maanantai 17. heinäkuuta 2017

Vaikea peikkovaimo

Se on nyt kaksi viikkoa oltu tienpäällä perinteisellä työfestivaalikiertueella. Raskas, mutta äärimmäisen hedelmällinen – jokavuotinen ajanjakso. Joskaan hedelmällisellä en nyt viittaa viime vuoden toukkatuotantoon, jonka lopullinen toteutus konkretisoitui tämän vuoden maaliskuussa. Tällaiset raskaan sarjan tuotannot eivät muodostu perinteeksi, eikä sellaisia täten ole budjetoitu myöskään tuleville vuosille. Kristallinkirkkaalla suomenkielellä se tarkoittaa, että vaikka viimeisin teos onkin kerrassaan onnistunut, lapsiluku on nyt täynnä.

Tänään koitti kotiinpaluu ja myös perinteeksi muodostunut reissukaiho nostaa taas päätään. Samaan aikaan on ihanaa palata kotiin, mutta ympärillä vallitsevan hälinän muuttuessa syväksi hiljaisuudeksi tulee väkisinkin aavistuksen tyhjä olo. Olisin voinut kuvitella heittäytyväni kotona ensimmäisenä sohvan syvimpään nurkkaan, mutta toisin kävi. Hyvä kun kengät sain pois jalasta, kun jo kuurasin keittiötä ja heitin kaapeista tilaa vieviä turhakkeita pois. Ei aavistustakaan, miltä reissun osa-alueelta tällainen neronleimaus tarttui mukaan mutta hyvä niin, sillä vastaavaa tuskin on kotvaseen käsillä.

Vauvakuplan kuljettaminen festariolosuhteissa toimi yllättävän hyvin. Ruisrock oli aavistuksen liian humalahakuista ympärillä olevan kansan toimesta, mutta Pori Jazz toimi huviretki -henkisellä konseptillaan sylikokoisen palleron kanssa erinomaisesti. Kiitos ja kunnia vauvakuplan hellästä huolenpidosta kuuluu kuitenkin festivaaliolosuhteisiin loistavasti mukautuneille lastenhoitajille <3

Vaikka mukanamme työreissussa kulkee vauvakuplan lisäksi yksi kappale avioliittoja, on tällaisissa olosuhteissa työmoodi parisuhdetta vahvempi voima. Tämä ja halipula johtaa toisinaan parisuhdereklamaatioon. Joskus rakentavaksi tarkoitettu palaute saattaa myös lirvahtaa pääportista täysin asiaankuulumattomassa valeasussa. Lue: Äkkipikainen kiukku ei mistään ja todennäköisesti kaikesta. 

Muuan iltana näin tapahtui, päästessäni odotetulle vapaalle ja saadessani liikaa viinin tuomia viestinnän vapauksia. Aamulla anteeksi pyytäessäni, tein myös kainon gallupin aiheesta: "Miksi juuri minä valikoiduin elämänkumppaniksesi" – johon mies totesi tyylilleen uskollisesti: "Hani, loppuviimein kaikista vaimoista tulee vaikeita – tai peikkoja."

Lienee siis täysin yhdentekevää, minkälainen vaimo on löydettäessä, koska lopputulema on aina sama. Vaikea peikkovaimo.

Festariolosuhteisiin kuitenkin vielä palatakseni, huomioitakoon kansan käsittämätön kyltymättömyys alkoholin sisimpään. Jalat alta vievä jano tuntui olevan valtaosalla. Seuraavana päivänä voi sitten miettiä, että oliko se paljon odotettu artisti hyvä. Tai edes läsnä.
Ja ei – minä en ole se harras täti rehuhattu päässä, joka paheksuu. Vaan se, joka vaan tuumailee sivusta ja mutisee partaansa.
Ja partahan mulla on. Mies osoittaa harva se päivä niitäkin haivenia. Tuli vain mieleen
<3

tiistai 4. heinäkuuta 2017

Miksi, oi miksi?

Se on kevättä kumpareilla, kun kottaraiselle iski vaihdon tarve kuusen latvaan. Menin ja blondautin hiukseni. Edelliskerran vastaavanlainen päähänpisto kesti vain muutaman päivän, jonka jälkeen lähdin soveltamaan. Tällä kertaa keräsin blondikoriin päiviä kokonaiset seitsemän. 

