Jooko? Eiku seis! Kyllä sittenkin. VÄÄRÄ HÄLYTYS!

Sain hiljattain teiniltäni kuvatervehdyksen, jossa komeili hänen välitodistuksensa. Wilmaan paukkuneiden tiedoksiantojen perusteella numerosarja oli vähintäänkin yllätyksellinen. Se laittoi miettimään kosolti asioita.

En ole koskaan asettanut lapsilleni arvosanatavoitteita koulutielle. En toiveita koulumenestyksestä. Jollei menestykseksi lasketa sääntöjen noudattamista ja toisten kunnioittamista.

Muistan omasta lapsuudestani vanhempieni riemun läpäistessäni kokeen arvosanalla seitsemän. Vähempikään ei aiheuttanut moitteita. Muistan myös tunteneeni sääliä niitä luokkatovereitani kohtaan, jotka pelkäsivät viedä alle kympin arvosanoja näytille. En koskaan kyennyt ymmärtämään kympin merkitystä.
(Ehkä juuri siksi en nimenomaista lukua koskaan nähnytkään)

Mulla on käynyt säkä, koska olen aina kelvannut. Lapsena ja aikuisena.
Poikani adhd-diagnoosin myötä olen myös alkanut pohtimaan sieluani tarkemmin. Alan asiantuntija kertoi diagnoosin olevan vahvasti periytyvää. Enpä olisi arvannut. Voisi alan asiantuntija tulla pariksi päiväksi katsomaan arkeani ja diagnoosin alkuperä olisi sillä selvä.

Ottakaamme esimerkkinä vaikka tilanne, jossa tiedustelin veljeni vaimolta (ystävänäkin tunnetaan) mahdollisuuksiani päästä tasoittamaan reuhkani. Ilokseni sovittiin treffit jo samalle päivälle. Vain kolme tuntia se vei, kun jo yllätyin sopimastamme tapaamisesta.

"Sä oot niin ihana" – vastapuoli sanoi ja kaikki on sillä kuitattu. Joskin hänellä on extraharjaantunut ymmärryskapasiteetti. On kuitenkin naimisissa veljeni kanssa. Aivan samaa "hupsista saatana oho perkele" –geeniä on lirvahtanut massiivisella kädellä heimon sillekin puolelle.

Bravuurini on myös pyytää palvelusta ja vaihtaa suunnitelmia lukemattomia kertoja vain sekuntien sisällä ensimmäisestä pyynnöstä. "Jooko? Eiku odotas! Eiku ei mitään. Eiku Seis! Kyllä sittenkin. EIH. Väärä hälytys. ÄLÄ TEE MITÄÄN!"

Olen kaikkien päiväkotitätien ja opettajien Via Dolorosa. Täysin kykenemätön toimittamaan lapsen kunnollisia, nimettyjä sadevaatteita tai ihan vaikka vaihtovaatteita siihen kuuluisaan viikkopostia tursuvaan lokeroon. Puhumattakaan hokkareiden ja speedojen sekoittamisesta keskenään.
Pelkästään puhelu lapsen neuvolasta aiheuttaa refleksinomaisen purkauksen nimeni sijaan: "APUA. Pitäisikö mun olla siellä?"

Omistan kyllä sähköisen kalenterin, mutta tarvitsisin muistutuksen katsoa merkintöjäni. Mieluummin etu- kuin jälkikäteen. Yritin kerran käydä ostamassa ihka oikean manuaalisen kalenterin, mutta aviomieheni kielsi. Tiesi kokemuksesta, että ennen ensimmäistä merkintääni kalenteri on todennäköisemmin jo rientänyt kadotukseen.

Aamuisin aakkos-poikaani lääkitessäni, tekisi mieli tehdä lääkelevystä "sulle-mulle" -tasajako. Olisi kiva päästä kokemaan, miltä keskittyminen tuntuu. Toistaiseksi pysykäämme kuitenkin laillisella tiellä ja jättäkäämme lääkkeiden väärinkäytöt väliin.

Mitä keskittymiskyvyttömyyteeni tulee, läheiseni ovat kaikkein eniten kovilla. Kiittelen kärsivällisyydestä ja pyytelen anteeksi. Tasaisesti molempia. Toiset tietävät, etten pysty parempaan ja ne jotka eivät tiedä, osaavat luovuttaa.

