Kuin Haminan kaupunki.

On se vaan aina yhtä viihdyttävää palata tauon jälkeen blogiin lukemaan omia kirjoituksia aivan kuin niitä lukisi ensimmäistä kertaa. Tulee koettua "jaa tuli kirjoitettua sitten tommonenkin" -elämyksiä kerta toisensa jälkeen. Isoa osaa tapahtumista en edes tiedä tapahtuneen ja ne loput jotka muistan on unohtunut. Sikälikin on kiva palata katsomaan blogiin, mitähän sitä onkaan elämässään tehnyt. Sama pätee Instagramiin. Rakastan päivittää sitä ja katsoa vanhoja arkistoja aika-ajoin. Vain muistaakseni hetkiä, jotka suhahdan elämässäni läpi uskomattomalla vauhdilla. Joku haluaisi kenties sanoa että vähemmänkin voisi päivittää, mutta kaltaiselleni ohjukselle se on oleellinen osa päivääni. Siitäkin huolimatta että somehiljainenkin ihme joinain päivinä koittaa, ei ole syytä huoleen. Se voi kohdallani tarkoittaa ihan mitä tahansa kiireisen ja huonon päivän väliltä.

Paljon on taas edelliskerrasta tapahtunut ja toisaalta ei yhtään mitään. Vaikka oman elämäni KÄÄK-palstat täyttyykin arjen hutiloinnilla, on selvää ettei niillä onneksi juorulehtiin lennetä.

Arkeemme vaikuttavana suurimpana muutoksena meille on ollut nuorimmaisen päivähoidon aloitus elokuussa. Tämä oli meille haikea, mutta samalla tärkeä hetki. Siinä missä kamppailin syyllisyyden ja mielenterveyden välimaastossa, oli poika itse jo sopeutunut uuteen osapäiväiseen päiväkotiarkeensa. Tämän osalta kaikki sujuu kuin rasvattu. Saan elää sopivasti työtä ja kotia.
Voi olla, ettei päiväkodin henkilökunta tosin ole samaa mieltä rasvatusta, vaihtaessani hoitoaikoja lähes yhtä dynaamisesti kuin mieltäni yleensäkin.

Mitä mulle sitten kuuluu?
No siinäpä hyvä kysymys. Samaa kävin kyselemässä ihan ammattilaisen pakeilla. Mennyt elämä on “soljunut” aina kiireisesti siellä täällä singahdellessa, enkä ole liiemmin ehtinyt kysellä itseltäni omaa vointiani. Olen saavuttanut pisteen, jossa en kykene enää pysähtymään tai rentoutumaan. Tai sitten kyseinen piste on sisäänrakennettu ominaisuus, joka on ollut mukanani aina.
Hoitaja tiivisti muistiinpanonsa seuraavasti: “Sun pää on sekaisin kuin Haminan kaupunki” ja riipaisi lähetteen ADHD-tutkimuksiin.

Olen aina sanonut, että säästäisimme kaikkien aikaa keräämällä lähipiirini yhden pöydän ääreen ja pyytämään heitä kertomaan arvion tekevälle lääkärille arjesta kanssani.
Syy miksi en ole aiemmin hakeutunut tutkimuksiin, on johtunut pitkälti siitä että olen kokenut selviytyväni riittävästi elämässäni. En ollut valmis mahdolliseen lääkitykseen ja ilman lääkitystä diagnoosi toimisi lähinnä ymmärrystä lisäävänä tekijänä. Nyt tilanne on eri – jopa mahdoton – ja olisin valmis kokeilemaan lääkityksen (tai mitä tahansa tilannetta parantavaa) voimaa.

Ymmärrystä en kaipaa enkä tarvitse. Rakkautta, läsnäoloa ja lähipiiriäni tarvitsen. He ketkä haluavat viettää aikaa kanssani, tekevät niin. Ei diagnoosi muuttaisi sitä millainen olen. Persoonaani. Eikä diagnoosiin vetoaminen parantaisi sietokykyä elää kanssani.

Aviomies on yllättänyt kuitenkin kärsivällisyydellään. Onhan hän toki persoona itsekin, mutta hyvin vastakohtaisella tavalla. Hän ei ole koskaan sanonut kärsivänsä siitä, millainen olen tai miten toimin. Sen sijaan hän muistaa kertoa päivittäin paljon muita kauniita asioita vaimostaan.

Haen apua siis itselleni. Oman pääni sisään. Omaan tekemiseeni. Ei muiden sietokyvyn parantamiseen. (Heidän täytyy hankkia ihan oma lääkitys).
Prosessi on pitkä, mutta toivottavasti palkitseva. Olisi hienoa kokea keskittymiskyky edes kerran elämässään.

Tämä tilanne lienee nyt suurin syy kirjoittamattomuuteeni. En ole kertakaikkisesti löytänyt aikaa tai henkistä voimaa keskittyä kirjoittamiseen. On ollut niin kiire singahdella. Kiire elää.

Nyt lähden kuuntelemaan sadattatuhannetta kertaa Sian joululevyä ja työntämään jouluiloa syvälle sieluuni. Kohta on kuulemma joulu.
Eikä aikaakaan kun sekin on jo ohi.

Ryssityt rutiinit.

Jatkakaamme hyväksi havaitulla linjalla - mustamaalaamalla hattuni kukkia entisestään.