Kaikki tapahtuu niin äkkiä yrittäessäni ohittaa marketin hiushyllyä, jonka värivalikoima saa prideviikotkin kalpenemaan. Niin upeita ja ihania variaatioita. Valitsin hyppysiini Lorealin Colorista Paint #rose blonde – värin. Häivähdys pinkkiä ja lämmin toive kellertävän värin perääntymiselle.

Kokeilin ensin pieneen testitupsuun ja ihastuin. Ryin koko lakeen.  Tahma päässä oli ihanan väristä. Odotukset korkealla. Vaan jotain tapahtui. Huuhteluveden mukana liukui sekä väri, kiilto että pohjavilla. Jäljelle jäi yhä kellertävä väri ja helvetin kuiva mäenharja.

Taas löydän itseni miettimästä, että miksi – oi miksi pitää aina haaveilla vähän enemmästä?

Tässä vaiheessa on hyvä vielä eksyä menneeseen ja aprikoida, että oispa vielä näin hyvinvoiva ruoska.
Kuvassa vallitseva rakkaus on kuitenkin onneksi säilynyt. Mitä nyt ottanut vähän osumaa vauvakuplan pohjatuulessa. Mutta pelkoja sen kariutumisesta ei ole.
Vaikka oma lauttamme keikkuukin vankan kölin päällä, kehoitan jokaista vauva-arjessa hoipertelevaa pariskuntaa kieltämään toisiltaan erouhkailut – tai toteutukset – vauvavuoden aikana. Tämä vaihe on ankara. Mitä sitä kieltämään.

Iltaisin tulee vaihdeltua varsin hilpeitä verukkeita puolin ja toisin, jotta vastuu yöheräämisistä siirtyisi  hyvällä omalla tunnolla avioliiton toiselle osapuolelle ja pääsisi itse livahtamaan vastuusta kuin koira veräjästä.

Epätoivoisimpien pyrkimysten on kuultu menevän jotakuinkin tämän suuntaisesti:
"Sulla on äitihormooneja. Sä hoidat lapsen ja mä hankin ravinnon. Mun pitää nukkua yö hyvin jotta jaksan juosta savannilla."

Asiasta kiusallisiin tilanteisiin, joita elämässäni tuntuu pulpahdella tuon tuosta.
Kävin poikkeuksellisesti "vieraissa" mitä kosmetologiini tulee – hovihenkilöni ollessa itse lomalla. Tarkoituksena hylätä naapurin pihan puolelle laajentaneet kulmakarvat.
Tiedättehän kauneushoitolat. Ne missä sisäänastuessa tulee se kliinistäkin kliinisempi tunne sekä paikasta, puhumattakaan putipuhtaasta kosmetologista itsestään. Ilmassa tuoksuu hempeät suitsukkeet ja pyhä huolellisuus. Itseä aina vähän hävettää oma homssuinen olemus ja saamattomuus.

Tällä kertaa heittäessäni itseni levyksi, hämmästeli kosmetologi välittömästi naapuriravintolasta pölähtänyttä tuulahdusta. "Jopas nyt tulee voimakas käry. Ei yleensä ole näin meidän tiloihin asti tullut."
Sillä samaisella sekunnilla ratkaisen aivopähkinän, jonka johtolangat osoittavat laverilla makaavaan kottaraiseen. Jälkikasvuni oli juuri ennen lähtöäni käräyttänyt kotona sen verran rikkaat ritarit, että palohälytinkin havahtui. On ilmiselvää, että kuljetin näiden varsin vauraiden ritareiden sielut vaatteissani tuonne kliiniseen temppeliin saakka. Otin vastuun ja tunnustin olevani syyllinen. Kävelevä lättysuitsuke.

Tähän hätään ei sen tähdellisempiä käänteitä elämässä.
<3

sunnuntai 25. kesäkuuta 2017

Oisko siellä jotkut karnevaalitkin ollut.