Aika iso osa ihmisistä jotka eivät tunne sieluani syvältä, kertovat olevani valtavan elämäniloinen ja hirvittävän positiivinen. Lähtökohtaisesti olenkin, mutta on lukemattomia "turhanpäiväisiä" asioita, joista kiihdyn kuin ikäihminen labrajonossa:

HISSIÄ ODOTTAVAT IHMISET. (Yksi pahimmista)
Peruuttakaa nyt hyvän tähden!! Konseptin kulttuuriin kuuluu, että ensin hissistä poistutaan ja sitten vasta mennään sisään. Se on huomattavasti kätevämpää niin päin. Lupaan, ettei hissi ehdi ottaa hatkoja vaikka ottaisit askeleen taakse tai sivuun mahtuakseni poistumaan hissistä. Tämän lajin inssiä ei moni läpäisisi. PRKL.

KÄSIENPESU WC-KÄYNNIN JÄLKEEN.
Please. Empiirinen tutkimukseni kertoo, että varmaan 78% naisten wc-tilojen kävijöistä jättää pesun välistä. Aviomieheni tekemän tutkimuksen mukaan n. 90% miehistä jättää kädet pesemättä. Tällaisen tutkimuksen jälkeen, onko teillä aavistustakaan miltä tuntuu kosketella maksupäätteitä? Niitä samoja näppäimiä, joissa anonyymin Sulevin pesemätön heppi on kipittänyt!

Voin jatkaa listaa toiste, kunhan tokenen tästä vihamielisyydestä.

IHANAA MELKEIN PERJANTAITA! SAATANA! <3

Vanhemmuuden virhearvio

"Musta tulee NIIN erilainen äiti. PALJON rennompi" – sanoi nuori Noora omalle äidilleen ja teki valtavan virhearvion.

Sitä jotenkin kuvitteli vanhemmuuden ensimmäisten vuosien aikana kasvatuksen vain jotenkin soljuvan kivasti omalla painollaan. Ei kipassut mielessä näiden rakkauden hedelmien kypsyvän joskus siihen vaiheeseen, jossa vanhemman sana ei olekaan yksiselitteinen laki.
Kauas oli pitkä matka.

Edellinen kirjoitukseni koski lähes 9-vuotiasta elohopeaani. Tämä kertokoon kohta 13-vuotiaasta tyttärestäni, jonka silmissä olen epäreilu fossiili, vailla toivon jäännettäkään.

Olen nyt sivusta seurannut tätä alati huoneeseensa sulkeutuvaa ja sieltä epämääräisiä lyhenteitä mylvivää – kävelevää draamataidetta. Ja herää vain yksi kysymys: "Mitä helvettiä?" 

Missä on kommunikointi ja yhteinen kieli? Missä on "okei äiti"? Tilalla vain köyhä "emt" tai "k" tai tyypillisemmässä tapauksessa hieman pidempi "sä oot niin epäreilu fossiili joltain tuhatsata luvulta!" Ja jostain syystä kaikki muut saa tehdä kaiken, eikä kukaan muu joudu tekemään mitään.

Ymmärrän, etten ole ainoa lajiani mitä vanhemmuuden vaikeuksiin tulee, mutta väitän kerääväni hyppysellisen haastepisteitä seuraaviin pykäliin vedoten:

Miten opettaa teiniä pitämään huolta tavaroistaan samalla kun etsit omiasi?
Säästämään rahaa, kun rykäsit juuri äitiyspäivärahasi viimeiset rippeet isoon mukilliseen kahvia.
Puhumaan – jumalauta – asiallisesti.
Hivuttautumaan ajoissa nukkumaan, nykertäessäsi itse yöt läpeensä lippoja pipojen päälakiin.
Syömään terveellisesti, suklaavarastojen sillä aikaa haihtuessa mystisesti äidin (ylä- ja ala)poskiin.

Ja loppuun vielä kaksi lemppariani.

1."Vähemmän somea!". Ai sitäkö somea, jossa äiti tykittää instaan stooria minkä vain velvollisuuksiltaan ehtii?
2. "KESKITY!" – Siis hetkinen. Olikohan mulla tässä joku pointti kesken?

Pahimmilla epätoivon hetkillä saan kuitenkin suurta toivonkipinää vilkaisemalla muutaman sivun verran omasta teinipäiväkirjastani. Niitä lukiessa käy väistämättäkin pohtimaan, että miten meikäläisen elämä on näinkin hyvin raiteillaan tänä päivänä.

