Mitäs tästä tapahtuu?

"Haluan ottaa tästä kuvan. Laittaisitko asetukset kohdilleen" – oli ohjeistukseni tekniikka rakastavalle aviomiehelleni, joka uskollisesti (ja aina liian hitaasti) asetti järjestelmäkameran manuaaliasetukset vaimolleen lukuisia tilanteita varten. Olimme hyvä tiimi, sillä minulla oli vahvempi visuaalinen näkemys kuvasta, kun mieheni vahvuudet kallistui nimenomaan kameran tekniseen sielunelämään.

Aviomieheni tosin saattaa olla "tiimimme hyvyydestä" toista mieltä, hänen yrittäessä (aggressiivisesti) saada vaimoansa sisäistämään myös tekniikan. Vaimopa ei ollut vastaanottavainen, koska olin jo päättänyt ettei keskittymiseni riitä kuitenkaan oppimaan. Parempi vain, että jatketaan (mielestäni) hyväksi havaitulla linjalla. Minä poljen. Minä ohjaan. Ja sinä laitat ne kameran asetukset niinkun minä sanon. Tai en välttämättä sano, mutta ajattelen.

Näin jälkikäteen ajateltuna ihmettelen, ettei aviomies lyönyt hanskoja tiskiin heti alkuunsa. Tiedostan nimittäin päästäväni toistuvia, äänekkäitä turhautumisen huokauksia (toisinaan kirosanoiksikin väritettyinä) välittömästi, jos ajatuksiani ei kyetä lukemaan sillä samaisella sekunnilla, kun ne kukkulallani välähtää. Ja melkoisen skarppina oraakkelina siinä tosiaan saa ollakin, saadakseen ne kaikki sikinsokin kimpoilevat oivallukset kiinni.

Kuten kaikki oppimani, myös tämä harrastus sai muuan päivänä äkkinäisen käänteen aviomieheni uhmatessa tiimihenkeämme hänen kieltäytyessään auttamasta vaimoaan. Vetoomuksessa puhuttiin työkiireistä, mutta eipä ole syyttäminen mikäli tilanne olisi vaatinut ripauksen vilunkipeliä.

Jäljelle jäi tasan kaksi vaihtoehtoa – kamerahanskojen tiputtaminen ikuisiksi ajoiksi marttyyrikanjoniin tai uhmaikäisen lapsenomainen "MINÄ ITTE" -mittelö epärealistisen todellisuuden ja kykenemiseni välillä. Valitsin jälkimmäisen.

Olen jo nuoresta asti huomannut, että parhaiten opin asioita kokeilemalla. En ohjauksessa, vain harkitsemattomasti itsekseni. Tilanteissa, joissa apua ei ole saatavilla mutta haluan päästä tavoitteeseeni heti samantien.

Muistan olleeni 13-vuotias veljeni astellessa armeijaan. Häneltä jäi mukavan pitkiksi ajoiksi tietokone vailla valvontaa. Olin saanut seurata veljeni tietoteknistä osaamista jonkin verran taustalta, mutta todellinen oppiminen tapahtui vasta niin sanotun "mitäs tästä tapahtuu" -metodin kautta, modeemin säestäessä jokapäiväistä sinfoniaansa taustalla.

Myös kameran ja minun välinen kuilu on kuroutunut pikkuhiljaa kapeammaksi kokeilun, sähläämisen, malttamattomuuden, epäonnistumisen ja lopulta onnistumisenkin kautta. Olen päässyt kehittämään kuvausintoani sekä työni puolesta, että myös harrastusmielessä. Tämä menee heittämällä #kiitollinensiunattuonnellinen -kategoriaan.

Kulunut viikko on ollut kuitenkin merkityksellinen, sillä olen jo hyvän tovin (tämä voi kohdallani tarkoittaa kaikkea tuntien ja vuosien välillä, enkä pysty itsekään määrittelemään todellista aikaa) haihatellut pienten vastasyntyneiden vauvojen kuvaamisesta. Niin harkitsematon en kuitenkaan ollut, että olisin yrittänyt ryhtyä "tuottamaan" kuvattavaa omaa kehoani (ja aviomiestäni) apuna käyttäen. Sen sijaan mahdollisuus pompsahti hyppysiini huomattavasti sujuvampaa reittiä – viestinä puhelimeen.

Koske en rohjennut kysyä neuvoa tämän tyyppiseen kuvaukseen viisaammiltani, käytin inspiraationi lähteenä kahta ihailemaani kuvaajaa Krista Pekkalaa www.kristapekkala.com ja Heliannaa https://heliavisuals.fi <3 Tähän lisäsimme kuvattavan perheen omat, ihanat visiot.

Ja jos oikein heittäytyisi epätyypilliseksi suomalaiseksi, voisin jopa varovasti kuiskata hiljaa itselleni että kyllä kannatti. Täysin tyytyväinen en tietenkään ikinä ole oman työni jälkeen, mutta nyt liipattiin niin läheltä omia (ailahtelevia) ensikertalaisen odotuksiani, että ajattelin hieman sipaista itseäni olkapäästä.
Tämä koti, perhe ja ennen kaikkea pieni päätähti oli UPEA kokonaisuus. Ja fiilikseni tätä projektia väkertäessä sanoinkuvaamaton. Kiitos luottamuksesta <3

Tässä ne nyt on – "MITÄS TÄSTÄ TAPAHTUU" -metodini ensimmäinen #newbornluomus.
Tai osa siitä.
MITÄS TYKKÄÄTTE?





Kuvaamisessa kaikkein eniten rakastan aitojen tunteiden taltioimista. Siksipä yksi haaveistani olisi päästä kuvaamaan synnytys. Visioni ei ole vielä kovin yksityiskohtainen, eikä täten välttämättä niin realistinenkaan, mutta onneksi harkitsematon luonteeni ei jätä sijaa liialle jahkailulle ja jonain päivänä haaveeni voi toteutua.

Siltä varalta, että joku käsittää aikeeni kuitenkin väärin, en ole ryntäämässä harkitsemattomasti lähimpään synnytyssairaalaan pyytämättä ja yllättäen.
Vaikka siinä olisi kyllä useallekin aidolle tunteelle hetkensä.
<3

Häpeä vai helpotus?

Muistatteko – ja kukapa ei muistaisi, kun yhtenä kauniina keväänä riipasin impulsiivisuuksissani bulgarialaisen kuppikakkutatuoinnin lapaani ja alati raikuvasta itseironiastani huolimatta pystyin keräämään iloräkää poskiltani julkisesti vasta lähes vuosi tapahtuman jälkeen.

Tähän liittyen, olisi toinenkin tarina kerrottavana, mutta älkää suotta pidättäkö hengitystänne – kuppikakkuhirvitykseni viereen ei ole ilmestynyt (vielä) puolalaista kääretorttua.

Mennään 3 kuukautta ajassa taaksepäin. Päivään, jolloin puhdistelin huolettomana hinkkieni uudistettuja nännitatuointeja ja rintani alla käteeni osui patti. Voitte uskoa, mitä tällainen löytö menneisyyden syöpämuijalle merkitsee.
Ajatus kulki suoraan saattohoitoon, kulkematta toivonkipinä-  tai todellisuusruudun kautta.

Oikea käteni teki jo ilmoitusta Syöpätautienklinikalle vasemman naputtaessa viestiä sairaanhoitajaystävälleni.
Koska ystäväni ei vastannut saman minuutin aikana, oli otettava järeät aseet käyttöön. Naputtelin huoleni varmuuden vuoksi vielä vertaissiskojenkin tietoisuuteen. Syöpäpiireissä on yhtä sun toista kokemusta. Tiedonjanoisimmat yksilöt tietävät syövästä enemmän kuin moni alan ammattilainen.

Syöpäklinikalta kilahti aika seuraavalle viikolle. Ei puhettakaan, että olisin odottanut tuomiota niin kohtuuttomia aikoja. Näinkin ratkaisukeskeiselle ihmiselle on äärimmäisen tärkeää saada päätöksiä HETI. Oli ne sitten huonoja tai hyviä uutisia, niitä on alettava käsittelemään.
Epätietoisuus on yksi tuhoisimmista tunteista joita kehoni tietää ja sellaisen tunteen vapauttaminen näinkin monimutkaiseen mastonhuippuun on valtava riski.

Niinpä tukeuduin työterveyshuoltoon, joka on onnekseni hoidettu työnantajani puolelta parhaalla mahdollisella tavalla; Heti saataville.

Kävelin jännittyneenä huoneeseen, jossa minut vastaanotti nuorehko reipas lääkärimies. Juuri sen verran nuorehko, että tuntui epäsoveliaalta kaivaa persoonalliset "selkäkannut" estraadille. (En tiedä olisiko kaiken nähnyt senioritohtori ollut sitten sen helpompi).

Kerroin huoleni, osoitin patin sijainnin ja lääkäri ryhtyi tutkimaan. Näin lääkärin silmissä pienen epäuskon pilkahduksen, hänen varmistaessa tunnustelevansa sitä samaa löytöä jonka vuoksi olin jo melkein tiedustellut paikkaa Terhokodista.
"Tätäkö kohoumaa tarkoitat?" - hän vielä varmisti.
"Kyllä" - vastasin lähes itkua pidätellen.

Lääkäri heitti kirjaimellisesti tutkimushanskansa tiskiin ja sanoi:
"Joo. Eli tämä on sun miekkalisäke. Se kuuluu tähän rintalastan alaosaan"
Tässä kohtaa päälimmäiset tunteeni olivat jotakuinkin helpotus ja häpeä. Veikkaan, että häpeä kiilasi jopa niukasti kärkeen.

En tiedä oletteko koskaan nähneet Kummeleiden "Hei mikä tää on" -sketsejä, mutta tämä oli oman elämäni vastaava.
Nauttikaa sallitusta vahingonilosta <3


P.S. Miten voi olla mahdollista, että näinkin monta eri ajatusväylää sisältävä pää löytää tosipaikan (epätietoisuus) tullen vain yhden ainoan reitin. Viivasuora latu suoraan arkkuun.

Tahdon.

Teki mieli otsikoida tämä teksti "muutoksen aikaan" -viittaavalla tekstillä, mutta ymmärsin jo näitä sanoja ajatellessani että se ei poikkeaisi normaalista arjestani mitenkään.

Elämäni on ollut yhtä muutosta. Muutoksia milloin asumisessa, työssä, suhteissa ja erinäisissä projekteissa. 
Tunteiden muutoksista nyt puhumattakaan. Nyt haluan palata kuitenkin viime kesällä alkaneeseen muutokseen – ADHD-diagnoosiin.

Diagnoosi ei tullut yllätyksenä. Ei itselleni, eikä läheisilleni. Tuskin teillekään, jotka ette meikäläistä edes tosielämässä tunne. 
Diagnoosi oli henkilökohtainen helpotus, eikä tokikaan (vain) siksi että voisin verhota epätoivotun käytökseni kätevästi sen taakse ilman seuraamuksia, vaan lähinnä siksi että vaihtoehtoisessa tilanteessa olisin jäänyt varsin epäselvään tilaan omasta itsestäni.
(Epäselvä tila kun ei sillä tavalla ole itselleni niin tuttua...)
Sitäpaitsi kaikilta niiltä lukemattomilta vuosien varrelta lausumiltani ADHD-vitseiltä olisi mennyt pohja. 

Toivoin hoitavalta taholtani pääsyä ryhmään, jossa jaettaisiin vinkkejä aakkosihmisten arjen, tunteiden ja elämänhallintaan sekä näytin vihreää valoa lääkekokeilulle.