Onhan tässä taas oltu ja menty. Nyt on taikuri itsekin ihmeissään, että mikä kohta tässä "äitiyslomassa" on sitä lomaa ja miten ikinä mä olen ehtinyt tämän kaiken aktiivisesti töissä ollessani? Päivittäisin termin esimerkiksi "äitivaiheeksi." Helvetinmoinen vaihe onkin kyseessä.
Päivät kuluu sukkelaan ja joka päivälle tuntuu olevan ohjelmaa niin paljon, että tällainen hetkessä eläjäkin on joutunut tarttumaan kalenteriin ihan tositarkoituksella. Ja kun jättää pieneksi hetkeksi tännekin kirjoittamatta, niin jo on niin paljon asiaa, ettei sitä edes ehdi enää yhteen postaukseen laittaakaan. Tai muista, mitä on menneessä historiassa tapahtunut.
Sen verran muistan, että olin polttareissa. Ja siitä sanottakoon sen verran, että on melkoinen etuoikeus saada jakaa kaason kruunu ex-miehen ja hänen morsiamensa häissä. Elämä on kuulkaa liian lyhyt turhaan draamaan. Suosittelen mieluummin ystävyyttä.
Se vaatii vilkaisun peiliin – ehkä kahdestikin, mutta on kaiken sen arvoista.
<3
Ihanat polttarit, ihana jengi.

Muistan käyneeni myös 70-luvulla. Siskoni miehen 40-vuotis juhlissa. Kaiken kaikkiaan onnistuneet karnevaalit. Löysin sieltä hiilenmustan aviomiehenikin. Toisin kuin tositilanteessa, tällä kertaa se oli rakkautta (tai räkänaurua) ensisilmäyksellä.
Vauvakuplassakin suhisee. Avauduin aiheesta jo henkilökohtaisella FB-sivullani ja riipasen nyt siitä mistä aita on matalin. Kopioimalla.

Rakastan päähänpistoja, projekteja, hetken huumaa. "Suonenvetoja" -kuten veljeni tapaa sanoa. Ennen kaikkea silloin, kun aikatauluksi on merkitty "heti" tai "nyt.". Suunnittelulla ei ole aikataulussa sijaa. Toissapäivänä keksin haluta ommella rääpäleelle vaatetta. Ilman kaavoja, kangasta tai pienintäkään aavistusta miten niitä tehdään. Ihana ystäväni, Tuija riensi apuun. Nopeasti. Tuntee minut. 
Toi kaavat ja kokemuksen. Kolmet ehdin surrutella ennen kuin projekti päättyi. Seuraava hanke lienee "saumurin elvytys" ja "mielenhallinnan perusteet." JUST kun kerrankin projekti lähti oikeasti tuottamaan muutakin kuin puhdasta ilmaa. Ei auta kuin jäädä iloitsemaan näistä Taaville helvetisti liian isoista housuista. 
Nyt saumuri on lankavehkeistä vastaavan "Hellevin" ensiapukeskuksessa. Juhannuksen jälkeen nämäkin karkelot jatkukoon. Jos nyt ei mitään uutta tuulenvirettä käy vuorenhuippuun.

Ihanaa jälkijuhannusta (kun en tätäkään ehtinyt ajoissa hoitaa.) Elkää hukkuko. Veteen tai vitutukseen.
Ja mahdolliset ajankohtaiset elämäntapahtumat päivitän aktiivisemmin sinne kuuluisaan instant rammiin.
<3

keskiviikko 7. kesäkuuta 2017

Kaiken se kestää ja sillä viissiin.

Eikö nasahtanut hymypatsas hyppysiin tänäkään vuonna, vaikka hymyilit niin perkeleesti?
Been there.

Saanen esitellä lapsuudenkotini pianon päällä koristelevan kolmikon.
Vasemman hymypatsaan on ansainnut käsittämätön älykkö. Isosiskoni, joka on aina loistanut osaamisellaan. Se luokan "hikke" - kuten minun nuoruudessani tavattiin sanoa. Mikä tekee siskostani yhä vain poikkeuksellisemman, hänessä yhdistyy älyn lisäksi myös sosiaaliset lahjat. Kauneudesta nyt puhumattakaan.
 Ja toisin kuin minä, hän ei ikinä pidä itsestään numeroa. Ei pitänyt edes silloin, kun ponnahti suoraan seiskaluokalta ysille. Oikeesti. Kuka tekee niin?
Kuten nytkin, se on meikäläinen joka on huudellut kautta aikain hänen saavutuksillaan kun ei omat rahkeet moisiin hyppelyihin riittäneet. Hyvä kun sain pompattua edes peruskoulusta ulos.