31.3.1999
"Me riidellään mutsin kaa joka v**un päivä. Mul oli eilen hissankoe ja se meni ihan perseelleen. Tänään fyssan ja sekin meni perseelleen. Ja huomenna köksän ja Ruotsin koe. V***u. Niko soittaa mulle tänään klo 17.15.
P.S. Pauliina baittaa Maijaa ihan sikana. Samoin sitä salattujen elämien Miiaa. ÄRSYTTÄVÄÄ!"

Kaksi vuotta myöhemmin tunteidenkirjoni on kasvanut kiitollisuudella.

15.1.2001
"Mun unelma toteutui. Sain koiran. Toinen mikä saa mut onnelliseksi, on Nape. Me seurustellaan. Ollaan oltu yhdessä nyt melkein 2kk. Mä välitän Napesta tosi paljon. Mulla on asiat tosi hyvin. Mulla on perhe joka rakastaa, sisaret ja Kaaka. Mä rakastan heitä kaikkia!"

No eihän se rakkaus Napen kanssa sitten kestänyt. Kuten ei kestänyt niiden aikojen suuret, kokonaisia päiviä kestäneet rakkaustarinat Nikon, Henkan, Vilin, Jyrin, Villen, Markuksen, Ronin, Tuopin ja kumppaneidenkaan – jotka saivat kunnian esiintyä tässä nimenomaisessa päiväkirjassa – kanssa. (Näitä stooreja voi bongata toisinaan sieltä kuuluisan instastoryn puolelta)

Mutta että ei enää kauaa! Pari vuotta vaan niin ehkä kaikkitietävä viisastelijakivi näkee äitifossiilin tarkoittavan vain hyvää.  Tavoitteeni ja suositukseni on jotakuinkin seuraavanlainen:
"Yritä parhaasi ja toivo parasta." Sitähän tämä lasten kasvatus kertakaikkiaan on. Rakkautta, rajoja ja hyvien valintojen toivomista.

Sikäli hauska kombo tämä vauvavuoden ja teinivuoden yhdistäminen, että toinen vetää mehut fyysiseltä, ja toinen henkiseltä puolelta. Ja vaikka päiviä (ja öitä) vaihtaisinkin, niin näitä värikkäitä kekaroita en ikinä.

Eläköön kehityksen kaikki vaiheet ja ennen kaikkea aikuisuus. (Mitähän sekin on.)
<3

Elohopean lailla osa 2

Kaksi vuotta sitten kirjoitin itselleni tärkeän tekstin. Se teksti kertoi pojastani Kaaposta. Elohopeastani. 
Tänään haluan kirjottaa hänestä jälleen. Palataan hetkeksi kaksi vuotta taaksepäin. 

On helmikuu 2016 ja Kaapon esikoulun viimeiset kuukaudet ovat käsillä. 
Olemme kuluttaneet eskarin palaveripenkkejä kerta toisensa jälkeen pohtimassa Kaapon asioita. Miten saataisiin alati sinkoileva elohopea jaksamaan aamupiirissä, lounaalla, leikeissä, tehtävissä, välipalalla... "Ulkona menee hyvin" – sanovat. Ainakin siihen asti, kunnes Kaapo tylsistyy ja ampaisee tuottamaan pihan muiden leikkien joukkotuhon.

"En tiedä mitä tapahtui. En tiedä miksi tein niin" – poika vispaa olkapäitään. 

Palaverit jatkuu ja huoli alkavasta koulunkäynnistä kasvaa. "Kaapo jaksaa hyvänä päivänä keskittyä tehtäviin maksimissaan 15 minuuttia. Tällöinkin aikuinen istuu vieressä." On selvää, että tukitoimia alkavalle koulupolulle tarvitaan. Mainitsen ensimmäisen kerran kirjaimet ADHD, mutta se kumotaan seuraavin perustein:
"Tuskin sentään. Hänellä ei ole minkäänlaisia tunnepuolen ongelmia. On yksi aurinko kaiken aikaa. Ei suutu koskaan."

Syksy saapui ja ensimmäinen luokka on alkamassa. Olen valmistellut ja pelotellut Kaapon opettajan runsaalla raportilla. Ensimmäiset palaverit aloitetaan nopeasti. Pohditaan ja mietitään, että mitäs nyt. Poika ei jaksa keskittyä tuntien aikana. Yllättyneitä olivat mm. _________tyhjä____________


Kaikille ekaluokkalaisille budjetoitu avustaja istuu kaiken aikansa Kaapon vieressä. Palaveripöytä täyttyy taas opettajasta, erityisopettajasta, kuraattorista, psykologista ja rehtorista. Opettaja ja erityisopettaja keskittyvät Kaapon vahvuuksiin, mutta ovat neuvottomia; Kaapo vie opettajan huomion muilta oppilailta. Rehtori kertoo avustajaresurssin päättyvän ensimmäisen luokan jälkeen. "Ei onnistu. Pieni mahdollisuus voisi olla, jos lapsi olisi impulsiivisesti aggressiivinen. " – Olisihan siinä tietysti pientä kivaa lisämaustetta, mutta jäi onneksi tästä tuote-erästä pois.