4 kuukauden ja 3 eri lääkekokeilun jälkeen sopiva löytyi ja lääkkeen antama "pölly" on helpottava.
Älkää kuitenkaan antako sanan "pölly" johtaa itseänne harhaan. Itselleni se tarkoittaa:

Piirun verran reagointiaikaa idean ja toteutuksen väliin. 
(Aina piirukaan ei tosin riitä.)

Kykyä aloittaa tekemättömät asiat.
(Ja tehdä niitä intensiivisesti järjettömiä aikoja putkeen)

Tasaisempaa tunne-elämää, josta aviomies lienee #kiitollinensiunattuonnellinen.
(Vastapainoksi on kuitenkin tullut hien haju, joten ei makeaa mahan täydeltä.)

Aikaa muistaa kirjata menoja kalenteriin ja seurata niitä. 
(Muutenkin kuin sivusta. Ja erityisesti jälkikäteen.)

Kaikkea ei lääkekään pelasta. Kuten ailahtelevaa huumoriani ja täysin tyhjänpäiväisten asioiden havainnointia. Ja ihan niitä samoja arjen haasteita, kuin ennenkin. Lievemmissä määrin tosin.

Näillä eväillä (=pöllyssä) osallistuin Varpun 5 viikon TAHTO-mielenvalmennukseen.

Seuraava teksti on oma kokemukseni ja tämä kirjoitus EI OLE YHTEISTYÖ!
Täten Varpu vapautan sinut kaikesta vastuusta (joskaan en häpeästä) koskien nyt lääkkettömien sormieni dynaamista näppäimistöpolkkaa.

Lähdin valmennukseen ensisijaisesti siksi, että tiesin sen olevan Varpun ydinosaamisaluetta ja pikkusen (reilusti) myös siksi, että olen jumalattoman utelias kottarainen.

Myönnän olleeni hitusen skeptinen siitä, voisiko valmennus antaa itselleni enää mitään uutta – tunnenhan Varpun entuudestaan puhumattakaan omasta tavastani ajatella. Olen lähtökohtaisestikin niin ylianalysoivaa ja montaa eri asiaa samaan aikaan ajatteleva ihmistyyppi, että olen varmasti jo melkoisen tietoinen omasta itsestäni ja ehtinyt ajatella kaikenlaista. Ja vähän lisää.
Mihin oikeasti tarvitsisin mielenvalmennusta?

Henkseleiden paukuttelu loppui kuitenkin valmennuksen ensimmäiseen luentoon ja viikkotehtävään. Olin NIIN väärässä. NIIN monesta asiasta.

Sellainen määrä oivalluksia ensimmäisen aihealueen parissa sai KERRANKIN itseni hiljaiseksi ja kirjoittamaan ihan oikeita muistiinpanoja. Oikealla kynällä (jota pidän muuten väärin kädessä).

Videoiden pituus oli Varpun toimesta noin puolisen tuntia per video, mutta myönnän joutuneeni ottamaan siihen aikaa himpun verran enemmän. Esimerkiksi siksi, että löysin itseni laskemassa Varpun maneereja sisällön sijaan (tästä todisteet sivun alaosassa). Tai tutkimasta taustan yksityiskohtia ja sisustusta kokonaisuudessaan.

Mielenvalmennuksen kokonaisvaltainen tie on pitkä, mutta impulsiivisena ihmisenä olen tietysti ylpeä siitä, että onnistuin sisäistämään osan valmennuksen ajatuksista ja tarkoituksesta jo näinkin rivakasti.
Ja sen vaan sanon, että jos minä – sarjatuliraketti onnistuin, lähes kuka vaan onnistuu.

Huomasin jo valmennuksen aikana harmittelevani sitä tosiasiaa, että niin moni jää näistä näkökulmista ja ajatuksista paitsi. NIIN monella on niin väärä kuva itsestään ja kyvyistään. Niin monelta puuttuu rohkeus (tai impulsiivisuus, joka ei niinkään liity valmennukseen vaan omaan hulluuteeni).

Tämän valmennuksen myötä olen jo nyt rohkaistunut ylittämään rajoja (uskokaa tai älkää, jotain rajanhaituvia mullakin on) ja menemään epämukavuusalueelle onnistumaan.

ROHKAISTUKAA JA KOKEILKAA! Investointi ei ole suuri ja voin laittaa melkein (ailahtelevan) pääni pantiksi (arvo ei hääppöinen. MMM. Huom! Koiratalous!) että ette pety.

Ja haluan vielä korostaa, että KYSEESSÄ EI OLE HENGELLINEN VALMENNUS vaikka alla olevassa kuvassa merkit siihen viittaavatkin.
KIITOS ja anteeksi Varpu <3

P.S. Me kaikki ensimmäiseen valmennukseen osallistuvat saimme mahdollisuuden tarjota ystäville -10 € alennuksen seuraavasta (11.11. alkavasta) TAHTO-valmennuksesta, joten jos kiinnostuit niin laitahan viestiä täällä tai instagramissa @nunnuliina <3 

Aivan passeli kakkoslaatudaami.

Mittani alkaa olla täysi jengin huonoa itsetuntoa ja siitä syntyvää kateuspuhetta.
Mittani ei toki ole kovin pitkä, joten sikäli se ei vaadi kummoisiakaan täyttyäkseen. Koska olen kuitenkin helposti kiihtyvää ja vähemmän harkitsevaa sorttia, jaarittelen asiani nyt pitkän kaavan kautta ulos. 

Nauttikaa matkasta. 
Tai olkaa nauttimatta.
(Suosittelen jättämään kukkahatun narikkaan ja ottamaan tilalle pussillisen kevyttä huumorimieltä.)

Olen jo nuoresta lähtien tiedostanut olevani kakkoslaatua. Ja kun sanon kakkoslaatu, en tarkoita sillä silkkaa negaa.

Kakkoslaadulla tarkoitan tyttöä, joka ei ole kylän kuumin katti, mutta kokenut olevansa ihan riittävä. Tyttö joka ei "seukannut" suosituimpien poikien kanssa, vaan heidän kakkoslaatuisten kavereidensa kanssa. 

Järjestely oli molemmille osapuolille selkeä. Ykköslaatuiset ystävämme löysivät toisensa ja me kakkoslaatuiset kaverit sitten käytännönsyistä toisemme. Koska hengailu yhdessä oli paljon kätevämpää niin.
Näiden tarinoiden pituudet mitattiin tosin päivissä. 

Olin habitukseltani niin sanotusti hajuton ja mauton (joskaan en äänetön) "poikatyttö", kuten silloin vielä oli tapana sanoa.
Lainasin kuitenkin aktiivisesti ykköslaatuisten ystävieni hienoja vaatteita ja pyysin heitä (myös varsin aktiivisesti) meikkaamaan naamani pyrkimyksenä muistuttaa enemmän ykköslaatuista tyttöä kuin kakkoslaatuista poikaa.

Tähän väliin haluan esittää suurimman kiitokseni ja syvimmän pahoitteluni näille ystävilleni. 
Olette käyttäneet kakkoslaatuisen perävaununne tuunaamiseen mahdottoman paljon kosmetiikkaa, vaatteita ja aikaanne.

(Toinen heistä kirjoittaa blogia https://kuinmeilletehty.blogspot.com - liekö sitten tämän päivän hulluus nuoruuden traumojen havinaa.)

Kehokuvani on aina ollut melko neutraali. Siitäkin huolimatta, että sain epämiellyttävää huomiota osakseni kantaessani kehossani ikäiselleni merkittävän kokoisia kannuja, jotka sittemmin lasten myötä muuttuivat merkittävän kokoisten kannujen nahkajäänteiksi. 

Ja niihinkin vähäisiin sitten syöpä löysi tiensä. Katsoi varmaan, että tyhjää tilaa on missä majoittua.
Muistan kuinka lääkäri selosti säälivällä katseellaan tilannetta, jossa rinnat olisi hyvä poistaa kokonaan. Totesin, ettei jäljellä ole paljon mitä ikävöidä.

Nuoruudessani laihuutta ihailtiin ja tavoiteltiin. Muistan olleeni ahdistunut ympärilläni olevien nuorten puolesta siitä, miten huolissaan valtaosa oli painostaan ja miten paljon siitä puhuttiin. 

Itse en olisi koskaan jaksanut nähdä edes vaivaa laihduttamisen eteen, sillä niinä aikoina tilanne olisi vaatinut joko syömisen pois jättämistä tai ylenpalttista liikuntaa. Olin liian perso herkuille ja liian laiska liikunnalle. (Uskomaton muutos nykyhetkeen.)

Tästä päästäänkin itse aiheeseen.

 "Miksi sä voit syödä mitä vaan ja oot silti noin laiha"
"Ootko sä taas laihtunut"
"Helppo sun on pukeutua tommoseen haalariin kun sä oot noin hoikka"

Sinä joka näitä kommentteja latelet, haluan kertoa jotain:

SE ETTÄ KEHO ON HOIKKA, EI TARKOITA ETTÄ KEHO VOI HYVIN.
Ja se, että keho voi hyvin pitäisi olla paljon tärkeämpää kuin se, miltä se ulospäin näyttää.

---
Jos laskisin pöytään kehostani kaikki lihakset, pöydässä olisi vielä mainiosti tilaa kattaa brunssi koko perheellesi. Itseasiassa veisin pöydästä vain pienen siivun.  Ja uskokaa tai älkää - keho tarvitsee lihaksia muuhunkin kuin pullisteluun.

Jos laskisin pöytään riskini sairastua sydän- tai verisuonitauteihin, et mahtuisi laskemaan siihen edes kahvikuppiasi.

Jos laskisin pöytään kaikki ne ylivilkkaiden aivojeni tuomat ylimääräiset tunteet, jotka kuormittavat sekä kehoani että arkeani saamatta aikaan mitään hyödyllistä, et edes tietäisi missä pöytä on.
---

Viestini on, että keskitytään olennaiseen. OMAAN hyvinvointiin.
Ja koska hyvinvointi lähtee (valitettavasti ylä)päästä – jossa allekirjoittaneella on sen verran epälooginen liikennejärjestely, että työmaa on Länsimetroakin raskaampi prosessi – on kenties aika tehdä asialle jotain.

Josta päästäänkin itse maksettuun mainokseen, nimittäin Varpu Hintsasen TAHTO-valmennukseen.
Voitte vain kuvitella, miten hyvään aikaan tämä viisas Varpu ryhtyi jakamaan ajatuksiaan koko maailmalle. <3

"Emme voi muuttaa toimintaamme, ellemme ymmärrä miksi toimimme niin kuin toimimme."
-Varpu Hintsanen

P.S.
Toinen vinkkini parempaan minäkuvaan on itseironia. Uskalla nauraa itsellesi ja luomillesi epäkohdille.

Uskon, että huumorilla on ollut suuri rooli opetellessani luomaan kuvaa itsestäni itselleni ja kuvaisin omaa kehokuvaani yhä neutraaliksi.
(Tutkimuksessa ei ole huomioitu adhd:n muodostamia yksittäisiä mielialavaihteluita)

Koen edelleen olevani aivan passeli kakkoslaatudaami, jolla on käynyt valtava säkä erityislaatuisen aviomiehen kanssa.

Ajauduin hiljattain pohtimaan aviomiehelleni kyllästyisimmekö joskus tulevaisuudessa toisiimme. 
"Hani, miten voisin kyllästyä noin moniulotteiseen elämyslahjaan" -hän vastasi.
Melko positiivinen näkemys mieheltä, joka on saanut avioliiton mittaisen sivuroolin käsikirjoittamastani romanttisesta draama-seikkailu-toimintakomediasta.