"Lapsella on tärkeää olla selkeät rutiinit"

Meidän arjessa ei ole juurikaan mitään selkeää tai rutiinia. Lukuunottamatta lasten jokailtaista puhelinparkkia, nukkumaanmenoaikaa ja muita koulunkäynnin tuomia velvollisuuksia. Ja niitä loppuja joita en tähän(kään) hätään muista.

Sääntö on kuitenkin eri asia kuin rutiini. Sääntöjä meillä on rutiinienkin edestä, mutta niitäkin sovelletaan tarpeen vaatiessa. On kuitenkin selvää, että jos sääntökirjaa laatii ja ylläpitää henkilö, joka hädin tuskin muistaa oman nimensä, on laatu taattu. Olen kuitenkin yrittänyt skarpata kahden kodin elämää helpottavien, yhteisten sääntöjen noudattamisessa. Vaihtelevalla menestyksellä.

Ruokaa meillä syödään kun on nälkä. Ja se ruoka voi olla niin minun kätösistäni kuin jonkun muunkin kätösistä. Aina ei ehdi – eikä varsinkaan jaksa pipertää. Tein eilen makaronilaatikkoa ja tänään siskonmakkarakeittoa. Kaksi päivää peräkkäin omatekemää ruokaa. Rasti seinään!

Yhteinen ruokahetki on kaunis ajatus, mutta niin kauan kuin perheen molemmat aikuiset työskentelee tapahtuma-alalla, on tällainen tuokio ainutlaatuinen kokemus. Nauttikaamme niistä harvinaisista hetkistä.

Karkkipäivä on näennäisesti lauantai, mutta tämä sääntö venyy ja paukkuu. Herkuttelemme joskus viikolla, joskus viikonloppuna. Joskus sekä että. 
Itse lähinnä sekä että.

Viimeistään tässä kohtaa kaikkien vauvapalstojen määrittelemä "vuoden äiti" -palkinto lipuu käsistäni kuin liukkariin upotettu palasaippua.

Yksi sääntö, josta en kuitenkaan tingi on käsienpesu sisään tullessa. Meiltä ei yksikään lapsi livahda ohitseni ennen kuin kädet on saippualla raastettu. Ihan vaan koska "Sulevin heppi".

Tekeekö rutiiniton arki minusta sitten huonon vanhemman? Riippuu kuka määrittelee. Oman näkemykseni mukaan on paljon erilaisia tapoja olla vanhempi, vaikka ympäristö yrittääkin suunnata meidät yhteen absoluuttiseen totuuteen. Niihin kuuluvat mm. nämä kuuluisat rutiinit, rauhallinen ja idyllinen kasvuympäristö, kotiruoka itse kasvatetuista nauriista ja naudoista lähtien, someton perhe-elämä käpylehmineen – lista on loputon.

 Saatan myös puhua tästä vain kiillottaakseni omaatuntoani. Mutta se toimii, joten ei ole pienintäkään syytä lopettaa.

Yritin tänään leikkiä kotia lapsuuteni leikkimökissä kahden poikani kanssa. Kuten kuvasta saattaa päätellä, en ollut siinä kovin hyvä. Voisi jopa kuvitella ajatuksieni harhailleen toivomaan lautasellani viipyvän shottilasin yllättävää täyttymistä, mutta niin syvällä en ajatuksissani kuitenkaan käynyt, että seitinohut päiväkänni olisi ollut pakotieni.
Sen sijaan iloitsin poikieni hyvän fiiliksen leikeistä ja skarppasin parhaimmat ryystöääneni ruokailuhetkeen.
Kuten kaksi poikaa jo aikuiseksi kasvattanut anoppini sanoi: "Huono omatunto tulee äitiyspakkauksen mukana, eikä lähde koskaan pois". Se jos mikä on varmaa!

Kannan kesän kynnyksellä kuitenkin aina suurempaa omantunnontaakkaa ja se liittyy asumismuotoomme.

Olen itse varttunut idyllisessä omakotitalomiljöössä, ehjässä perheessä. Pihaamme on koristanut leikkimökki ja pihakeinut. Kesäisin sadettajat ja puhallettavat uima-altaat. On väkerretty tarpeen mukaan sulkapalloverkkoa, koripallokoria, telinevoimistelutankoa, telttamajoitusta.
Mielettömiä muistoja!

Miten rakentaa lapsille ihanat lapsuusmuistot vuokra-asunnosta, joka tuntuu vain väliaikaisratkaisulta? Kerrostalosta, joka on keskellä rakentuvaa kaupunkia. Keskellä helvetillistä työmaata.

Alue on ihana, asunto upouusi ja kulkuyhteydet erinomaiset, mutta oma piha ja oma tila puuttuu. Omaan ei ole varaa ja vuokravaihtoehdot budjetin rajoissa on todettu lääviksi.

Ahdinkoani ei helpota lasten jatkuvat huokailut siitä, miksi muilla on isommat talot ja pihat.
Se riemu lasten kasvoilla, kun pääsevät ystävien ja serkkujen tonteille luomaan kesämuistoja. Se ahdistus vanhempana, kun et voi tarjota samaa.
Kiikutat lähipuistoihin ja ihmettelet sitten puiston reunalla, että mitäs sitten tehtäis. Ei ainakaan pystytetä telttaa tai sadettajaa. Tuskin puhalletaan uima-allastakaan – sisällön koostuessa lähinnä parista puolentoistalitran vesipullosta.