Heti siinä siskoni veistoksen vieressä komeileekin äärimmäisen hyvänä kakkosena veljeni, joka ei käsityksieni mukaan loistanut koulussa numeroilla, vaan persoonalla. Tämän pystin tarinaa en tiedä, mutta veljeni tuntien joku on saletisti lirvauttanut suustaan epäuskoiset epäilyksensä hänen mahdollisuuksista patsaan hypistelyyn. Haasteet ja projektit on Jarille varsin mieleinen tila ja tämä tukisi teoriaani. 
 Niin tai näin - pysti saavutti määränpäänsä ansaitusti. Veljeni on sekä reilu, että persoona. <3

Kyllä mahtoi äidillä ja iskällä olla kovat odotukset kolmannesta kersasta, mutta tasan ei käy onnenlahjat. Kutosen keskiarvolla kymppiluokalle sisään ja seiskan keskiarvolla ulos. Tästä päästäänkin viimeiseen pystiin, joka komeileekin siinä heti veljeni patsaan oikealla puolella.
Minun "ups"-patsaani. Myyrää esittää. Itse tein. Äiti sen siihen laittoi ja sanoi sen olevan aivan kuin tekijänsä. "Ups sitä ja ups tätä."
Eikä parannuskeinoa ole tähän päivään mennessä löydetty.
Josta tulikin mieleeni kertoa teille syntymäpäiväreissusta, jonka mies yllätyksenä vaimolleen työnsä ohessa järjesti. Osa teistä on tämän varmasti instatarinan muodossa jo päässyt "läheltä näkemäänkin" kaikkine tapahtumarikkaine vaiheine, mutta teille jotka ette vanno Instagramin nimeen, tulkoon se tässä:

Eilen lähdettiin kuulkaa käsikkäin kohti Tamperetta. Aivan kaksin. Silmien vilkkuessa pelkkää sydäntä ja suun jo napsatessa illallismenua.
Olin pukeutunut varsin miellyttäviin, automatkan mukavuutta tukeviin lökäripöksyihin ja pitkään neuleeseen jotka eivät olleet aivan illallisravintolan trendin mukaisia. Agendana oli vaihtaa pakkaamani illalliskostyymi ylle perille saapuessamme.
Jos siis olisin sellaisen pakannut mukaan. Tämä dementia-arpa ei voittanut.

Pienen alkushokin jälkeen kopeloin laukkuni sisältöä epätoivoisella raivolla ja osuinkin tutun tuntuiseen tekstiiliin. Tunnistin materiaalin varsin siistiksi haalarikseni. Riemastuin käsituntumasta ja ryin vaatekappaleen laukusta vain todetakseni sen olevan siivousraivareistakin tuttu kuuraushaalarini.  Mitä helvettiä olen ajatellut pakatessani siivoushaalarini mukaan?
Sen verran voin kertoa, että niin elastinen ja väljä riepu ei sovellu illallishommiin. Ei voittoa siis tässäkään arvassa.

Luovutin ja marssin illallispöytään alkuperäinen asu ylläni. Ylpeänä sen kannoin. Mies totesi vaimonsa paenneen palvelutalosta illallispöytään pyjama ja kylpytakki yllään. Näkemykseni mukaan tämä vain tukee dementiaa sairastavan vaimon diagnoosia.
Aamulla aiemmin mainitsemani siivoushaalari sai kunnian lähteä mukaani hankkimaan vaihtoehtoisen vaatekerran.

Jos nyt jotain lisämainittavaa kömpelöstä persoonastani tällä reissulla, niin kokemusten kultapossuun laitettakoon "lähes lähtö hotellilta hintalappu perseessä" ja sen verran vanttera keskittyminen vasta ostettuun jäätelöön, että leimasin ostoskeskuksen lasioveen komean häpeämerkin jäätelöisillä huulillani pyrkiessäni näyttävästi halki entradan. Yllättävän kova jysäys ja tuska nenänpäässä.
Ja voitte vain kuvitella sitä häpeän määrää, kun joudut peruuttamaan muutaman askeleen saadaksesi sen automaattioven todella reagoimaan uuteen pyyntöösi. Peruutin kahdesti, kolmas arpa voitti.

Että valtavan onnekashan tuo mies on, että pääsee tätä kävelevää näyttämötaidetta näin läheltä päivittäin seuraamaan.
Kaiken se kestää ja sillä viissiin.
<3

tiistai 30. toukokuuta 2017

Tasoitemassan purkupäivät

Nämä kirjoituslevot aina vähän venähtää tämän yllättävän kiireisen äitiysloman myötä, mutta kuten jotkut ehkä onkin saattaneet huomata, olen varsin aktiivinen instatarinoiden päivittäjä. 