Täten haastankin SINUT nyt myös kertomaan rakkaimmallesi asioita, joita hänessä arvostat.
 Ihan muuten vaan.
Ja kun sanon nyt, tarkoitan HETI VÄLITTÖMÄSTI.
En edes tunne muita aikakäsityksiä.

Joskus onni vaatii impulsiivisuutta.

Haluaisin puhua hieman impulsiivisuudesta. Raapaisin aihetta jo hienoisesti tänään Instagramissakin. 

"Impulsiivisuudella on negatiivinen maine, mutta sillä ansaitsee myös paljon hyvää. 
Saavuttamieni onnellisten asioiden takana on monta harkitsematonta ja äkkipikaista päätöstä."

Totta joka sana.

Tunnen persoonia, jotka rakastavat harkitsemista. Niin paljon että moni asia jää jahkailun takia kokematta. Voitte uskoa että kaltaiselleni ihmistyypille pitkä harkinta-aika on sietämätöntä. Etenkin, jos oma toimintani on toisen harkinta-ajasta kiinni. Mutta vaikka ei olisi, koen pohdiskelijoiden jäävän paljosta paitsi liiallisella kannattavuuden punnitsemisella. 
Taisin sanoa sen jo.

Pahimmillaan punnitsijaihmiset jäävät järkisyistä esimerkiksi myrkyllisiin ystävyyssuhteisiin, onnettomiin parisuhteisiin, vääriin ammatteihin ja ja ja ja. Lista on loputon. Kyllä te tiedätte mistä puhun.

Päätöksienteossa mielestäni erityisen tärkeää on kysyä itseltään "miksi ei".

Hauskaa että ylipäänsä puhun tästä – ihan kuin omissa päätöksenteoissani olisi jonkin sortin harkintaprosessi. Ei ole ei, mutta jos olisi niin haluaisin sen menevän juuri noin.

Omassa "prosessissani" – kyllä, juuri siinä missä idean ja toteutuksen välillä ei juurikaan ole ilmaa – kysymyksen sijaan on yleensä vain Voutilaisen Laurankin suusta kuultu toteamus: "no hitto miks ei" ja lähinnä omasta suustani kuultu versio "kerrankos sitä."
Kerranpa hyvinkin. Tai toisen tai kolmannenkin. Milloin mitäkin.

No nyt päästäänkin sitten tähän onnellisuus osuuteen!
Olen saanut paljon palautetta iloisesta elämänasenteestani ja huterasta huumoristani. Joskus on joku kysynytkin, mistä ammennan iloa elämääni.

Lähdetään nyt kuitenkin siitä tosiasiasta, etten ole aina iloinen. Ei kukaan ole. Jos aviomieheltäni kysyy, ilo ei välttämättä ole edes arjen top vitosessa. Impulsiivisuus on. Joskin siihen liittyy sitten muita (=lue runsaasti) positiivisiakin tunteita, kuin pelkkä ilo. 

Olen kova tyttö stressaamaan, mutta siihenkin auttaa impulsiivisuus. Sen ansiosta en jää vellomaan ikäviin tunteisiin.  Vaihtoehtoja vastoinkäymisten voittamiseen on muutama, mutta tässä niistä kolme (koska en muista niitä muita):

(Välihuomautuksena todettakoon, että aviomieheni mielestä "muutama" tarkoittaa noin kolmea ja omasta mielestäni se tarkoittaa tasan viittä. Omasta mielestäni olen oikeassa.)

 1) Saan uuden ajatuksen (tai sata uutta ajatusta) ja alan keskittymään niihin. 
Tai no "keskittyminen" on ehkä vähän liioiteltua, mutta että negatiiviset tunteet saattavat jäädä positiivisten jalkoihin. Saatan unohtaa ne. Keskittyä taas iloisiin asioihin.

2) Ratkaisen stressaavat asiat nopealla sykkeellä. 
Olen ratkaisukeskeinen ihminen ja haluan stressaavat asiat pois päiväjärjestyksessä saattamalla ne päätökseen. Tiedän ja olen huomannut että jotkut asiat vaativat aikaa ratketakseen, mutta itselleni tällainen toimintamalli on tuntematon. Mielestäni kaiken voi ratkaista heti.
Paitsi erinomaista lihaskuntoa ja treenimotivaatiota. Siihen en ole löytänyt vielä ratkaisua.

3) Väännän vastoinkäymisen huumoriksi.
Mitäpä tähän lisäämään. Itseironialla selviää monesta ikävästäkin tilanteesta. Ei se toki kaikkea ratkaise, mutta auttaa hitusen.

Koska rakastan yhteenvetoja (ikään kuin se auttaisi kasaamaan muuten niin epäselvää kyhäelmää yhtenäiseksi) todettakoon, että MINUN mielestäni ripaus huolettomuutta ja äkkipikaisuutta auttaa onnellisten asioiden tavoittelussa.

Niin kävi myös (megaimpulsiiviselle) veljelleni Jarille, joka omistaa nyt 1/4 ravintolaa. 
Lainatakseni ripauksen runoani:

"Kerran täytyy vain pirahtaa luuri,
kunhan idea on tarpeeksi järjetön ja suuri.
"Ihan vitun hyvä idea" - Jari sanoi vaan,
vaikkei ollut kuullut yksityiskohtiakaan."

Maailman eniten onnea äkkipikaiset, impulsiiviset ja harkitsemattomat ravintoloitsijat Jari, Kata, Pauliina ja Arttu! Menkää muutkin seuraamaan näitä hullun ihania somessa @wiskarila ja piipahtakaa Kivenlahdessa. JÄRJETTÖMÄN IHANAA! <3

P.S. Mitäpä luulette montako kertaa harkitsin avajaisasuni valintaa ennen lähtöä?
Aivan. "No hitto miks ei" sirkusteltta olisi ollut hyvä idea?

On kirjoitettu blogia. On jätetty kirjoittamatta.

Videoiden teko tyssäsi lyhyeen, kuten jotakuinkin kaikki projektit mihin ryhdyn.
Ajatus on kaunis, mutta toteutus vaatii liikaa ponnisteluja alkuhuuman jälkeen.

Olen elämässäni ryhtynyt monenlaisiin projekteihin. Se on voinut tarkoittaa muuttoa (esimerkiksi 20 kertaa), ompelua, kuntosaliharrastusta, koiran hankintaa, kissan hankintaa, kanojen hankintaa, tennistunteja, ratsastusta, tankotanssia, äkkilähtöjä tai vaikka kuppikakkutatuointia lapaan.

On värjätty tukkaa, on leikattu tukkaa, laitettu pidennyksiä ja taas leikattu. Ja värjätty. Ja leikattu.

On aloitettu elämäntaparemontti, on lopetettu elämäntaparemontti. On varattu kielimatka englantiin, on peruttu kielimatka englantiin.

On laitettu viestiä ja sovittu tapaamisesta, on peruttu tapaaminen ja taas peruttu tapaamisen peruminen. On palattu alkuperäiseen suunnitelmaan ja huomattu tuplabuukkaus, vaihdettu ajankohtaa ja sitä rataa.

On "siunattu" lapsilla. Kuviteltu sen olevan helppoa. On kasvatettu ja rakastettu. Huudettukin.
On jätetty kotiin sadevaatteet. Vaihtovaatteet.
On unohdettu neuvolat, hammaslääkärit ja vanhempainillat. Viety väärät lomakkeet.

On otettu dynaamista pulttia. On muistettu vetää yhden kerran syvään henkeä ja palattu rakastamaan niin että näkyy ja tuntuu.
On oltu impulsiivisia. On oltu väsyneitä. On oltu sairaita ja surullisia.
On unohdettu, on muistutettu ja taas muistettu. On unohdettu uudestaan. On muistutettu uudestaan.

On puhuttu, on puututtu. Muidenkin kuin omaan elämään.
On pyydetty anteeksi. Teoista, sanoista, impulsiivisuudesta, muistamattomuudesta, ja suurista tunteista. Kipinöistä. Unohduksista.

On haaveiltu ja toteutettu haaveita. Ei ole jahkailtu. Ei ole suunniteltu. Vain toimittu. Vaihtelevalla menestyksellä.

On rakastettu ja kiitetty. On toimittu oikein. On iloittu hetkistä. Lukemattomista.
On hymyilty. On oltu onnellisia.

On diagnosoitu ADHD.

Ideasta toteutukseen. Kulkematta harkinnan kautta.

Se oli yksi kaunis helmikuinen keskiviikko, kun tuli sellainen kaikkien aikojen idea liilan värisistä hiuksista. Tai en minä tiedä oliko se kaunis tai edes keskiviikko, mutta muistelisin sen olleen ainakin helmikuussa.

Tällaiset ajatukset ovat siitä "hauskoja", että lähtevät laukalle samantien saavuttaessaan huippunsa. Ymmärrättehän, ettei paluu ole sen jälkeen enää mahdollinen. Muka toteaisin hetken pohdittuani, että se olisi huono idea? Hah!
Miksi liilat hiukset olisivat huono idea? Jos ei kuppikakkutatuointikaan ollut. Miksi ylipäätään mikään välähdyksistäni olisi huono idea?
Kaava on aina sama: IDEA -> TOTEUTUS. Jotain siitä välistä uupuu. Mutta en nyt muista mitä.

Seuraavassa kohtauksessa päässäni vaikuttikin jo liila Color Mask. Ensimmäisellä kerralla jäi vähän vaisuksi, joten pistin toiseen erään ripauksen sinistä. Tadaa. Kyllä tarttui. Liilaa haettiin, liilaa saatiin. Los katastrofes.

Aikani yritin todistella itselleni toteutukseni onnistumista, samalla toivoen värin kulumista kuin itsestään, mutta lähes yhtä nopeasti kuin ideat saavuttavat toteutuksen, on myös epäonnistumisen myöntämisestä uuteen toteutukseen varsin lyhyehkö matka. HALUSIN VAALEAT TAKAISIN.
Yllättyneitä olivat mm. ___________.
Istahdin kampaajan tuoliin. Päähäni taiteilemaa luomusta tuli "ihastelemaan" yksi sun toinenkin osanottaja. "Nonni. Semmonen. Mitähän tälle nyt sitten."
Olisi toki ollut yksinkertaista valita helppo tie ja rykäistä ruoska kertalaakista sysimustaksi, peittäen tämän yksisarvisen pierua muistuttavan katastrofin alleen, mutta koska en ole yksinkertaista tyyppiä, pyysin mahdollisimman hellävaraista värinpoistokäsittelyä piiloutuneiden vaaleiden hyväksi.

Näin perssilmälläni suoraan kampaajani sieluun, joka huutoitki epätoivoista kysymystä hirviöasiakkaalleen: "MIKSI. OI MIKSI."

Päähäni kokeiltiin yhtä sun toista tapaa irroittaa väriä ja kolmannen kokeilun jälkeen kutrejani koristi "ihan kiva" väri. Se ei ollut vaalea, mutta se oli vaaleahko. Hieman kuivakka makuuni, mutta sen verran kiva, että päätettiin laittaa enää jokin "glossi" ja unohtaa lisävaalennukset. Kyseinen "glossi" ei ollut kuitenkaan ehtinyt vaikuttaa päässäni kahta minuuttia kauempaa, kun kampaaja panikoitui ja lähti huuhtelemaan kiiltohoitoa pois.

Haluan nyt vielä tarkentaa, että oli kulunut 3,5 tuntia. KOLMEJAPUOLITUNTIA, kun korvaani kantautui sanat: "Oho. Veti vihreeksi. Onpa jännä."
Mäpä kerron mikä oli jännä.