Taavin kanssa välttelen lähtökohtaisestikin julkisia hiekkalaatikkokohtaamisia. Psyykkeeni ei kertakaikkiaan kestä sitä leikkiä, jossa pääroolini on kieltää läiskimästä kaveria lapiolla, tai estää loihtimasta ennennäkemätöntä hiekkamyrskyä.  Ja "ei saa ottaa toisen kädestä" on ehkä rooleista pahin.

TIEDÄN, että nämäkin taidot kehittyvät vain kokeilemalla, mutta harjoittelisin niitä oikein mielelläni vain tuttujen naperoiden kanssa. Sellaisten, joiden vanhempien vuoksi ei tarvitse olla jatkuvasti oikomassa kukka-asetelmia hattuni päällä.

Tämä nyt ei liittynyt omantunnontuskiini mitenkään, mutta tulipahan kuitenkin kerrottua.

Ei kai tässä auta kun porskuttaa menemään tutulla, vaihtelevalla kaavalla ja toivoa iloisten muistojen kertyvän jostain muusta kuin edellä mainitusta. Toivotaan myös ajan sipaisevan kultaa muistojen päälle reilulla kädellä.

Hyväksy tai paheksu!

"Keskity" – kuulen sanottavan. Siinäpä monialainen aivopähkinä kaltaiselleni epävakaalle ohjukselle.

Raotan silmiä löytääkseni puhelimeni lattialta. Vilkaisen näytöltä kellonajan, vain varmistaakseni että on aamu. Onneksi on, sillä tunnen moottoreiden jo käynnistyneen kuupassa. Paluuta uneen ja rauhaan ei ole. Ajatuksia alkaa pulppuamaan kukkulalle ja niiden määrä kasvaa uskomattomalla vauhdilla. Tulee kiire.

Kiire nousta ylös keräämään eiliset lelut ja vaatteet. Pyykit ja astiat. Ne samat, jotka levittyvät pitkin kotiamme jokainen päivä. Ikinä eivät ole kulkeutuneet heti käytön jälkeen paikoilleen, eivätkä ikinä tule kulkeutumaan. Pukkaa lisää kiirettä. Suunnitella päivän kulku. Uudestaan tietysti. Suunnittelinhan sen ennen nukkumaanmenoa ja jo herätessäni kertaalleen. Tilanteet muuttuu.

Olen tehokkaampi kiukkuisena, joten aviomies ikäänkuin pumppaa kehooni polttoainetta hitailla heräämisillään. Hän on sitä lajiketta, joka tarvitsee paljon aikaa käynnistääkseen moottorit. Saattaa lojua sietämättömän kauan. Nousta istumaan ja jatkaa lojumista. Ja taivas varjele kun hän saa ryömittyä kylpyhuoneeseen ja aloittaa päättymättömän pystykylpynsä, on kehoni tankki jo ikäänkuin täynnä. Olen kiivaalla voimalla ylikuumentunut siivous- ja suunnittelurobotti jota "ei tartte auttaa!"

Jokainen aamu on myös mahdollisuus uuteen alkuun. Terveellisille elämäntavoille. Lähden uskomattomalla sykkeellä kohti loistavia valintoja aina vihreistä smuutseista pistaasipähkinöihin. Viimeistään iltapäivällä tässäkin tapahtuu joku lievä notkahdus, joka mitä suurimmalla todennäköisyydellä repeää iltaan mennessä täysin. Nää on näitä.

Kokonainen päivä meneekin sitten miten sattuu. Toisinaan hyvin, toisinaan sinne päin. Harvemmin täysin nappiin tai vastavuoroisesti totaalisen puihin. Sanottakoon, että vaihtelua on. Niin mielialassa kuin käytännön toiminnassakin. Työpäivien skarppikapasiteetti osaa yllättää positiivisesti, mutta skarpillakin on rajansa eikä paukkuja todennäköisesti riitä enää kotiajalle.
Suunnittelen, sovin, unohdan ja pahoittelen. Olin vähän paska, mutta en taaskaan tahallani. Taputan itseäni olkapäälle lukuisia kertoja päivän aikana vain todetakseni, ettei maailman tähän(kään) kaadu.

Ei kaadu, vaikka...

...tuuppaat lapsen tuntia liian aikaisin koulun pihalle koska väärä päivä.
...pakkaat samaiselle lapselle eväitä edellisviikon retkelle.
...unohdat hammaslääkärit ja neuvolakäynnit. Omat ja lasten.
...nappaat koiran kipulääkkeen kitusiisi allergialääkkeesi sijaan
...varaat kaason roolissa morsiamen hääkampauksen ja -meikin väärälle päivälle.

Puhun kovaa ja puhun liikaa. Ennen kaikkea puhun päälle ja lopetan muiden lauseet. Monikaan ei pysty puhumaan sillä sykkeellä, jolla haluaisin tarinan etenevän. On pakko arvata loppuhuipennukset itse. Helvetin ärsyttävä tapa. Huomaan sen kyllä, joskin liian myöhään.
On vaikeaa olla hiljaa, kun ajatus ja näkökanta vain syöksyy ylärööristä ulos.