Koulu tekee lähetteen Lastenpsykiatrian avohoitoyksikköön, josta tarkoituksena olisi hakea käytännön vinkkejä arkeen.

Tilataan toisesta koulusta erityisluokanopettaja arvioimaan luokkaympäristöä. Kaaposta ei oltu puhuttu sanallakaan, mutta Kaapo erottui joukosta ja jäi mieleen. Lähdettiin tarjoamaan 6 viikon jaksoa erityisluokalla, erityiskoulussa, pienopetuksessa. Tarkoituksena kartoittaa Kaapon opiskelua tukevia kommervenkkejä ja kikkakolmosia.
Yhtäkään ei löytynyt. Mikään ei saa tätä joutuisaa jolppia pysähtymään. 

Sen sijaan tuodaan vahvasti ilmi, ettei Kaapoa saa missään nimessä laittaa erityisluokalle, koska hänen tarpeitaan vastaavaa erityisluokkaa ei ole olemassakaan. Kaikkein parhaiten opiskelua tukee tavallinen, rauhallinen oppimisympäristö. Ja avustaja.

Mutta kas, sehän on palaverin paikka. Otan jälleen puheeksi mahdollisen ADHD:n tai muun häiriön diagosoinnin. Psykologi polkaisee ajatuksen littanaksi kuin lätty; "Miksi? Mitä koette sillä saavuttavanne?"
Apu olisi kiva. Tai vaikka jonkinlainen ymmärrys tuota tuhatjalkaista kohtaan.

Psykologi suostuu tekemään psykologiset testit ja huomaa testejä useassa erässä tehdessään nuoren miehen keskittymisvaikeudet. Los satsumas mikä jymypaukku. Että oikein keskittymisvaikeuksia! *sisältää ripauksen sarkasmia*

Oppimisvaikeutta ei kuitenkaan löydetä. Päinvastoin – poika osaa ja oppii loistavasti. On nokkelakin.  Ei vaan jaksa istua hiljaa, koska tuntosarvien täytyy skannata kaikki kiinnostava ympäriltä.

Kokeillaan herkkää reagointia positiiviseen käytökseen. Wilmaan satelee kehuja pikkiriikkisistä onnistumisista. Jo rutiiniksi muodostuneet ongelmat kuitenkin läsnä. Yritän muistaa kiittää opettajaa hänen loputtomasta yrityksestään, ymmäryksestään ja jaksamisestaan. Tärkeästä työstä. Kiittää siitä, ettei hän vaikeuksista huolimatta koskaan ole toivonut Kaapon siirtämistä toisaalle.

Toinen luokka on pärähtänyt käyntiin. Wilma paukkuu ja palaveria pukkaa. Iloksemme luokkaan on alkutiedoista poiketen saatukin avustaja. Helpotus on valtava. Mutta lyhyt. Avustajan läsnäolo ei tunnu riittävän.
"Kirjoitustehtävät ovat lähestulkoon aina sellaisia, että koulunkäyntiavustajan kanssa kahdestaankin niihin keskittyminen on haastavaa. Myös siirtymätilanteet ovat levottomia."

Kaapon loputon positiivisuus alkaa hiipua. Jatkuvat epäonnistumiset vievät mieltä matalaksi. 

"Olen idiootti."
"Kukaan ei halua enää leikkiä mun kanssa."

Jokaisena päivänä Kaapo palaa kotiin yksin. Muut eivät pysy Kaapon vauhdissa mukana ja impulsiivisuus voi olla ärsyttävää, häiritsevää tai jopa pelottavaakin. Se on inhimillistä, kun kyse on 8 vuotiasta lapsista. Se on inhimillistä, vaikka kyse olisi meistä aikuisista, jos käytökselle ei ole syytä. Koittaa päivä, jolloin poika laukoo ilmoille ensimmäiset itsetuhoiset ajatuksensa. Lähete Lastenpsykiatrian avohoitoyksikköön on ollut vetämässä jo puoli vuotta, tuloksetta. 
Vaadin saada apua. Apua ei ollut saatavilla. Aikoja ei ollut saatavilla. Otin yhteyttä uudelleen ja vaadin lisää. Aika järjestyi. 