Se oli jännä, että meikäläisen levoton hanuri oli skarpannut jo yli kolmen tunnin ajan ja yrittänyt käyttäytyä asiallisesti. Istunut kiltisti paikallaan vaikka sen olisi tehnyt mieli zumbata edes takaisin pesupaikan ja peilipaikan väliä. Se oli myös jännä, että mun olisi tehnyt mieli paniikissani puhua ja puhua ja puhua, mutta sain kerrankin hillittyä yleensä totaalisen hallitsemattoman suunikin. Oli selvää, ettei lisäaika olisi ollut kenenkään mielenterveyden kannalta järkevää.

Pyyhin hikeä otsalta laskiessani euroja, joita tähän koko performanssiin oli taatusti kulunut. Kuulin jo massiivisen rahasumman kilahtavan kassaan. On toki mahdollista, että kyseessä oli kuitenkin vain mielenterveyteni, joka epätoivoissaan kilautti kelloa viimeisen varoituksen merkiksi.

Siinä sitä oltiin. Viimeisen kerran föönattu, vihreä unelma olkapäille laskeutuneena. Kuin kuivuuttaan  lähes menehtyneen, anonyymin viherkasvini varret konsanaan.
(Kuva tätä mielikuvaanne rikastuttamaan:)
 Mietittiin missä meni vikaan. Otaksun, että kampaajani versiossa jotakuinkin siinä kuningasideani kohdalla.

Voitte uskoa, että nämä on hetkiä jolloin toivoisin harkinnan käyvän edes pikaisesti idean ja toteutuksen välillä. Edes hitusen näyttäytymässä.

En ole kuitenkaan lannistuvaa sorttia, vaan vahvuuteni (ja ainoa toivoni) on kääntää kaikki valintani iloksi ja itseironiaksi, niin tulipahan taas tarinaa muuten niin hiljaiseen blogiini. Olkaapa hyvät.

P.S. Kotiin päästessäni tartuin (jälleen harkitsematta) ruskeaan väripurkkiin ja hautasin sammaloituneen kukkulani viimeisetkin karvanhaivenet ja toistin itselleni mantraa tulevaisuuden varalle:
Älä saatana ikinä enää – ainakaan ennen seuraavaa kertaa.
Iha hyvä.

Ei niin perinteinen matkablogi.

Istun New Yorkin kahvilassa aamiaisella ihan muina Carrie Bradshawina – mitä nyt yhteinäinen glamour pikkusen uupuu. Jollei glamouriksi lasketa ylleni valitsemaa mikkihiiri-collegea ja päähäni asettelemia liioitellun kokoisia vastamelukuulokkeita. Unohtamatta tätä kurkussa vahvasti tuntuvaa epäilystä juuri juomani mehun tuomasta allergiareaktiosta. 

Napinat sikseen, istun kuitenkin aurinkoisessa New Yorkissa. Paikassa, johon en koskaan edes oikein tajunnut haluavani. Ennen kuin aviomieheni halusi niin maan perkeleesti. Jos koskaan arvostelisin aviomiestäni (mitä en tietenkään missään tilanteessa tee, sillä olenhan yli-ihminen ja ennen kaikkea vuoden vaimo), käyttäisin jopa termiä "kyllästymiseen asti."

Pääsin tänne ensimmäisen kerran kolme vuotta sitten. Ikuisena persaukisena tämäkin aviomieheni synttäriyllätyksen siivellä tietysti.  Aloin päästä jyvälle mieheni jatkuvasta Manhattan-kaipuusta. Tämä on paikka, jossa jopa minä hiljenen suu auki ihailemaan maisemia pystymättä sanomaan sanaakaan. Pieni (ja niin hirvittävän ahdas) mieleni ei pysty käsittelemään näin suuria asioita.

 Tunnen, kuinka pääni (vähäiset) moottorit käyvät ylikuumana käyttäen kaiken kapasiteettinsa pohtiessaan miten näin korkeat rakennukset on rakennettu ja kuinka ne pysyvät pystyssä. Puhumattakaan omakotitalon kokoisista näytöistä ja niiden mainoksiin käytetyistä rahasummista. On huomattavasti helpompaa kääntää katse omaan pikkuruiseen lomabudjettiinsa ja suunnata askel kohti lähimpää kahvia.

Tämän reissun kohokohtiin menee ehdottomasti Brooklyn, joka jäi viime kerralla kokematta. Vintage-liikkeet, pikkukahvilat, U P E A Brooklyn Bridge (jota en nyt jää miettimään pidempään, koska ne pään moottorit..)  ja ne ihanat graffiti-maisemat. 
Pelkkä tepastelu pitkin kaupunkia on jo kokemus itsessään, mutta muita kohokohtia mainittakoon seuraavasti:

Staten Island (ilmainen) lauttamatka, josta avautuu pimeällä Manhattanin mykistävä siluetti.
Woodbury Common Outlets Kyläpahanen, jossa saa rahaa palamaan mikäli sellaista on. Tai vaikka ei olisikaan.
Chelsea Market Keskitetty ruokahalli täynnä ihanaakin ihanampia suolas- ja makeavaihtoehtoja.
Starbucks Reverse Kahvila-paahtimo-coctailkokemus, jonka rinnalla kalpenee kaikki Starbucksit yhteensä.

New York on paikka, joka jokaisen tulisi kokea enkä oikein jaksa uskoa, että tähän kyllästyisi KOSKAAN.
<3

Kirjoitin tähän asti muutama päivä sitten. Nyt olen lentokentällä valmistautumassa kotiinpaluuseen ja olen löytänyt asioita, joihin New Yorkissa voi kyllästyä.

Paskanjauhanta.
Aivan liikaa tekopyhää bullshittiä. Aina alkaen "how are you" -tervehdyksistä, joilla ei ole mitään tekemistä oikeiden kuulumisten tai kiinnostusten kanssa ja päättyen tuhansia kertoja päivässä kuultuun "have a good one" -nönnönnööhön.

Vaikka olen täysin holtiton, kävelevä puheripuli suomeksi, olen äärimmäisen introvertti englanniksi.  Moni ehkä pitäisi kansainvälisestä puolestani enemmän.

Metromonologit
Yksinpuhuvia, luojaa tai persoonallisuushäiriöitä veisaavia sekakäyttäjiä aivan liikaa makuuni.  Tuntuu, että osuvat kanssani aina samaan metrovaunuun, vaikka todellisuudessa niitä taitaa olla jokaisessa vaunussa. Praise The Lord ja What The Fuck.

Tippi.
Ei nyt hyväntähden. Miksi - oi MIKSI ette osaa hinnoitella palveluitanne niin, ettei tarvitsisi koko ajan miettiä että pitääkö tipata vai eikö pidä tipata. Yleensä pitää tipata. Ja mistä sitä käteistä nyt taas saa. Ja saako kortilla tipata. Ja paljonko pitää tipata. Ja kuka tippaa ja mitä tippaa.
Aaaaaaargh. EI, EI EI. Vihaan tippikulttuuria.

Tämä menee melkein yhtä kovaa tunteisiin ja sieluun, kuin vessareissun jälkeiset, pesemättömät kädet.
Sulevin heppi - muistattehan.

Jotta emme jää muistelemaan tätä upeaa kohdetta kuitenkaan pahalla, haluan loppuun vapauttaa tunnelmaa aamun bullshitillä hissipojan kanssa, joka kysyi (kuten tapoihin kuuluu) _jotain_ jota en kuullut. Sen sijaan, että olisin pyytänyt häntä ystävällisesti toistamaan kysymyksensä, koin parhaaksi arpoa vastauksien "no" ja "yes" väliltä. Arvontalaulu pysähtyi lausuessani itsevarman "yes".

Jatkokeskustelusta päätellen hän oli vitsikkäästi kysynyt odotanko jo lunta saapuvaksi, pukeutuessani (mitä ilmeisemmin) sen näköisesti. Poistuessani hissistä latasin ilmatieteenlaitoksen sivun auki ja toivoin enemmän kuin mitään sen lupaavan lunta, jotta arvontalauluni lopputulema olisi vaikuttanut edes hitusen vähemmän urpolta. Ei voittoa.

Enemmän kuin mitään toivoisin pääseväni vielä jonain päivänä aikuisten kielimatkalle.
Ja kuulotestiin.
Kirjoitan tätä tekstiä näemmä kolmessa osassa, jonka viimeinen osa käynnistyy nyt kotoa käsin. Matkan ikäänkuin kruunasi luonteelleni tyypillinen tapahtumasarja paluulennolla. Kas kun huomasin aurinkolasini kadonneen väljästä taskustani, johon ne hätäpäissäni sujautin lentoemännän huomauttaessa niiden vaeltavan syntisesti irrallaan.

Ei aikaakaan, kun aloin epäillä niiden sujahtaneen taskustani lentokoneen penkin väliin. Esitin huoleni lentoemännälle, joka aikansa penkkiä tutkiessaan totesi kutsuvansa mekaanikon paikalle laskeuduttuamme turvallisesti maankamaralle.

Muiden matkustajien poistuessa koneesta, näppärä mekaanikko ruuvasi lentokoneen penkin pariin irto-osaan ja taikoi pleharini taas esiin. Kiitos ja anteeksi - kokemusten pankkiin <3

P.S. Positiivisiin asioihin lisättäköön, ettei tarttunut tältä reissulta amerikkalaista kuppikakkutatuointia lapaan.

Kuppikakkukaapista ulos.

Olen tunnettu tuuliviirisestä luonteestani. Se ulottuu elämässäni ihan jokaiselle osa-alueelle. Olette ehkä havainneetkin teksteissäni ripauksen tätä ohjuksen omaista toimintaa. Joku on kenties saattanut antaa ajatuksen myös häpeilemättömyydelleni, avatessani hyvinkin avointa versiota itsestäni julkisesti.

Nyt on kuulkaa kuitenkin sellainen tilanne, että voin iloksenne ilmoittaa piilotelleeni seuraavaa tapahtumasarjaa jo 9 kuukauden ajan. Enkä (hyvän tähden) viittaa neljänteen lapseen, vaan ajanjaksoon joka on pitänyt sisällään ripauksen häpeää. Enemmän kuitenkin epäuskoista naurunremakkaa omalle toiminnalleni.

Muistanette viime toukokuisen reissuni kaikkien aikojen lomakohteeseen – Sunny Beachille. Mikäli olet missannut tämän yllätyksellisen matkan, voit käydä lukemassa kokemukseni tästä: Kaverinkaverinkaverin pelkoa ja inhoa Sunny Beachilla.
Haluaisin nyt lisätä matkapäiväkirjaani yhden spontaanin ohjelmanumeron.

Kas kun kävi niin, että – myös dynaamisista suonenvedoistaan tunnettu – veljeni oli tehnyt äkkinäisistä tavoistaan poiketen hieman etukäteissuunnittelua koskien Bulgarian tarjoamia tatuointipalveluja ja löytänytkin vuolaasti kehutun paikan. Meikäläisen pyöritellessä silmiään näinkin klassikkomaiselle toiminnalle, lähdin kuitenkin mukaan aseteltuani ensin kukka-asetelmat moraalihattuni päälle.

Veljeni maatessa tatuoitavana oli yllättävän hyvin aikaa suunnitella omia haavetatuointeja. Mutta ne tehtäisiin kyllä kotimaassa. Moninkertaisilla hinnoilla. Sellaisilla hinnoilla, ettei meikäläinen itseasiassa saisi sellaisia tatuointeja vielä hyvään toviin.