Iltaisin lasten mennessä nukkumaan alkaa oma aika. Tankki on tyhjä, eikä sitä saa täytettyä edes kiukkuvoimalla. Nautin ja ahdistun samaan aikaan. Kohta pitää mennä nukkumaan. Ja niin olisi paljon tekemistä ja ajateltavaa. Hyi. Nukkuminen on ajan tuhlausta. En ehdi elää jos pitää nukkua. Loputtoman ajatuspyörän rullatessa yöunet jäävät lopulta liian vähälle.

Tätä tämä on. Päivästä toiseen. Ja tunnen, miten elämäni osalliset haluaisivat huutaa "KESKITY nyt hyvä nainen!"
Toden totta. Olipa kertakaikkiaan hyvä neuvo. No nyt ilman muuta täytyy alkaa keskittymään.

Tietäispä miten.

Unohdanko asioita tahallaan? Kiusallaan? Vittuillakseni?
Jätän keskittymättä, koska haluan olla sysipaska ihminen ja ennen kaikkea vanhempi?
Sitähän minäkin.

Kanssani eläminen aikuisena perheenjäsenenä, ystävänä tai puolisona on kuitenkin valinta.
Voit sietää tai olla sietämättä. Nauttia seurastani tai olla nauttimatta. Jäädä tai lähteä.
Tuuppaat vaan vaakakuppiin hyvät ja pahat. Sitten tarkkailet että mihin suuntaan kellahtaa.

Tämmönen olen ja parhaani yritän. Sen täytyy riittää koska parempaankaan en näillä näytöillä pysty.
Hyväksy tai paheksu.

Terveisin helvetin monella väripatruunalla ladattu ohjus <3
P.S. Joskus kirjoittaminen on hankalaa ja tekisi mieli tehdä video. Tiedä sitten onko sekään yhtään sen helpompaa. Tuskin. Ajatus on kaunis, mutta tuskin muistan sitä enää huomenna. Moiccu!

Kaverinkaverinkaverin pelkoa ja inhoa Sunny Beachilla

Se oli vallan marraskuinen päivä, kun ystäväni (veljen vaimonakin tunnetaan) heitti ilmoille ehdotuksen edullisesta toukokuisesta perhereissusta Bulgariaan. Sellaisina synkkyyden aikoina sitä motivoituu kummasti auringon mahdollisuudesta ja laittaa luottokortin vingahtamaan "koska halvalla sai." No, sisältyi tähän prosessiin aviomiehen jyrkkä Bulgaria-vastustelukin, mutta se tunnin mittainen kamppailu jäi lähinnä hidasteeksi. Aviomieskin sen jo ymmärtää, että joskus pääsee vaan helpommalla, kun nostaa kädet ilmaan luovuttamisen merkiksi.

Luonteeseeni kuuluu tietynlainen harkitsemattomuus, joten tarkemman kohteen vilkaisin vasta pari kuukautta myöhemmin.
⭑Sunny F*cking Beach⭑

En tiennyt kohteesta ennen varausta mitään, mutta voi pojat miten paljon informaatiota alkoikaan tulvia korvakäytävistä sisään mainittuani sanat "Sunny" ja "Beach".
Se ei ole kuulkaa yks eikä kaks henkilöä, jonka kaverin tuttujen isovanhempien koirien kummit oli ollut samaisessa kohteessa ja kärsinyt yhtä sun toista. Hädin tuskin palannut elävänä.

Näin ollen ajattelin jakaa meidän kauhutarinamme.
Valintamme oli ilman muuta bulgarialainen "all inclusive" joka ennakkoluulojen perusteella tarkoitti ihan kokonaista pakettia aina paikallisesta noroviruksesta muistikatkoksilla täytettyihin drinkkeihin. Pakko myöntää, että jos matka maksaa 200 euroa henkilöltä sisältäen lennot, majoitukset, ruoat ja juomat, ei odotukset olleet kovin korkealla. Ottaen huomioon myös epätoivotun informaation määrän.

Koska nuorimmaisemme on vasta reilun vuoden ja edessä oli niin sanottu "neitsytlento", lienee selvää että myös kauhukuvat alati huutavasta pienmatkustajasta kävi mielessä. Jotain positiivista siinä kuitenkin tapahtui hänen mussuttaessaan naksuja tyytyväisenä koko nousun ajan. Yläilmoissa oksensi ja nukahti.
Myönnän, että vaikka kaikenlaisiin kauhuskenaariohin olin yrittänyt varautua, jo kerran syödyillä maisseilla lastattu syli tuli tyystin puuntakaa.

Adhd-elohopeaksikin kutsuttu keskimmäiseni hämmästytti tyytyväisyydellään istuessaan takapuoli penkkiä vasten – vain kerran paikkaa vaihtaen – koko (3h) lentomatkan. Teinini sen sijaan yllätti tekemällä ristikoita vaikka Wifikin olisi ollut saatavilla.
Hotelli, Avenue Deluxe oli positiivinen yllätys, koska se oli ilmastoitu ja puhdas. Reilun kokoinen uima-allas piti lapset päivästä toiseen tyytyväisenä, joten siitä reilusti plussaa.
Edullinen matkahinta alkoi kuitenkin valjeta ruoka-ajan koittaessa. Paljon kaikkea, mutta ei todellisuudessa mitään ravinnoksi kelpaavaa. Kattaus näytti päivästä toiseen siltä, että ruoka-ainekylttien jokaiseen nimeen olisi voitu lisätä sana "noro." Sitä ne kertakaikkiaan huusi. Norochicken ja norosausage.
Pikkuhiljaa nälän yltyessä sitä kuitenkin alkoi ottamaan näitäkin riskejä. Eipähän tullut vedettyä övereitä. Eikä liiemmin näkynyt bulgarilaista noroakaan. Päinvastoin – vatsa oli paremmassa kunnossa kuin kotona. Tämä, jos mikä meni hämmentävän plussan puolelle.