Palaverin paikka. Se kaikkein ratkaisevin palaveri Kaapon elämässä tähän asti.

"Teille on varmaan puhuttu ADHD:sta. Katseltiin tässä näitä Kaapon papereita ja diagnoosi vaikuttaa varsin yksiselitteiseltä."
Olisikin puhuttu.

Mutta VIHDOINKIN.
Nyt elohopealla on diagnoosi ja lääkitys. Wilma täynnä merkintöjä, joita ei ole koskaan ennen nähty.

"Loistavaa tuntityöskentelyä! Olit mukana koko ajan, otit tarvittavat välineet ajallaan esille itsenäisesti ja toimit rauhallisesti koko luokalle annetun ohjeen mukaan. Upeaa Kaapo!"

"Kaapo käyttäytyi tänään hyvin rauhallisesti tunneilla ja ruokalassa. Hän teki pitkäjänteistä työtä aamun tuplatunnilla ja sai kaikki tehtyä rauhallisesti. Upeaa! Selkeä ero entiseen!"

Priimaa ei tavoitella. Vain sopeutumista ja ystäviä. Elämäniloa.

Kunhan lääkeannos tästä vakiintuu, ei lääkkeitä tarvitse vapaapäivinä ottaakaan. Voidaan olla niinkuin ennenkin. Ei tarvitse kotona pyristellä. Vaikka ei elohopea itse lääkkeen vaikutusta edes huomaa. Lähinnä hymyillen hämmästelee, miksi kaikki kehuu koko ajan.

Jos jotain olen tällä matkalla oppinut, se on kaksi neuvoa eteenpäin:
Älkää pelätkö diagnoosia. Älkää pelätkö lääkitystä.

Iloa, onnea, rakkautta teidänkin päivään! <3

Uusi vuosi. Uusi minä – vanha klassikko.

Uusi vuosi. Uusi minä. Tätä kliseetä ei vain voi sivuuttaa.
Tottahan se onkin – en ole lähellekään enää sama nauta kuin vuosi sitten. Raskaushormonien aiheuttamat henkiset hankaumat ovat vain vaihtuneet vauvavuoden vastaaviin.
Onni, ilo ja kiitollisuus on kuitenkin tarpeeksi suuressa roolissa hengittääkseni.

Tänä vuonna tapahtuu niin paljon kivaa! Tuntuu siltä. Ja päätin niin. Mutta koska tunnepuoleni on yhtä stabiili kuin VR:n talviaikataulu, ei se kerro juuri mitään. Luotetaan siis varmuuden vuoksi päätökseen.
"Elä kuin viimeistä päivää" – tätä olen yrittänyt noudattaa aina. Vähän liiankin kanssa. Ja tällä myös jatketaan.

Tähän vuodenaikaan liittyy paljon pakollisia ajatusleikkejä. Haaveilua ja haaveiden toteuttamista. Konvehtirasioiden sulkemista ja treenikassien avaamista. Itsensä hyväksymistä.

Olen sitä tämän päivän muotimassaa, joka haluaa rakastaa itseään sellaisena kuin on. Kaikkine kilometreine. Vielä en ole tuupannut instagramiini totuudenmukaisia otoksia synnytyksen jälkeisestä takakontista terttutarhoineen, mutta on tapoja muitakin. Vaikka päinvastaisia.

Tässä olen minä. Meikattuna. Täynnä filtteriä. Silti minä.
Miksi työnnän tätä epärealistista paskaa instagramiini?
Koska pidän tästä paskasta.

Rakastan kuvia ja kuvaamista. Muidenkin kuin itseni – luonnollisesti. Ihmisiä, maisemia, lapsia, kahvia. Mitä persoonallisempi kuva, sitä parempi. Kunhan ei lirvahda taiteen puolelle. Siitä en ymmärrä piiruakaan. Sanovat, että hullut ovat yleensä neroja tai taitelilijoita. Omalla kohdallani kummankaan kohdalla ei voittoa.

Mitä kuvaamiseen tulee, pyrin olla noudattamatta mitään tiettyä kaavaa. Enkä siihen itseasiassa pystyisikään. Kaavat eivät ole minua varten. Se kuvataan, mikä mieleen juolahtaa. Se julkaistaan mitä irtoaa. Luojalle kiitos edes jonkin sortin ajatussuodattimesta.