Veljeni maatessa spontaanisti jo toistamiseen samalla tatuointipenkillä, alkoi inspiraation muruset sinkoilemaan takaraivossani. Oikeaa lapaani oli koristellut kahden ensimmäisen lasteni nimet jo kymmenisen vuotta, eikä sen räpellyksen haalistunut kokonaisuus vastannut enää toiveitani. Niin kulahtaneen tatuoinnin päivittämiseen oli tasan kaksi vaihtoehtoa: a) kolmannen lapseni nimi pitäisi rääpiä jonon jatkoksi yhtä köpösti tai b) vanha tatuointi pitäisi peittää kokonaan.

Ette arvaakaan, miten äkkiä takaraivoni oli täyttynyt erinomaisista, spontaaneista ideoista. Minäkin haluan tatuoinnin. Koska lomapäivät kävivät vähiin, alkoi armoton instagramin selaus. En tiedä mitä siinä ajatustyössä lopulta tapahtui, mutta yhtäkkiä lapaani koristi monivärinen, mitoiltaan täysin liioiteltu - hyvät naiset ja herrat - KUPPIKAKKU.
Kyllä, luit oikein. Kuppikakku.

Eikä mikä tahansa kuppikakku. Sellainen, joka ei itseasiassa liioitellusta koostaan huolimatta täysin peitäkään lasteni nimiä ja jonka varjostukset näyttävät lähinnä siltä, että olisin mittelöinyt kauhamestaruudesta itse Sauna-Timon kanssa.

Uskokaa tai älkää, mutta kyseinen tatuoija on oikeasti taitava. En todella olisi istunut hänen tuoliinsa, mikäli veljeni tatuoinneissa olisi ollut moitteen sanaa. Päinvastoin. Niistä huokuva taidokkuus lisäsi vain vettä myllyyni.

Vaikka olen tottunut monenlaisiin tunteisiin, kyseinen kuppikakku herätti kehossani uskomattomia mielialoja. Ensin kaikkea epäuskon, järkytyksen, ahdistuksen kautta iloon ja siitä vauhdilla taas takaisin epäuskoon. Mutta koska en halua aiheuttaa pahaa mieltä kenellekään, löysin hymyn nopeasti pyllystäni ja sijoitin sen kasvoilleni. "I love it" - muistan sanoneeni.

Olkaa hyvät.
Siinä se nyt lepää. Muistona siinä missä vanhat arvetkin.
Selusta muistuttamassa syövästä ja Sunny Beachista.

Koska en suojannut koko ylävartaloani kesän kuumuudelta, on selvää että salaisuuteni on paljastunut milloin kenellekin. Parhaimmistoa lieni keskustelu eräänkin tutun kanssa ja se meni jotakuinkin seuraavasti:

"Sulla on uus tatuointi"
"No kyyyyylläpä vaan."
"Eikös siinä lukenut ennen sun lasten nimet?"
"No kyyyyyylläpä vaan lukikin"
"Ja peitit sen....*ehkä syvin kokemani hiljaisuus*..... kuppikakulla?"
"Silläpä sillä."

Tässä sitä nyt ollaan. Kuppikakkukaapista ulostulleena.
Aihetta yhdeksän kuukautta sulatelleena voinen todeta seuraavaa:

Adhd-omadiagnosointi alkaa olla taputeltu.
Ei lisättävää.

Toiset ottavat tatuointeja jonkin merkityksestä, toiset ei.
Tästä olen yhä samaa mieltä, vaikka en toiseen lapaani kuppikakkua enää otakaan. Mielestäni tatuoinneilla ei tarvitse olla merkitystä, mutta (vastoin toimintaani) niitä voisi kyllä hitusen suunnitella.

Semmosta se on.
Mun elämäni meinaan. Spontaaneja kuppikakkutatuointeja ja muuta mukavaa. Pelastukseni on kuitenkin ratkaisukeskeinen omaterapia, jossa lähtökohtaisesti käännetään haasteetkin positiiviseksi. Näin ollen tästäkin voinen vilpittömästi sanoa saaneeni erinomaiset naurut. Ja tällekin tatuoinnille tuli juuri merkitys – se kertoo minusta. Rouvasta, joka ottaa kolmekymppisenä lapaansa hirvittävän ruman leivoksen.
Kuka muu muka?

Ja loppuun annettakoon jälleen kiitokset aviomiehelleni, joka on poikkeuksellisesti onnistunut olemaan kommentoimatta tämän luovan muffinssia hipovan kasan syvintä olemusta.

Kuin Haminan kaupunki.

On se vaan aina yhtä viihdyttävää palata tauon jälkeen blogiin lukemaan omia kirjoituksia aivan kuin niitä lukisi ensimmäistä kertaa. Tulee koettua "jaa tuli kirjoitettua sitten tommonenkin" -elämyksiä kerta toisensa jälkeen. Isoa osaa tapahtumista en edes tiedä tapahtuneen ja ne loput jotka muistan on unohtunut. Sikälikin on kiva palata katsomaan blogiin, mitähän sitä onkaan elämässään tehnyt. Sama pätee Instagramiin. Rakastan päivittää sitä ja katsoa vanhoja arkistoja aika-ajoin. Vain muistaakseni hetkiä, jotka suhahdan elämässäni läpi uskomattomalla vauhdilla. Joku haluaisi kenties sanoa että vähemmänkin voisi päivittää, mutta kaltaiselleni ohjukselle se on oleellinen osa päivääni. Siitäkin huolimatta että somehiljainenkin ihme joinain päivinä koittaa, ei ole syytä huoleen. Se voi kohdallani tarkoittaa ihan mitä tahansa kiireisen ja huonon päivän väliltä.

Paljon on taas edelliskerrasta tapahtunut ja toisaalta ei yhtään mitään. Vaikka oman elämäni KÄÄK-palstat täyttyykin arjen hutiloinnilla, on selvää ettei niillä onneksi juorulehtiin lennetä.

Arkeemme vaikuttavana suurimpana muutoksena meille on ollut nuorimmaisen päivähoidon aloitus elokuussa. Tämä oli meille haikea, mutta samalla tärkeä hetki. Siinä missä kamppailin syyllisyyden ja mielenterveyden välimaastossa, oli poika itse jo sopeutunut uuteen osapäiväiseen päiväkotiarkeensa. Tämän osalta kaikki sujuu kuin rasvattu. Saan elää sopivasti työtä ja kotia.
Voi olla, ettei päiväkodin henkilökunta tosin ole samaa mieltä rasvatusta, vaihtaessani hoitoaikoja lähes yhtä dynaamisesti kuin mieltäni yleensäkin.

Mitä mulle sitten kuuluu?
No siinäpä hyvä kysymys. Samaa kävin kyselemässä ihan ammattilaisen pakeilla. Mennyt elämä on “soljunut” aina kiireisesti siellä täällä singahdellessa, enkä ole liiemmin ehtinyt kysellä itseltäni omaa vointiani. Olen saavuttanut pisteen, jossa en kykene enää pysähtymään tai rentoutumaan. Tai sitten kyseinen piste on sisäänrakennettu ominaisuus, joka on ollut mukanani aina.
Hoitaja tiivisti muistiinpanonsa seuraavasti: “Sun pää on sekaisin kuin Haminan kaupunki” ja riipaisi lähetteen ADHD-tutkimuksiin.

Olen aina sanonut, että säästäisimme kaikkien aikaa keräämällä lähipiirini yhden pöydän ääreen ja pyytämään heitä kertomaan arvion tekevälle lääkärille arjesta kanssani.
Syy miksi en ole aiemmin hakeutunut tutkimuksiin, on johtunut pitkälti siitä että olen kokenut selviytyväni riittävästi elämässäni. En ollut valmis mahdolliseen lääkitykseen ja ilman lääkitystä diagnoosi toimisi lähinnä ymmärrystä lisäävänä tekijänä. Nyt tilanne on eri – jopa mahdoton – ja olisin valmis kokeilemaan lääkityksen (tai mitä tahansa tilannetta parantavaa) voimaa.

Ymmärrystä en kaipaa enkä tarvitse. Rakkautta, läsnäoloa ja lähipiiriäni tarvitsen. He ketkä haluavat viettää aikaa kanssani, tekevät niin. Ei diagnoosi muuttaisi sitä millainen olen. Persoonaani. Eikä diagnoosiin vetoaminen parantaisi sietokykyä elää kanssani.

Aviomies on yllättänyt kuitenkin kärsivällisyydellään. Onhan hän toki persoona itsekin, mutta hyvin vastakohtaisella tavalla. Hän ei ole koskaan sanonut kärsivänsä siitä, millainen olen tai miten toimin. Sen sijaan hän muistaa kertoa päivittäin paljon muita kauniita asioita vaimostaan.

Haen apua siis itselleni. Oman pääni sisään. Omaan tekemiseeni. Ei muiden sietokyvyn parantamiseen. (Heidän täytyy hankkia ihan oma lääkitys).
Prosessi on pitkä, mutta toivottavasti palkitseva. Olisi hienoa kokea keskittymiskyky edes kerran elämässään.

Tämä tilanne lienee nyt suurin syy kirjoittamattomuuteeni. En ole kertakaikkisesti löytänyt aikaa tai henkistä voimaa keskittyä kirjoittamiseen. On ollut niin kiire singahdella. Kiire elää.

Nyt lähden kuuntelemaan sadattatuhannetta kertaa Sian joululevyä ja työntämään jouluiloa syvälle sieluuni. Kohta on kuulemma joulu.
Eikä aikaakaan kun sekin on jo ohi.

Ryssityt rutiinit.

Jatkakaamme hyväksi havaitulla linjalla - mustamaalaamalla hattuni kukkia entisestään.

"Lapsella on tärkeää olla selkeät rutiinit"

Meidän arjessa ei ole juurikaan mitään selkeää tai rutiinia. Lukuunottamatta lasten jokailtaista puhelinparkkia, nukkumaanmenoaikaa ja muita koulunkäynnin tuomia velvollisuuksia. Ja niitä loppuja joita en tähän(kään) hätään muista.

Sääntö on kuitenkin eri asia kuin rutiini. Sääntöjä meillä on rutiinienkin edestä, mutta niitäkin sovelletaan tarpeen vaatiessa. On kuitenkin selvää, että jos sääntökirjaa laatii ja ylläpitää henkilö, joka hädin tuskin muistaa oman nimensä, on laatu taattu. Olen kuitenkin yrittänyt skarpata kahden kodin elämää helpottavien, yhteisten sääntöjen noudattamisessa. Vaihtelevalla menestyksellä.

Ruokaa meillä syödään kun on nälkä. Ja se ruoka voi olla niin minun kätösistäni kuin jonkun muunkin kätösistä. Aina ei ehdi – eikä varsinkaan jaksa pipertää. Tein eilen makaronilaatikkoa ja tänään siskonmakkarakeittoa. Kaksi päivää peräkkäin omatekemää ruokaa. Rasti seinään!

Yhteinen ruokahetki on kaunis ajatus, mutta niin kauan kuin perheen molemmat aikuiset työskentelee tapahtuma-alalla, on tällainen tuokio ainutlaatuinen kokemus. Nauttikaamme niistä harvinaisista hetkistä.

Karkkipäivä on näennäisesti lauantai, mutta tämä sääntö venyy ja paukkuu. Herkuttelemme joskus viikolla, joskus viikonloppuna. Joskus sekä että. 
Itse lähinnä sekä että.

Viimeistään tässä kohtaa kaikkien vauvapalstojen määrittelemä "vuoden äiti" -palkinto lipuu käsistäni kuin liukkariin upotettu palasaippua.