Hotellin negatiivisuuksiin (ruoan lisäksi) laskettakoon myös henkilökunnan olematon englanninkielentaito. Satuin kahdesti paikanpäälle tilanteeseen, jossa turistit yrittivät tiedustella hanaveden turvallisuudesta saaden vastaukseksi lähinnä haltiakieltä venäjän ja bulgarian mikämikämaasta. Käsien voimakas heiluttelu ei varsinaisesti tuottanut lisäarvoa, vaikka hyvää varmasti tarkoittikin.

Nimenomaiseen tilanteeseen liittymättä, on vastavuoroisesti annettava vikavaloa myös suomalaisille turisteille. Äänen korottaminen suomeksi ei liiemmin auta kielimuurien murtamiseen. FYI.
Itse Sunny Beach bilekatuineen oli karu kokonaisuus. Sesonki oli vasta tulossa, joten moni koju oli vielä rempallaan. Ja ne loput avonaiset remontin tarpeessa. Sisäänheittäjät muutamalla opetellulla suomalais-ruotsalaisella sanallaan latistivat tunnelmaa, mutta hekin ymmärsivät skandinaavisen välinpitämättömyyden olevan voittamaton. Suosimme ravintoloita ja kojuja, joihin sai kävellä sisään omasta tahdosta.

Bulgarian hintataso on tällaiselle velkaiselle perhematkailijalle erittäin passeli. Erityisesti ruoka on varsin huokeaa. 8 hengen (+taapero) seurueemme ravintolalasku oli kalleimmillaan (ja parhaimmillaan) yhteensä n. 70 euroa.

Ja mikä yllätys, että viikon aikana 9 hengen seurueestamme kukaan ei tullut ryöstetyksi tai herännyt itselleen tuntemattomasta sijainnista. Ja jos ottaa huomioon, että kokonaisen viikon aikana vain 1/9 paskoi nestettä yhden päivän ajan, oli loma ennakoraportointiin nähden varsinainen suksee.

Suosittelenko kohdetta?
Kyllä – jos olet persaukinen perheellinen tai vastaavassa taloudellisessa tilanteessa oleva humalahakuinen kaveriporukka.
En – jos haluat nauttia rauhasta, kuvata kauniita rakennuksia ja maisemia.

Palaanko...
Sunny Beachille? Tuskin.
Bulgariaan? Epätodennäköistä.

Seura oli hyvää ja lapset aivan pähkinöinä. Se teki matkasta onnistuneen. Ainakin näin vanhemman näkövinkkelistä.
Joskin kipaisin juuri toivottamasta ylläolevan kuvan elohopealleni hyvät yöt ja palasin pieneksi hetkeksi muistelemaan matkaa. Loppuyhteenvetona todettakoon elohopeani "kiitolliset" sanat:

"Paitsi äiti, en mä muista sieltä enää mitään."

Että semmonen reissu <3

P.S. Pistetään ny loppuun vielä tää meidän reissun perhekuvakin.

Vanhemmuuden vikavalo – virheen merkiksi.

Mitä meille kuuluu? No vartoohan kun kippaan tästä vähän kuulumisia...

Tässä sitä vain reilu vuosi sitten nuuhkittiin iloisia ilmavirtoja, kaapelit rööperissä. Kovan työn, hien ja tuskan jälkeen odotus palkittiin umpisuloisella mytyllä.

Olisi ihanaa tulla hehkuttamaan, kuinka vuosi on mennyt kuin siivillä ja rakkaudentäyteisesti.
Siipiä on nähty lähinnä univelkaisilla tokkuraisilla silmillä spekuloiden, että nytkö se noutaja löysi perille ja rakkauskin on saanut niin monenlaista väriä. Ei ollut Sini Ariell kaukana totuudesta sotkiessaan kukkahattutätien aamukahvit pitkin maamme koteja. 

Joskin on todettava, että omat ängstini ajoittuvat lähinnä viimeisen puolen vuoden tienoille, jolloin kokonaisvaltainen loppuneisuus on aiheuttanut hiertymiä arkeen.

Koitti (luojan kiitos) 1-vuotisneuvola, jossa kysyttiin ne maagiset kysymykset: "No miten teillä on mennyt?" Kohotin leukaani, viskasin marttyyriviitan olalle ja kippasin uupumuksella täytetyn vadin  nurin yhteisen pöytämme ääreen. Tiivistettynä se tarkoitti 3-5 herätystä per yö ja jatkounia oli herätyksillä turha odottaa ennen kuin maitobaari oli auki.

Syyttävä sormi osoitti tietysti yöhäiriön omaavaa pientä pakettia. Olimmehan vanhempana tehneet kaikkemme sen loppumiseksi. Esimerkiksi ei juuri mitään. Paitsi tarjoilleet maitoa tälle vaativalle asiakkaalle ja toivoneet ihmeparantumista.