Jos edellinen kirjoitus kertoi pyrstöistä, olkoon tämä vaikka tarina samaista pyrstöä kantavan rungon latvasta.

Vasta viime vuosina olen osoittanut kiinnostusta omaa tai muiden julkiasua kohtaan. Ehostus ei ole koskaan ollut vahvuuksiani vaikka se onkin kuulunut arkirutiineihini.
Menneellä viikolla olen käyttänyt helvetisti liikaa aikaa tummien silmienalusten ja tulipunaisten poskien epätoivoiseen naamiointiin. Ilman tulosta tietysti.
Sen voin sanoa, ettei näissä hyppysissä vallitseva osaaminen saa aikaiseksi niin perusteellista sotamaalausta, että se peittäisi äitiyden karun totuuden. Koska yritystä on kuitenkin ollut, on maalikerrokset myös sen mukaiset. Mitä enemmän yritystä, sitä enemmän kerroksia – tiedättehän.

Kiitos kaiken edellä mainitun – kera kevätauringon ja lämmön – löydän itseni jatkuvasti tilanteesta jossa haluaisin sijoittaa koko vartaloni latvan kylmän vesiputouksen alle ja hinkata kaiken sen vaivalla suditun tasoitemassan kasvoistani pois. Näin on tapahtunutkin – joskin vesiputouksen korvikkeena on toiminut hento meikinpoistorätti. Se puhtauden tunne pakkelin eliminoinnin jälkeen on kuitenkin pilviä hipova.

Tästä intoutuneena päätin haastaa itseni arjen meikittömyyteen. Ripsethän mulla on aidot kuin Saagimin sielu, joten niitä ei lasketa. Kulmakarvatkin kokivat sytostaattien myrkyttämän tappion sen verran radikaalisti, että toipumisprosessi on tällä tavalla neljän vuoden jälkeen yhä käynnissä. Myös heille suodaan mahdolliset elvytystoimenpiteet,
Mutta iho. Iholle en saa laittaa minkään sortin rappausta, laastia tai tasoitemassaa. Sitä saa vain hoitaa. Poikkeuksena juhlat ja liiketoiminta.

Aviomies antoi täyden tukensa arjen haasteelleni sanoin:
"Kiva että sä olet ihan itse keksinyt sen, mitä mä olen sulle jo kahden vuoden ajan suositellut"

Nyt vastaanotankin mielihyvin mahdollisimman luonnollisia vinkkejä hoitaa tätä vauvakuplan aiheuttamaa todellisuutta. Tipsi hyvistä yöunista onkin jo tiedossani ja hakemus vetämässä kolmen kuukauden ikäiselle työnantajalleni.

Jokseenkin ironista, että kuitenkin juuri tänään – yksi yö meikittömyyspäätökseni jälkeen – meikkipöydälläni oli elämäni ensimmäinen ruuhka teini-ikää lähestyvän tyttäreni toimesta. "Äiti, saisinko laittaa vähän ripsiväriä ja huulikiiltoa?" <3 Ja hänhän sai.

Pohdin tuossa muuan päivänä myös ikääntymistä, ikäkriisejä ja sen semmoisia. En pelkää vanhenemista – päinvastoin syöpätaipaleen jälkeen se on jopa toivottavaa – mutta pelkään aivan valtavasti "täteistymistä." Tai lähinnä yhteiskunnan painostusta täteistyä. (Voisko joku kertoa, että miten helvetissä toi sana pitäisi oikeaoppisesti kirjoittaa?)

Koska elämässä tulee se hetki kun pitää luopua puoliponnariyläsykeröistä, värikkäistä adidas palttoista tai puolihullusta huumorintajusta? Menin ja vastustin tätä ajatusta tuunaamalla itselleni takin.
Heti tuli paljon parempi olo.

Tähän loppuun haluaisin vielä jättää mainoksen. Se on mainos veljestäni, joka "päätti aivan yhtäkkiä kesken työpäivän lopettaa ryyppäämisen" vaikka on omien sanojensa mukaan "hauska ja komea kännissä." Tarkemmin tätä jöötiä voi lukea hänen "Korkki Kiinni Jari"-blogistaan.