Yksi sääntö, josta en kuitenkaan tingi on käsienpesu sisään tullessa. Meiltä ei yksikään lapsi livahda ohitseni ennen kuin kädet on saippualla raastettu. Ihan vaan koska "Sulevin heppi".

Tekeekö rutiiniton arki minusta sitten huonon vanhemman? Riippuu kuka määrittelee. Oman näkemykseni mukaan on paljon erilaisia tapoja olla vanhempi, vaikka ympäristö yrittääkin suunnata meidät yhteen absoluuttiseen totuuteen. Niihin kuuluvat mm. nämä kuuluisat rutiinit, rauhallinen ja idyllinen kasvuympäristö, kotiruoka itse kasvatetuista nauriista ja naudoista lähtien, someton perhe-elämä käpylehmineen – lista on loputon.

 Saatan myös puhua tästä vain kiillottaakseni omaatuntoani. Mutta se toimii, joten ei ole pienintäkään syytä lopettaa.

Yritin tänään leikkiä kotia lapsuuteni leikkimökissä kahden poikani kanssa. Kuten kuvasta saattaa päätellä, en ollut siinä kovin hyvä. Voisi jopa kuvitella ajatuksieni harhailleen toivomaan lautasellani viipyvän shottilasin yllättävää täyttymistä, mutta niin syvällä en ajatuksissani kuitenkaan käynyt, että seitinohut päiväkänni olisi ollut pakotieni.
Sen sijaan iloitsin poikieni hyvän fiiliksen leikeistä ja skarppasin parhaimmat ryystöääneni ruokailuhetkeen.
Kuten kaksi poikaa jo aikuiseksi kasvattanut anoppini sanoi: "Huono omatunto tulee äitiyspakkauksen mukana, eikä lähde koskaan pois". Se jos mikä on varmaa!

Kannan kesän kynnyksellä kuitenkin aina suurempaa omantunnontaakkaa ja se liittyy asumismuotoomme.

Olen itse varttunut idyllisessä omakotitalomiljöössä, ehjässä perheessä. Pihaamme on koristanut leikkimökki ja pihakeinut. Kesäisin sadettajat ja puhallettavat uima-altaat. On väkerretty tarpeen mukaan sulkapalloverkkoa, koripallokoria, telinevoimistelutankoa, telttamajoitusta.
Mielettömiä muistoja!

Miten rakentaa lapsille ihanat lapsuusmuistot vuokra-asunnosta, joka tuntuu vain väliaikaisratkaisulta? Kerrostalosta, joka on keskellä rakentuvaa kaupunkia. Keskellä helvetillistä työmaata.

Alue on ihana, asunto upouusi ja kulkuyhteydet erinomaiset, mutta oma piha ja oma tila puuttuu. Omaan ei ole varaa ja vuokravaihtoehdot budjetin rajoissa on todettu lääviksi.

Ahdinkoani ei helpota lasten jatkuvat huokailut siitä, miksi muilla on isommat talot ja pihat.
Se riemu lasten kasvoilla, kun pääsevät ystävien ja serkkujen tonteille luomaan kesämuistoja. Se ahdistus vanhempana, kun et voi tarjota samaa.
Kiikutat lähipuistoihin ja ihmettelet sitten puiston reunalla, että mitäs sitten tehtäis. Ei ainakaan pystytetä telttaa tai sadettajaa. Tuskin puhalletaan uima-allastakaan – sisällön koostuessa lähinnä parista puolentoistalitran vesipullosta.

Taavin kanssa välttelen lähtökohtaisestikin julkisia hiekkalaatikkokohtaamisia. Psyykkeeni ei kertakaikkiaan kestä sitä leikkiä, jossa pääroolini on kieltää läiskimästä kaveria lapiolla, tai estää loihtimasta ennennäkemätöntä hiekkamyrskyä.  Ja "ei saa ottaa toisen kädestä" on ehkä rooleista pahin.

TIEDÄN, että nämäkin taidot kehittyvät vain kokeilemalla, mutta harjoittelisin niitä oikein mielelläni vain tuttujen naperoiden kanssa. Sellaisten, joiden vanhempien vuoksi ei tarvitse olla jatkuvasti oikomassa kukka-asetelmia hattuni päällä.

Tämä nyt ei liittynyt omantunnontuskiini mitenkään, mutta tulipahan kuitenkin kerrottua.

Ei kai tässä auta kun porskuttaa menemään tutulla, vaihtelevalla kaavalla ja toivoa iloisten muistojen kertyvän jostain muusta kuin edellä mainitusta. Toivotaan myös ajan sipaisevan kultaa muistojen päälle reilulla kädellä.

Hyväksy tai paheksu!

"Keskity" – kuulen sanottavan. Siinäpä monialainen aivopähkinä kaltaiselleni epävakaalle ohjukselle.

Raotan silmiä löytääkseni puhelimeni lattialta. Vilkaisen näytöltä kellonajan, vain varmistaakseni että on aamu. Onneksi on, sillä tunnen moottoreiden jo käynnistyneen kuupassa. Paluuta uneen ja rauhaan ei ole. Ajatuksia alkaa pulppuamaan kukkulalle ja niiden määrä kasvaa uskomattomalla vauhdilla. Tulee kiire.

Kiire nousta ylös keräämään eiliset lelut ja vaatteet. Pyykit ja astiat. Ne samat, jotka levittyvät pitkin kotiamme jokainen päivä. Ikinä eivät ole kulkeutuneet heti käytön jälkeen paikoilleen, eivätkä ikinä tule kulkeutumaan. Pukkaa lisää kiirettä. Suunnitella päivän kulku. Uudestaan tietysti. Suunnittelinhan sen ennen nukkumaanmenoa ja jo herätessäni kertaalleen. Tilanteet muuttuu.

Olen tehokkaampi kiukkuisena, joten aviomies ikäänkuin pumppaa kehooni polttoainetta hitailla heräämisillään. Hän on sitä lajiketta, joka tarvitsee paljon aikaa käynnistääkseen moottorit. Saattaa lojua sietämättömän kauan. Nousta istumaan ja jatkaa lojumista. Ja taivas varjele kun hän saa ryömittyä kylpyhuoneeseen ja aloittaa päättymättömän pystykylpynsä, on kehoni tankki jo ikäänkuin täynnä. Olen kiivaalla voimalla ylikuumentunut siivous- ja suunnittelurobotti jota "ei tartte auttaa!"

Jokainen aamu on myös mahdollisuus uuteen alkuun. Terveellisille elämäntavoille. Lähden uskomattomalla sykkeellä kohti loistavia valintoja aina vihreistä smuutseista pistaasipähkinöihin. Viimeistään iltapäivällä tässäkin tapahtuu joku lievä notkahdus, joka mitä suurimmalla todennäköisyydellä repeää iltaan mennessä täysin. Nää on näitä.

Kokonainen päivä meneekin sitten miten sattuu. Toisinaan hyvin, toisinaan sinne päin. Harvemmin täysin nappiin tai vastavuoroisesti totaalisen puihin. Sanottakoon, että vaihtelua on. Niin mielialassa kuin käytännön toiminnassakin. Työpäivien skarppikapasiteetti osaa yllättää positiivisesti, mutta skarpillakin on rajansa eikä paukkuja todennäköisesti riitä enää kotiajalle.
Suunnittelen, sovin, unohdan ja pahoittelen. Olin vähän paska, mutta en taaskaan tahallani. Taputan itseäni olkapäälle lukuisia kertoja päivän aikana vain todetakseni, ettei maailman tähän(kään) kaadu.

Ei kaadu, vaikka...

...tuuppaat lapsen tuntia liian aikaisin koulun pihalle koska väärä päivä.
...pakkaat samaiselle lapselle eväitä edellisviikon retkelle.
...unohdat hammaslääkärit ja neuvolakäynnit. Omat ja lasten.
...nappaat koiran kipulääkkeen kitusiisi allergialääkkeesi sijaan
...varaat kaason roolissa morsiamen hääkampauksen ja -meikin väärälle päivälle.

Puhun kovaa ja puhun liikaa. Ennen kaikkea puhun päälle ja lopetan muiden lauseet. Monikaan ei pysty puhumaan sillä sykkeellä, jolla haluaisin tarinan etenevän. On pakko arvata loppuhuipennukset itse. Helvetin ärsyttävä tapa. Huomaan sen kyllä, joskin liian myöhään.
On vaikeaa olla hiljaa, kun ajatus ja näkökanta vain syöksyy ylärööristä ulos.

Iltaisin lasten mennessä nukkumaan alkaa oma aika. Tankki on tyhjä, eikä sitä saa täytettyä edes kiukkuvoimalla. Nautin ja ahdistun samaan aikaan. Kohta pitää mennä nukkumaan. Ja niin olisi paljon tekemistä ja ajateltavaa. Hyi. Nukkuminen on ajan tuhlausta. En ehdi elää jos pitää nukkua. Loputtoman ajatuspyörän rullatessa yöunet jäävät lopulta liian vähälle.

Tätä tämä on. Päivästä toiseen. Ja tunnen, miten elämäni osalliset haluaisivat huutaa "KESKITY nyt hyvä nainen!"
Toden totta. Olipa kertakaikkiaan hyvä neuvo. No nyt ilman muuta täytyy alkaa keskittymään.

Tietäispä miten.

Unohdanko asioita tahallaan? Kiusallaan? Vittuillakseni?
Jätän keskittymättä, koska haluan olla sysipaska ihminen ja ennen kaikkea vanhempi?
Sitähän minäkin.

Kanssani eläminen aikuisena perheenjäsenenä, ystävänä tai puolisona on kuitenkin valinta.
Voit sietää tai olla sietämättä. Nauttia seurastani tai olla nauttimatta. Jäädä tai lähteä.
Tuuppaat vaan vaakakuppiin hyvät ja pahat. Sitten tarkkailet että mihin suuntaan kellahtaa.

Tämmönen olen ja parhaani yritän. Sen täytyy riittää koska parempaankaan en näillä näytöillä pysty.
Hyväksy tai paheksu.

Terveisin helvetin monella väripatruunalla ladattu ohjus <3
P.S. Joskus kirjoittaminen on hankalaa ja tekisi mieli tehdä video. Tiedä sitten onko sekään yhtään sen helpompaa. Tuskin. Ajatus on kaunis, mutta tuskin muistan sitä enää huomenna. Moiccu!

Kaverinkaverinkaverin pelkoa ja inhoa Sunny Beachilla

Se oli vallan marraskuinen päivä, kun ystäväni (veljen vaimonakin tunnetaan) heitti ilmoille ehdotuksen edullisesta toukokuisesta perhereissusta Bulgariaan. Sellaisina synkkyyden aikoina sitä motivoituu kummasti auringon mahdollisuudesta ja laittaa luottokortin vingahtamaan "koska halvalla sai." No, sisältyi tähän prosessiin aviomiehen jyrkkä Bulgaria-vastustelukin, mutta se tunnin mittainen kamppailu jäi lähinnä hidasteeksi. Aviomieskin sen jo ymmärtää, että joskus pääsee vaan helpommalla, kun nostaa kädet ilmaan luovuttamisen merkiksi.

Luonteeseeni kuuluu tietynlainen harkitsemattomuus, joten tarkemman kohteen vilkaisin vasta pari kuukautta myöhemmin.
⭑Sunny F*cking Beach⭑

En tiennyt kohteesta ennen varausta mitään, mutta voi pojat miten paljon informaatiota alkoikaan tulvia korvakäytävistä sisään mainittuani sanat "Sunny" ja "Beach".
Se ei ole kuulkaa yks eikä kaks henkilöä, jonka kaverin tuttujen isovanhempien koirien kummit oli ollut samaisessa kohteessa ja kärsinyt yhtä sun toista. Hädin tuskin palannut elävänä.