Aivan puuntakaa neuvolantäti alkoi laukoa liudan kysymyksiä ja vastauksiani analysoidessaan näin vikavalon syttyvän neuvolatädin kasvoille virheen merkiksi. Toistuvasti.

Siinä sitä oltiin sitten. Pohtimassa, että mikä meni vikaan. Mikä muu kuin esimerkiksi kaikki?
Kaksi vuorokautta se vei, kun asiat oli yöaikaan paremmin. Ja päässä vaan vilisee kysymys: "MIKSI MIKSI MIKSI me tehtiin tämä unikoulu ja muutokset vasta nyt?" 

Se on taivahan kiitos, että yöt meillä vietetään nykyään valtaosin unen puolella, mutta jottei menisi aivan liian hyvällä balanssilla, päivällä nautimme "haluan kaiken, mutta en kelpuuta mitään" -kapinakarkeloita. Raskasta paskaa.

Vanhemmuus on käsittämätön laji ja aika kullittaa muistoja aivan liian kovalla kädellä. Tai sitten on aivan helvetin eri asia olla pienen lapsen vanhempi 20 vuotiaana, kuin 32 vuotiaana.

Nämä riiviöt vie rahat ja mielenterveyden. Turmelee parisuhdetta ja itseluottamusta. Riistää mahdollisuuden toimittaa WC-tarpeita yksin. Tai ylipäätään mitään yksin. Tai kaksin. Syyllistää minkä ehtivät. Tai eivät suoranaisesti syyllistä, mutta ympäristö senkin edestä. Valintasi on ja tulee aina olemaan virhe. Olet lähtökohtaisesti epäkelpo vanhempi – hyi.


Mitä niin suurta saat takaisin, että olet valmis taistelemaan kaikesta edellämainitusta?

Jotain aivan ultimaattisen kummallista rakkautta, jota ei edes pysty selittämään.

Lapsiarki – niin ra(s)kasta festivaalia aamusta iltaan. Kiitollinen olen, vaikka se ei näiden väsyneiden rivien välistä niin selvästi ehkä irtoakaan <3

Että tiedoksenne vain kun katsotte ylitsevuotavia rakkaudentäyteisiä instapäivityksiäni. On tartuttava niihin hilpeisiin hetkiin, kun sellainen koittaa. Ja se jos mikä menee kuulkaa vikkelästi someen.

Oma vanhemmuuteni tuli hiljattain pisteeseen, jossa tarvitsin totaalisen irtioton _kaikesta_. "Pakkasin" äitini ja siskoni ja lähdimme elämämme ensimmäiselle yhteiselle lomalle Kööpenhaminaan. Tulen todennäköisesti tekemään tästä aiheesta jonkin sortin postauksenkin, mutta siihen asti kerrottakoon vain miten hyvää tämä loma teki. Kunnes ei enää tehnytkään.

3 päivää nautin vanhemmuuden vapaasta vain ja ainoastaan äitini ja siskoni kanssa. Tämän jälkeen aviomieheni ja tytöt tekivät läpsystä vaihdon ja huviretkeni muuttui vielä kahden päivän parisuhdelomaksi.

Voi vapaus ja parisuhde! Tunne jonka pääsin pitkästä aikaa kokemaan. 76 km kävelyä ilman rattaita. Agendana huolehtia vain itsestäni. Ja ne katkeamattomat yöunet, joista olen vain haaveillut. Olisi suorastaan loogista, että tällaisen unelmaloman jälkeen kotiinpaluu on pelkkää taivaallista ilosanomaa.

Kuinka ollakaan ensimmäisen itkuntäyteisen yön jälkeen aamunkoitossa kajahti tuttu kotimainen nalkutus. Tästä seurasi luonnollisesti katumus ja huono omatunto. Simsalabim ja olimme lähtöpisteessä.

Olen kuitenkin tullut jo siihen ikään ja vanhemmuuden pisteeseen, että tiedän tämän kaiken olevan väliaikaista. Olen myös onnekas, sillä aviomiehenikin sen ymmärtää (vaikkei tätä pirun viisasta ikää olekaan vielä saavuttanut). Kuten instanikin sen kertoo, tartumme positiivisiin hetkiin ja päästämme negatiivisista irti. Ihan heti sen dramaattisen, joskin pikaisen mykkäkoulun ja anteeksipyynnön jälkeen.
On jälleen kaivettava loppuneisuuden alta se tosiasia, että meillä on asiat aivan helvetin hyvin. Meillä on hyppysissä hillitön lykky. Meillä on ihan kaikki <3

P.S. "Joko ne on muuttanu pois kottoo?"

Jooko? Eiku seis! Kyllä sittenkin. VÄÄRÄ HÄLYTYS!

Sain hiljattain teiniltäni kuvatervehdyksen, jossa komeili hänen välitodistuksensa. Wilmaan paukkuneiden tiedoksiantojen perusteella numerosarja oli vähintäänkin yllätyksellinen. Se laittoi miettimään kosolti asioita.

En ole koskaan asettanut lapsilleni arvosanatavoitteita koulutielle. En toiveita koulumenestyksestä. Jollei menestykseksi lasketa sääntöjen noudattamista ja toisten kunnioittamista.