Voin vakuuttaa ja vannoa, että jos luet tätä häiriintynyttä blogiani jo vähintään toistamiseen, viihdyt takuuvarmasti myös veljeni sulkakynän alla. Impulsiiviset päähänpistot, itseironia ja matalan kynnyksen harkitsematon huumori kulkee meillä suvussa.
Ja se itse mainoslause tulee tässä:
"Tykkäämällä ruuvaat korkkia kireemmälle."
Ihan itte keksin. Aika hyvä. Tai en siitä tiiä mutta tykätkää nyt silti.
<3

keskiviikko 17. toukokuuta 2017

Tarina pyrstöstä.

Mulla oli tuossa vielä pari kuukautta sitten tiukka periaate, etten erityisemmin jauha ulkonäköasioista. En jäisi sillä tavalla jumiin kun intternetti on muuten niin täynnä "olen hyvä näin" -sanomaa.
Kuitenkin tänään mun periaate lähtee vesittymään jotakuinkin tästä...

Kesä lähestyy ja jengi ottaa hirveän stressin ja ulkonäköpaineen. Pumpataan salilla – tai haaveillaan siitä – minkä ehditään ja mietitään minkämoisiin telttoihin ne joulukinkut piilottaisi kun aikataulu käy tänäkin vuonna vähän tiukaksi.

Edellisessä kirjoituksessani toin ilmi rakkauteni omaa kehoani kohtaan. Tajusin välittömästi tekstin julkaisun jälkeen mokanneeni täysin tilaamalla pari kuukautta sitten kymmenen euron arvoiset "Freddy-kopiot" suoraan Kiinasta. Kun halvalla sain. Teille jotka ette tiedä Freddyistä tuon taivaallista, toivotan ensisijaisesti "onnea" – ja seuraavaksi valaisen niiden nostavan kankkuja kuin Nykänen kuppia konsanaan.
Yhden ylimääräisen pakarasauman ansiosta ne luovat illuusion ryhdikkäämmistä kannikoista.

 Olin jo unohtanut koko tilauksen, kun posti kiikutti ne luukusta sisään. Vedin ylleni ja hämmästelin kymmenellä eurolla pakaroiden nousseen korkeuksiin, eikä polvitaipeitakaan enää kutitellut. Näytti siltä, kuin olisin oikeastikin tehnyt jotain kankkujeni eteen. Muutakin kuin syönyt.
Tunteet siirtyivät hämmästyksestä hävetykseen ja aina kepeään aggressiivilla höystettyyn päättäväisyyteen saakka. Ketä tässä on tarkoitus huijata ja miksi?

Aviomiestä on turha enää viilata linssiin. Hän jos joku on varsin tietoinen kankkujeni viemästä pinta-alasta. Sekä korkeus, että leveyssuunnassa. Muiden mielipiteitä en ole kiinnostunut edes analysoimaan. Sanotaan, että naiset pitävät huomiosta ja sitä on turha lähteä kieltämään. Mutta tahdonko huomion kohdistuvan nimenomaan pyrstööni?

Aivan hiton paljon mieluummin kuulen jonkun ihailevan tyyliini liittyvää yksityiskohtaa tai yhden parhaimmista ystävistäni toteavan tapansa mukaan vaikka silmälaseistani kaunistelemattoman ajatuksen: "no hyi!" mutta mitä helvettiä teen yksinkertaisen, ulkonäkökeskeisen henkilön ajatuksella "hyvä perse?"
(Aviomiestä ei lasketa, koska hänen tehtäviinsä kuuluu kehua pyrstöäni. Näytti se miltä hyvänsä)

Nyt jopa harmittaa, että ne kymmenen euron kankunnostajat on niin mukavat jalassa, eikä niitä kertakaikkisesti voi käyttää. Paitsi peittämällä huijarikankut pitkällä paidanhelmalla. Huijaukseni siis käsittää pakaroiden ihmenousemisen, sekä niiden peittämisen – at the same time.