Näin ollen ajattelin jakaa meidän kauhutarinamme.
Valintamme oli ilman muuta bulgarialainen "all inclusive" joka ennakkoluulojen perusteella tarkoitti ihan kokonaista pakettia aina paikallisesta noroviruksesta muistikatkoksilla täytettyihin drinkkeihin. Pakko myöntää, että jos matka maksaa 200 euroa henkilöltä sisältäen lennot, majoitukset, ruoat ja juomat, ei odotukset olleet kovin korkealla. Ottaen huomioon myös epätoivotun informaation määrän.

Koska nuorimmaisemme on vasta reilun vuoden ja edessä oli niin sanottu "neitsytlento", lienee selvää että myös kauhukuvat alati huutavasta pienmatkustajasta kävi mielessä. Jotain positiivista siinä kuitenkin tapahtui hänen mussuttaessaan naksuja tyytyväisenä koko nousun ajan. Yläilmoissa oksensi ja nukahti.
Myönnän, että vaikka kaikenlaisiin kauhuskenaariohin olin yrittänyt varautua, jo kerran syödyillä maisseilla lastattu syli tuli tyystin puuntakaa.

Adhd-elohopeaksikin kutsuttu keskimmäiseni hämmästytti tyytyväisyydellään istuessaan takapuoli penkkiä vasten – vain kerran paikkaa vaihtaen – koko (3h) lentomatkan. Teinini sen sijaan yllätti tekemällä ristikoita vaikka Wifikin olisi ollut saatavilla.
Hotelli, Avenue Deluxe oli positiivinen yllätys, koska se oli ilmastoitu ja puhdas. Reilun kokoinen uima-allas piti lapset päivästä toiseen tyytyväisenä, joten siitä reilusti plussaa.
Edullinen matkahinta alkoi kuitenkin valjeta ruoka-ajan koittaessa. Paljon kaikkea, mutta ei todellisuudessa mitään ravinnoksi kelpaavaa. Kattaus näytti päivästä toiseen siltä, että ruoka-ainekylttien jokaiseen nimeen olisi voitu lisätä sana "noro." Sitä ne kertakaikkiaan huusi. Norochicken ja norosausage.
Pikkuhiljaa nälän yltyessä sitä kuitenkin alkoi ottamaan näitäkin riskejä. Eipähän tullut vedettyä övereitä. Eikä liiemmin näkynyt bulgarilaista noroakaan. Päinvastoin – vatsa oli paremmassa kunnossa kuin kotona. Tämä, jos mikä meni hämmentävän plussan puolelle.

Hotellin negatiivisuuksiin (ruoan lisäksi) laskettakoon myös henkilökunnan olematon englanninkielentaito. Satuin kahdesti paikanpäälle tilanteeseen, jossa turistit yrittivät tiedustella hanaveden turvallisuudesta saaden vastaukseksi lähinnä haltiakieltä venäjän ja bulgarian mikämikämaasta. Käsien voimakas heiluttelu ei varsinaisesti tuottanut lisäarvoa, vaikka hyvää varmasti tarkoittikin.

Nimenomaiseen tilanteeseen liittymättä, on vastavuoroisesti annettava vikavaloa myös suomalaisille turisteille. Äänen korottaminen suomeksi ei liiemmin auta kielimuurien murtamiseen. FYI.
Itse Sunny Beach bilekatuineen oli karu kokonaisuus. Sesonki oli vasta tulossa, joten moni koju oli vielä rempallaan. Ja ne loput avonaiset remontin tarpeessa. Sisäänheittäjät muutamalla opetellulla suomalais-ruotsalaisella sanallaan latistivat tunnelmaa, mutta hekin ymmärsivät skandinaavisen välinpitämättömyyden olevan voittamaton. Suosimme ravintoloita ja kojuja, joihin sai kävellä sisään omasta tahdosta.

Bulgarian hintataso on tällaiselle velkaiselle perhematkailijalle erittäin passeli. Erityisesti ruoka on varsin huokeaa. 8 hengen (+taapero) seurueemme ravintolalasku oli kalleimmillaan (ja parhaimmillaan) yhteensä n. 70 euroa.

Ja mikä yllätys, että viikon aikana 9 hengen seurueestamme kukaan ei tullut ryöstetyksi tai herännyt itselleen tuntemattomasta sijainnista. Ja jos ottaa huomioon, että kokonaisen viikon aikana vain 1/9 paskoi nestettä yhden päivän ajan, oli loma ennakoraportointiin nähden varsinainen suksee.

Suosittelenko kohdetta?
Kyllä – jos olet persaukinen perheellinen tai vastaavassa taloudellisessa tilanteessa oleva humalahakuinen kaveriporukka.
En – jos haluat nauttia rauhasta, kuvata kauniita rakennuksia ja maisemia.

Palaanko...
Sunny Beachille? Tuskin.
Bulgariaan? Epätodennäköistä.

Seura oli hyvää ja lapset aivan pähkinöinä. Se teki matkasta onnistuneen. Ainakin näin vanhemman näkövinkkelistä.
Joskin kipaisin juuri toivottamasta ylläolevan kuvan elohopealleni hyvät yöt ja palasin pieneksi hetkeksi muistelemaan matkaa. Loppuyhteenvetona todettakoon elohopeani "kiitolliset" sanat:

"Paitsi äiti, en mä muista sieltä enää mitään."

Että semmonen reissu <3

P.S. Pistetään ny loppuun vielä tää meidän reissun perhekuvakin.

Vanhemmuuden vikavalo – virheen merkiksi.

Mitä meille kuuluu? No vartoohan kun kippaan tästä vähän kuulumisia...

Tässä sitä vain reilu vuosi sitten nuuhkittiin iloisia ilmavirtoja, kaapelit rööperissä. Kovan työn, hien ja tuskan jälkeen odotus palkittiin umpisuloisella mytyllä.

Olisi ihanaa tulla hehkuttamaan, kuinka vuosi on mennyt kuin siivillä ja rakkaudentäyteisesti.
Siipiä on nähty lähinnä univelkaisilla tokkuraisilla silmillä spekuloiden, että nytkö se noutaja löysi perille ja rakkauskin on saanut niin monenlaista väriä. Ei ollut Sini Ariell kaukana totuudesta sotkiessaan kukkahattutätien aamukahvit pitkin maamme koteja. 

Joskin on todettava, että omat ängstini ajoittuvat lähinnä viimeisen puolen vuoden tienoille, jolloin kokonaisvaltainen loppuneisuus on aiheuttanut hiertymiä arkeen.

Koitti (luojan kiitos) 1-vuotisneuvola, jossa kysyttiin ne maagiset kysymykset: "No miten teillä on mennyt?" Kohotin leukaani, viskasin marttyyriviitan olalle ja kippasin uupumuksella täytetyn vadin  nurin yhteisen pöytämme ääreen. Tiivistettynä se tarkoitti 3-5 herätystä per yö ja jatkounia oli herätyksillä turha odottaa ennen kuin maitobaari oli auki.

Syyttävä sormi osoitti tietysti yöhäiriön omaavaa pientä pakettia. Olimmehan vanhempana tehneet kaikkemme sen loppumiseksi. Esimerkiksi ei juuri mitään. Paitsi tarjoilleet maitoa tälle vaativalle asiakkaalle ja toivoneet ihmeparantumista.

Aivan puuntakaa neuvolantäti alkoi laukoa liudan kysymyksiä ja vastauksiani analysoidessaan näin vikavalon syttyvän neuvolatädin kasvoille virheen merkiksi. Toistuvasti.

Siinä sitä oltiin sitten. Pohtimassa, että mikä meni vikaan. Mikä muu kuin esimerkiksi kaikki?
Kaksi vuorokautta se vei, kun asiat oli yöaikaan paremmin. Ja päässä vaan vilisee kysymys: "MIKSI MIKSI MIKSI me tehtiin tämä unikoulu ja muutokset vasta nyt?" 

Se on taivahan kiitos, että yöt meillä vietetään nykyään valtaosin unen puolella, mutta jottei menisi aivan liian hyvällä balanssilla, päivällä nautimme "haluan kaiken, mutta en kelpuuta mitään" -kapinakarkeloita. Raskasta paskaa.

Vanhemmuus on käsittämätön laji ja aika kullittaa muistoja aivan liian kovalla kädellä. Tai sitten on aivan helvetin eri asia olla pienen lapsen vanhempi 20 vuotiaana, kuin 32 vuotiaana.

Nämä riiviöt vie rahat ja mielenterveyden. Turmelee parisuhdetta ja itseluottamusta. Riistää mahdollisuuden toimittaa WC-tarpeita yksin. Tai ylipäätään mitään yksin. Tai kaksin. Syyllistää minkä ehtivät. Tai eivät suoranaisesti syyllistä, mutta ympäristö senkin edestä. Valintasi on ja tulee aina olemaan virhe. Olet lähtökohtaisesti epäkelpo vanhempi – hyi.


Mitä niin suurta saat takaisin, että olet valmis taistelemaan kaikesta edellämainitusta?

Jotain aivan ultimaattisen kummallista rakkautta, jota ei edes pysty selittämään.

Lapsiarki – niin ra(s)kasta festivaalia aamusta iltaan. Kiitollinen olen, vaikka se ei näiden väsyneiden rivien välistä niin selvästi ehkä irtoakaan <3

Että tiedoksenne vain kun katsotte ylitsevuotavia rakkaudentäyteisiä instapäivityksiäni. On tartuttava niihin hilpeisiin hetkiin, kun sellainen koittaa. Ja se jos mikä menee kuulkaa vikkelästi someen.

Oma vanhemmuuteni tuli hiljattain pisteeseen, jossa tarvitsin totaalisen irtioton _kaikesta_. "Pakkasin" äitini ja siskoni ja lähdimme elämämme ensimmäiselle yhteiselle lomalle Kööpenhaminaan. Tulen todennäköisesti tekemään tästä aiheesta jonkin sortin postauksenkin, mutta siihen asti kerrottakoon vain miten hyvää tämä loma teki. Kunnes ei enää tehnytkään.

3 päivää nautin vanhemmuuden vapaasta vain ja ainoastaan äitini ja siskoni kanssa. Tämän jälkeen aviomieheni ja tytöt tekivät läpsystä vaihdon ja huviretkeni muuttui vielä kahden päivän parisuhdelomaksi.

Voi vapaus ja parisuhde! Tunne jonka pääsin pitkästä aikaa kokemaan. 76 km kävelyä ilman rattaita. Agendana huolehtia vain itsestäni. Ja ne katkeamattomat yöunet, joista olen vain haaveillut. Olisi suorastaan loogista, että tällaisen unelmaloman jälkeen kotiinpaluu on pelkkää taivaallista ilosanomaa.

Kuinka ollakaan ensimmäisen itkuntäyteisen yön jälkeen aamunkoitossa kajahti tuttu kotimainen nalkutus. Tästä seurasi luonnollisesti katumus ja huono omatunto. Simsalabim ja olimme lähtöpisteessä.