Muistan omasta lapsuudestani vanhempieni riemun läpäistessäni kokeen arvosanalla seitsemän. Vähempikään ei aiheuttanut moitteita. Muistan myös tunteneeni sääliä niitä luokkatovereitani kohtaan, jotka pelkäsivät viedä alle kympin arvosanoja näytille. En koskaan kyennyt ymmärtämään kympin merkitystä.
(Ehkä juuri siksi en nimenomaista lukua koskaan nähnytkään)

Mulla on käynyt säkä, koska olen aina kelvannut. Lapsena ja aikuisena.
Poikani adhd-diagnoosin myötä olen myös alkanut pohtimaan sieluani tarkemmin. Alan asiantuntija kertoi diagnoosin olevan vahvasti periytyvää. Enpä olisi arvannut. Voisi alan asiantuntija tulla pariksi päiväksi katsomaan arkeani ja diagnoosin alkuperä olisi sillä selvä.

Ottakaamme esimerkkinä vaikka tilanne, jossa tiedustelin veljeni vaimolta (ystävänäkin tunnetaan) mahdollisuuksiani päästä tasoittamaan reuhkani. Ilokseni sovittiin treffit jo samalle päivälle. Vain kolme tuntia se vei, kun jo yllätyin sopimastamme tapaamisesta.

"Sä oot niin ihana" – vastapuoli sanoi ja kaikki on sillä kuitattu. Joskin hänellä on extraharjaantunut ymmärryskapasiteetti. On kuitenkin naimisissa veljeni kanssa. Aivan samaa "hupsista saatana oho perkele" –geeniä on lirvahtanut massiivisella kädellä heimon sillekin puolelle.

Bravuurini on myös pyytää palvelusta ja vaihtaa suunnitelmia lukemattomia kertoja vain sekuntien sisällä ensimmäisestä pyynnöstä. "Jooko? Eiku odotas! Eiku ei mitään. Eiku Seis! Kyllä sittenkin. EIH. Väärä hälytys. ÄLÄ TEE MITÄÄN!"

Olen kaikkien päiväkotitätien ja opettajien Via Dolorosa. Täysin kykenemätön toimittamaan lapsen kunnollisia, nimettyjä sadevaatteita tai ihan vaikka vaihtovaatteita siihen kuuluisaan viikkopostia tursuvaan lokeroon. Puhumattakaan hokkareiden ja speedojen sekoittamisesta keskenään.
Pelkästään puhelu lapsen neuvolasta aiheuttaa refleksinomaisen purkauksen nimeni sijaan: "APUA. Pitäisikö mun olla siellä?"

Omistan kyllä sähköisen kalenterin, mutta tarvitsisin muistutuksen katsoa merkintöjäni. Mieluummin etu- kuin jälkikäteen. Yritin kerran käydä ostamassa ihka oikean manuaalisen kalenterin, mutta aviomieheni kielsi. Tiesi kokemuksesta, että ennen ensimmäistä merkintääni kalenteri on todennäköisemmin jo rientänyt kadotukseen.

Aamuisin aakkos-poikaani lääkitessäni, tekisi mieli tehdä lääkelevystä "sulle-mulle" -tasajako. Olisi kiva päästä kokemaan, miltä keskittyminen tuntuu. Toistaiseksi pysykäämme kuitenkin laillisella tiellä ja jättäkäämme lääkkeiden väärinkäytöt väliin.

Mitä keskittymiskyvyttömyyteeni tulee, läheiseni ovat kaikkein eniten kovilla. Kiittelen kärsivällisyydestä ja pyytelen anteeksi. Tasaisesti molempia. Toiset tietävät, etten pysty parempaan ja ne jotka eivät tiedä, osaavat luovuttaa.

Aika iso osa ihmisistä jotka eivät tunne sieluani syvältä, kertovat olevani valtavan elämäniloinen ja hirvittävän positiivinen. Lähtökohtaisesti olenkin, mutta on lukemattomia "turhanpäiväisiä" asioita, joista kiihdyn kuin ikäihminen labrajonossa:

HISSIÄ ODOTTAVAT IHMISET. (Yksi pahimmista)
Peruuttakaa nyt hyvän tähden!! Konseptin kulttuuriin kuuluu, että ensin hissistä poistutaan ja sitten vasta mennään sisään. Se on huomattavasti kätevämpää niin päin. Lupaan, ettei hissi ehdi ottaa hatkoja vaikka ottaisit askeleen taakse tai sivuun mahtuakseni poistumaan hissistä. Tämän lajin inssiä ei moni läpäisisi. PRKL.

KÄSIENPESU WC-KÄYNNIN JÄLKEEN.
Please. Empiirinen tutkimukseni kertoo, että varmaan 78% naisten wc-tilojen kävijöistä jättää pesun välistä. Aviomieheni tekemän tutkimuksen mukaan n. 90% miehistä jättää kädet pesemättä. Tällaisen tutkimuksen jälkeen, onko teillä aavistustakaan miltä tuntuu kosketella maksupäätteitä? Niitä samoja näppäimiä, joissa anonyymin Sulevin pesemätön heppi on kipittänyt!

Voin jatkaa listaa toiste, kunhan tokenen tästä vihamielisyydestä.

IHANAA MELKEIN PERJANTAITA! SAATANA! <3

Vanhemmuuden virhearvio

"Musta tulee NIIN erilainen äiti. PALJON rennompi" – sanoi nuori Noora omalle äidilleen ja teki valtavan virhearvion.