Täten olen lähtenyt henkilökohtaiseen kapinaan ja rakastamaan kehoani yhä enemmän. Menin ja ostin lappuhaalarit. En tiedä onko muilla samanalaisia kokemuksia, mutta ainakin meikäläisen kohdalla takapuoli kertakaikkisesti häviää tällaiseen pukineeseen. Simsalabim vain. Eikä ne todentotta anna anteeksi piiruakaan. Ei nosta, ei tue. Ei edes yritä.
 Mikä voisi olla pahinta mitä tapahtuu kääriessäni kankut näihin henkseleihin? Muutakin kuin ettei ylimmät kankkunapit meinanneet mahtua kiinni.
Että joku ajattelisi tai toteaisi, että onpas huono perse? No voi hitsiläinen.
Jään henkiin.
Onko itsensä hyväksyminen siis vain asennekysymys?
Ehkä. Koen, että itse voin vaikuttaa miten vastaanotan kritiikin. Tai kehun. Sekin tuntuu olevan monille vaikeaa. Hyväksyä vilpitön kehu. Terkkuja vaan aviomiehelle, joka jo hyvän tovin on ladellut kauniita asioita vaimostaan saaden pitkään takaisin epäuskoisen tuhahduksen. Miehen luotsaama koulutus on kuitenkin mennyt perille ja sana "kiitos" kuuluu nyt vahvasti tällaisten tilanteiden repertuaariin.

Ja ennen kuin joku meikäläistä isompi ajattelee, että "mikä sinä olet mitään sanomaan" niin pitää muistaa, että kaikkien lähtökohdat on erilaiset. Itsensä hyväksyminen tai hyväksymättä jättäminen ei välttämättä liity painoon tai kokoon millään tavalla. Minun kehoni on nyt erilainen kuin ennen. Tilanne jonka joko hyväksyn tai en hyväksy.

Semmonen pikkunen tarina pyrstöistä. Tämä sama tarina voisi koskea myös ryntäitä tai vatsakumpuja, tai vaikka jotakin henkistä problematiikkaa mutta tämä pyrstöasia oli itselleni niin lähellä sydäntä että halusin valita nimenomaan sen.

Ja loppuun kerrottakoon terveiset 5-vuotis kontrollista Syöpäklinikalta. Läpi meni niin että heilahti. "Tällä syöpätyypillä viisi vuotta on erinomainen saavutus. Jos se ei ole uusinut nyt, on hyvin epätodennäköistä sen uusiutuvan enää laisinkaan."

Ei muutaku pyrstöt heilumaan. Mä oon elossa <3

lauantai 13. toukokuuta 2017

Vauvakuplan ensimmäinen puhkeaminen

Käyn Helsingin ydinkeskustassa paljon pikavisiiteillä anoppini asuessa huudeilla. Harvemmin tulee kuitenkaan käveltyä kaupungissa kuin muuan turisti – maisemia ja pikkuputiikkeja ihastellen. Tällä viikolla on kuitenkin tullut parikin kertaa viihdyttyä kyseisellä kylällä ja laajasta valikoimasta kahvilasuosikikseni on ehdottomasti noussut El Fant - Coffee & Wine bar (Katariinankatu 3.)

Ihana pieni – aavistuksen hippi kahvila, joka varsin lapsiystävällinenkin. Tilava inva-wc hoitopöytineen ja varavaippoineen tekivät vaikutuksen jälkikasvuni vääntäessä yllätyssonnat kesken kauramaitolaten.

Kuvista ensimmäinen ei ole El Fant, mutta sijaitsee tämän mahtipontisen pytingin välittömässä läheisyydessä.

Kuvassa näkyvä puuro oli oikein hyvänmakuista, mutta hirvittävän pahan tuntuista – koska manteliallergia. Tämä ei liene El Fantin vika.

Tänään tapahtuu vauvakuplan ensimmäinen puhkeaminen, nuorimman rääpäleeni jäädessä mummon ja papan hellään huomaan. Minä ja aviomies taitamme merimatkaa parhaillaan vuorokauden mittaisille rehveille Tallinnaan. Olen itsestäni valtavan ylpeä tiivistettyäni vauvan hoitomanuaalin vain keskimittaiseen sähköpostiin. Jälkitoimitettuja, suullisia päivityksiä manuaaliin keksin vain muutaman. 

Mies ideoi, että käyttäytyisimme näillä rehveillä toisiamme kohtaan kuin ensitreffeillä konsanaan. Totesimme yhteistuumin sen kuitenkin olevan silkkaa epärehellistä porinaa. Ei tässä auta enää esittää olevansa maailmankaikkeuden ainoa nalkuttamaton nainen, jonka suolisto vaan ei tuota pienintäkään tuulenvirettä.
Mistä sen ilon sitten repii jos ei yllätyshiljaisista yhteisen peiton alla.

Yhtään edelliseen lauseeseeni viittaamatta, matkaamme voi seurata pienin pläjäyksin Instagramin tarinaosiosta. 
<3