Olen kuitenkin tullut jo siihen ikään ja vanhemmuuden pisteeseen, että tiedän tämän kaiken olevan väliaikaista. Olen myös onnekas, sillä aviomiehenikin sen ymmärtää (vaikkei tätä pirun viisasta ikää olekaan vielä saavuttanut). Kuten instanikin sen kertoo, tartumme positiivisiin hetkiin ja päästämme negatiivisista irti. Ihan heti sen dramaattisen, joskin pikaisen mykkäkoulun ja anteeksipyynnön jälkeen.
On jälleen kaivettava loppuneisuuden alta se tosiasia, että meillä on asiat aivan helvetin hyvin. Meillä on hyppysissä hillitön lykky. Meillä on ihan kaikki <3

P.S. "Joko ne on muuttanu pois kottoo?"

Jooko? Eiku seis! Kyllä sittenkin. VÄÄRÄ HÄLYTYS!

Sain hiljattain teiniltäni kuvatervehdyksen, jossa komeili hänen välitodistuksensa. Wilmaan paukkuneiden tiedoksiantojen perusteella numerosarja oli vähintäänkin yllätyksellinen. Se laittoi miettimään kosolti asioita.

En ole koskaan asettanut lapsilleni arvosanatavoitteita koulutielle. En toiveita koulumenestyksestä. Jollei menestykseksi lasketa sääntöjen noudattamista ja toisten kunnioittamista.

Muistan omasta lapsuudestani vanhempieni riemun läpäistessäni kokeen arvosanalla seitsemän. Vähempikään ei aiheuttanut moitteita. Muistan myös tunteneeni sääliä niitä luokkatovereitani kohtaan, jotka pelkäsivät viedä alle kympin arvosanoja näytille. En koskaan kyennyt ymmärtämään kympin merkitystä.
(Ehkä juuri siksi en nimenomaista lukua koskaan nähnytkään)

Mulla on käynyt säkä, koska olen aina kelvannut. Lapsena ja aikuisena.
Poikani adhd-diagnoosin myötä olen myös alkanut pohtimaan sieluani tarkemmin. Alan asiantuntija kertoi diagnoosin olevan vahvasti periytyvää. Enpä olisi arvannut. Voisi alan asiantuntija tulla pariksi päiväksi katsomaan arkeani ja diagnoosin alkuperä olisi sillä selvä.

Ottakaamme esimerkkinä vaikka tilanne, jossa tiedustelin veljeni vaimolta (ystävänäkin tunnetaan) mahdollisuuksiani päästä tasoittamaan reuhkani. Ilokseni sovittiin treffit jo samalle päivälle. Vain kolme tuntia se vei, kun jo yllätyin sopimastamme tapaamisesta.

"Sä oot niin ihana" – vastapuoli sanoi ja kaikki on sillä kuitattu. Joskin hänellä on extraharjaantunut ymmärryskapasiteetti. On kuitenkin naimisissa veljeni kanssa. Aivan samaa "hupsista saatana oho perkele" –geeniä on lirvahtanut massiivisella kädellä heimon sillekin puolelle.

Bravuurini on myös pyytää palvelusta ja vaihtaa suunnitelmia lukemattomia kertoja vain sekuntien sisällä ensimmäisestä pyynnöstä. "Jooko? Eiku odotas! Eiku ei mitään. Eiku Seis! Kyllä sittenkin. EIH. Väärä hälytys. ÄLÄ TEE MITÄÄN!"

Olen kaikkien päiväkotitätien ja opettajien Via Dolorosa. Täysin kykenemätön toimittamaan lapsen kunnollisia, nimettyjä sadevaatteita tai ihan vaikka vaihtovaatteita siihen kuuluisaan viikkopostia tursuvaan lokeroon. Puhumattakaan hokkareiden ja speedojen sekoittamisesta keskenään.
Pelkästään puhelu lapsen neuvolasta aiheuttaa refleksinomaisen purkauksen nimeni sijaan: "APUA. Pitäisikö mun olla siellä?"

Omistan kyllä sähköisen kalenterin, mutta tarvitsisin muistutuksen katsoa merkintöjäni. Mieluummin etu- kuin jälkikäteen. Yritin kerran käydä ostamassa ihka oikean manuaalisen kalenterin, mutta aviomieheni kielsi. Tiesi kokemuksesta, että ennen ensimmäistä merkintääni kalenteri on todennäköisemmin jo rientänyt kadotukseen.

Aamuisin aakkos-poikaani lääkitessäni, tekisi mieli tehdä lääkelevystä "sulle-mulle" -tasajako. Olisi kiva päästä kokemaan, miltä keskittyminen tuntuu. Toistaiseksi pysykäämme kuitenkin laillisella tiellä ja jättäkäämme lääkkeiden väärinkäytöt väliin.

Mitä keskittymiskyvyttömyyteeni tulee, läheiseni ovat kaikkein eniten kovilla. Kiittelen kärsivällisyydestä ja pyytelen anteeksi. Tasaisesti molempia. Toiset tietävät, etten pysty parempaan ja ne jotka eivät tiedä, osaavat luovuttaa.

Aika iso osa ihmisistä jotka eivät tunne sieluani syvältä, kertovat olevani valtavan elämäniloinen ja hirvittävän positiivinen. Lähtökohtaisesti olenkin, mutta on lukemattomia "turhanpäiväisiä" asioita, joista kiihdyn kuin ikäihminen labrajonossa:

HISSIÄ ODOTTAVAT IHMISET. (Yksi pahimmista)
Peruuttakaa nyt hyvän tähden!! Konseptin kulttuuriin kuuluu, että ensin hissistä poistutaan ja sitten vasta mennään sisään. Se on huomattavasti kätevämpää niin päin. Lupaan, ettei hissi ehdi ottaa hatkoja vaikka ottaisit askeleen taakse tai sivuun mahtuakseni poistumaan hissistä. Tämän lajin inssiä ei moni läpäisisi. PRKL.

KÄSIENPESU WC-KÄYNNIN JÄLKEEN.
Please. Empiirinen tutkimukseni kertoo, että varmaan 78% naisten wc-tilojen kävijöistä jättää pesun välistä. Aviomieheni tekemän tutkimuksen mukaan n. 90% miehistä jättää kädet pesemättä. Tällaisen tutkimuksen jälkeen, onko teillä aavistustakaan miltä tuntuu kosketella maksupäätteitä? Niitä samoja näppäimiä, joissa anonyymin Sulevin pesemätön heppi on kipittänyt!

Voin jatkaa listaa toiste, kunhan tokenen tästä vihamielisyydestä.

IHANAA MELKEIN PERJANTAITA! SAATANA! <3

Vanhemmuuden virhearvio

"Musta tulee NIIN erilainen äiti. PALJON rennompi" – sanoi nuori Noora omalle äidilleen ja teki valtavan virhearvion.

Sitä jotenkin kuvitteli vanhemmuuden ensimmäisten vuosien aikana kasvatuksen vain jotenkin soljuvan kivasti omalla painollaan. Ei kipassut mielessä näiden rakkauden hedelmien kypsyvän joskus siihen vaiheeseen, jossa vanhemman sana ei olekaan yksiselitteinen laki.
Kauas oli pitkä matka.

Edellinen kirjoitukseni koski lähes 9-vuotiasta elohopeaani. Tämä kertokoon kohta 13-vuotiaasta tyttärestäni, jonka silmissä olen epäreilu fossiili, vailla toivon jäännettäkään.

Olen nyt sivusta seurannut tätä alati huoneeseensa sulkeutuvaa ja sieltä epämääräisiä lyhenteitä mylvivää – kävelevää draamataidetta. Ja herää vain yksi kysymys: "Mitä helvettiä?" 

Missä on kommunikointi ja yhteinen kieli? Missä on "okei äiti"? Tilalla vain köyhä "emt" tai "k" tai tyypillisemmässä tapauksessa hieman pidempi "sä oot niin epäreilu fossiili joltain tuhatsata luvulta!" Ja jostain syystä kaikki muut saa tehdä kaiken, eikä kukaan muu joudu tekemään mitään.

Ymmärrän, etten ole ainoa lajiani mitä vanhemmuuden vaikeuksiin tulee, mutta väitän kerääväni hyppysellisen haastepisteitä seuraaviin pykäliin vedoten:

Miten opettaa teiniä pitämään huolta tavaroistaan samalla kun etsit omiasi?
Säästämään rahaa, kun rykäsit juuri äitiyspäivärahasi viimeiset rippeet isoon mukilliseen kahvia.
Puhumaan – jumalauta – asiallisesti.
Hivuttautumaan ajoissa nukkumaan, nykertäessäsi itse yöt läpeensä lippoja pipojen päälakiin.
Syömään terveellisesti, suklaavarastojen sillä aikaa haihtuessa mystisesti äidin (ylä- ja ala)poskiin.

Ja loppuun vielä kaksi lemppariani.

1."Vähemmän somea!". Ai sitäkö somea, jossa äiti tykittää instaan stooria minkä vain velvollisuuksiltaan ehtii?
2. "KESKITY!" – Siis hetkinen. Olikohan mulla tässä joku pointti kesken?

Pahimmilla epätoivon hetkillä saan kuitenkin suurta toivonkipinää vilkaisemalla muutaman sivun verran omasta teinipäiväkirjastani. Niitä lukiessa käy väistämättäkin pohtimaan, että miten meikäläisen elämä on näinkin hyvin raiteillaan tänä päivänä.

31.3.1999
"Me riidellään mutsin kaa joka v**un päivä. Mul oli eilen hissankoe ja se meni ihan perseelleen. Tänään fyssan ja sekin meni perseelleen. Ja huomenna köksän ja Ruotsin koe. V***u. Niko soittaa mulle tänään klo 17.15.
P.S. Pauliina baittaa Maijaa ihan sikana. Samoin sitä salattujen elämien Miiaa. ÄRSYTTÄVÄÄ!"

Kaksi vuotta myöhemmin tunteidenkirjoni on kasvanut kiitollisuudella.

15.1.2001
"Mun unelma toteutui. Sain koiran. Toinen mikä saa mut onnelliseksi, on Nape. Me seurustellaan. Ollaan oltu yhdessä nyt melkein 2kk. Mä välitän Napesta tosi paljon. Mulla on asiat tosi hyvin. Mulla on perhe joka rakastaa, sisaret ja Kaaka. Mä rakastan heitä kaikkia!"

No eihän se rakkaus Napen kanssa sitten kestänyt. Kuten ei kestänyt niiden aikojen suuret, kokonaisia päiviä kestäneet rakkaustarinat Nikon, Henkan, Vilin, Jyrin, Villen, Markuksen, Ronin, Tuopin ja kumppaneidenkaan – jotka saivat kunnian esiintyä tässä nimenomaisessa päiväkirjassa – kanssa. (Näitä stooreja voi bongata toisinaan sieltä kuuluisan instastoryn puolelta)

Mutta että ei enää kauaa! Pari vuotta vaan niin ehkä kaikkitietävä viisastelijakivi näkee äitifossiilin tarkoittavan vain hyvää.  Tavoitteeni ja suositukseni on jotakuinkin seuraavanlainen:
"Yritä parhaasi ja toivo parasta." Sitähän tämä lasten kasvatus kertakaikkiaan on. Rakkautta, rajoja ja hyvien valintojen toivomista.

Sikäli hauska kombo tämä vauvavuoden ja teinivuoden yhdistäminen, että toinen vetää mehut fyysiseltä, ja toinen henkiseltä puolelta. Ja vaikka päiviä (ja öitä) vaihtaisinkin, niin näitä värikkäitä kekaroita en ikinä.

Eläköön kehityksen kaikki vaiheet ja ennen kaikkea aikuisuus. (Mitähän sekin on.)
<3

Mitäs tästä tapahtuu?

"Haluan ottaa tästä kuvan. Laittaisitko asetukset kohdilleen" – oli ohjeistukseni tekniikka rakastavalle aviomiehelleni, joka usk...