Sitä jotenkin kuvitteli vanhemmuuden ensimmäisten vuosien aikana kasvatuksen vain jotenkin soljuvan kivasti omalla painollaan. Ei kipassut mielessä näiden rakkauden hedelmien kypsyvän joskus siihen vaiheeseen, jossa vanhemman sana ei olekaan yksiselitteinen laki.
Kauas oli pitkä matka.

Edellinen kirjoitukseni koski lähes 9-vuotiasta elohopeaani. Tämä kertokoon kohta 13-vuotiaasta tyttärestäni, jonka silmissä olen epäreilu fossiili, vailla toivon jäännettäkään.

Olen nyt sivusta seurannut tätä alati huoneeseensa sulkeutuvaa ja sieltä epämääräisiä lyhenteitä mylvivää – kävelevää draamataidetta. Ja herää vain yksi kysymys: "Mitä helvettiä?" 

Missä on kommunikointi ja yhteinen kieli? Missä on "okei äiti"? Tilalla vain köyhä "emt" tai "k" tai tyypillisemmässä tapauksessa hieman pidempi "sä oot niin epäreilu fossiili joltain tuhatsata luvulta!" Ja jostain syystä kaikki muut saa tehdä kaiken, eikä kukaan muu joudu tekemään mitään.

Ymmärrän, etten ole ainoa lajiani mitä vanhemmuuden vaikeuksiin tulee, mutta väitän kerääväni hyppysellisen haastepisteitä seuraaviin pykäliin vedoten:

Miten opettaa teiniä pitämään huolta tavaroistaan samalla kun etsit omiasi?
Säästämään rahaa, kun rykäsit juuri äitiyspäivärahasi viimeiset rippeet isoon mukilliseen kahvia.
Puhumaan – jumalauta – asiallisesti.
Hivuttautumaan ajoissa nukkumaan, nykertäessäsi itse yöt läpeensä lippoja pipojen päälakiin.
Syömään terveellisesti, suklaavarastojen sillä aikaa haihtuessa mystisesti äidin (ylä- ja ala)poskiin.

Ja loppuun vielä kaksi lemppariani.

1."Vähemmän somea!". Ai sitäkö somea, jossa äiti tykittää instaan stooria minkä vain velvollisuuksiltaan ehtii?
2. "KESKITY!" – Siis hetkinen. Olikohan mulla tässä joku pointti kesken?

Pahimmilla epätoivon hetkillä saan kuitenkin suurta toivonkipinää vilkaisemalla muutaman sivun verran omasta teinipäiväkirjastani. Niitä lukiessa käy väistämättäkin pohtimaan, että miten meikäläisen elämä on näinkin hyvin raiteillaan tänä päivänä.

31.3.1999
"Me riidellään mutsin kaa joka v**un päivä. Mul oli eilen hissankoe ja se meni ihan perseelleen. Tänään fyssan ja sekin meni perseelleen. Ja huomenna köksän ja Ruotsin koe. V***u. Niko soittaa mulle tänään klo 17.15.
P.S. Pauliina baittaa Maijaa ihan sikana. Samoin sitä salattujen elämien Miiaa. ÄRSYTTÄVÄÄ!"

Kaksi vuotta myöhemmin tunteidenkirjoni on kasvanut kiitollisuudella.

15.1.2001
"Mun unelma toteutui. Sain koiran. Toinen mikä saa mut onnelliseksi, on Nape. Me seurustellaan. Ollaan oltu yhdessä nyt melkein 2kk. Mä välitän Napesta tosi paljon. Mulla on asiat tosi hyvin. Mulla on perhe joka rakastaa, sisaret ja Kaaka. Mä rakastan heitä kaikkia!"

No eihän se rakkaus Napen kanssa sitten kestänyt. Kuten ei kestänyt niiden aikojen suuret, kokonaisia päiviä kestäneet rakkaustarinat Nikon, Henkan, Vilin, Jyrin, Villen, Markuksen, Ronin, Tuopin ja kumppaneidenkaan – jotka saivat kunnian esiintyä tässä nimenomaisessa päiväkirjassa – kanssa. (Näitä stooreja voi bongata toisinaan sieltä kuuluisan instastoryn puolelta)

Mutta että ei enää kauaa! Pari vuotta vaan niin ehkä kaikkitietävä viisastelijakivi näkee äitifossiilin tarkoittavan vain hyvää.  Tavoitteeni ja suositukseni on jotakuinkin seuraavanlainen:
"Yritä parhaasi ja toivo parasta." Sitähän tämä lasten kasvatus kertakaikkiaan on. Rakkautta, rajoja ja hyvien valintojen toivomista.

Sikäli hauska kombo tämä vauvavuoden ja teinivuoden yhdistäminen, että toinen vetää mehut fyysiseltä, ja toinen henkiseltä puolelta. Ja vaikka päiviä (ja öitä) vaihtaisinkin, niin näitä värikkäitä kekaroita en ikinä.

Eläköön kehityksen kaikki vaiheet ja ennen kaikkea aikuisuus. (Mitähän sekin on.)
<3

Kuin Haminan kaupunki.

On se vaan aina yhtä viihdyttävää palata tauon jälkeen blogiin lukemaan omia kirjoituksia aivan kuin niitä lukisi ensimmäistä kertaa. Tulee...