Kuvaaminen on myös haave ja harrastus, jossa haluan kehittyä. Kokeilla uutta. Inspiroitua.
"Vain itseäni varten" – silkkaa paskapuhetta. Jos kuvat olisivat vain itseäni varten, säilyttäisin ne henkilökohtaisella disketilläni. Yksityisesti.
Nyt voin jakaa kuvia. Kokea niistä ilmaantuneita mielipiteitä. Ajatuksia. En kuitenkaan niin runsaasti, että pyllistäisin kameralle. Vaikka olisihan siinä kieltämättä jutun juurta.

Sääli, ettei keskittymiskykyni riitä oppimaan kuvauksen tekniikkaa.
Vaikka tekniikka kai se on sekin, että työntää kameran aviomiehen syliin ja kehoittaa virittämään asianmukaiset säädöt. Tämäkin tekniikka tosin vaatii jonkin verran kärsivällisyyttä ja saattaa johtaa toisinaan (=usein) niin sanottuun "harkitsemattomaan takaisinvetoon".
Joka taas johtaa varatekniikkaan, jossa säädetään nappulat fiiliksellä ja toivotaan parasta.

Hetken jouduin tässä itsekin miettimään, että mitä ihmettä mä nyt blogiini taas suollan ja mistä syistä, mutta alkuperäinen ajatukseni taisi liittyä haaveiden konkreettiseen listaamiseen.
Eihän se ihan nappiin mennyt, mutta tulinpahan kertomaan edes yhdestä mielenkiinnonkohteestani.
Olkaa hyvät. Teette tällä informaatiolla varmasti paljon.
<3

Viisas ja vittumainen - kävelevä näyttämötaiteeni.

"Ei hyvä tavaton miten ylimielinen tyyppi" - oli ajatukseni aviomiehestäni, kun kaksi ja puoli vuotta sitten työkeikalla ensi kertaa tavattiin. "Ylimielinen" oli vain yksi niistä vähemmän imartelevista adjektiiveista, jotka aktiivisesti sijoittuivat piipahtamaan ajatusteni kukkulalla tuona päivänä.

Vaikka adjektiivit toisiamme kohtaan eivät kirjaimellisesti kohdanneet, voisin sanoa tunteen olleen kuitenkin vivahteeltaan molemminpuolinen. Tarina kertoo, että olin "nätimpi kuin kuvissa, mutta ei vittuakaan kiinnostanut". Juttujeni taso ei yltänyt lähellekään hänen vaalimaa tasoaan.

Uudet työmahdollisuuteni toivat meidät kuitenkin yhä uudelleen välittömään läheisyyteen ja aloin pienin askelin päästä väkisinkin lähemmäs tätä käsittämätöntä hahmoa. Aikamoinen vainukoira sai olla ymmärtääkseen kyseisen lajin häpeilemätöntä sielunelämää. Lisähaastetta antoi jokainen suusta pullahtava nokkela lause, joka sai tasapainottelemaan valinnasta huumorin ja toden välillä. Tämä mies oli täysin lukukelvoton.

Siinä oli taikuri itsekin ihmeissään, kun lopulta myönsin itselleni ihastuneeni tähän vaikealukuiseen yksilöön. Vielä enemmän ihmeissäni sain olla paluuviestin sisällöstä, vapautettuani kiintymykseni viestin muodossa. Takaisin lennähti vain kaksi sanaa: "Ymmärrän. Hyvin."
Siis mitä helvettiä? Ymmärtää että pidän hänestä? Koska on omastakin mielestään niin vastustamaton?
"Ei hyvä tavaton miten ylimielinen tyyppi" - ja olimme taas lähtöpisteessä.

Todellisuudessa tämä sanaseppo oli tarkoittanut ymmärtäneensä tunteitani, jotka tuntuivat tutuilta. Hämmentäminen vain sattuu olemaan hänen erikoisalaansa.

Olen nyt katsonut aitiopaikalta tätä kävelevää näyttämötaidetta melko monenlaisissa tilanteissa ja on myönnettävä, että tällaiselle alati ventovieraillekin juttua porisevalle nartulle on ollut käsittämättömän vaikeaa ymmärtää, miksi joku ei haluaisi antaa itsestään miellyttävää ensivaikutelmaa? Itsehän virittäydyn ensikohtaamisilla helposti aivan ylenpalttiseen ilotilaan, jotta ei kellekään vain jäisi epäselväksi olevani positiivinen ihminen. Tai ainakin haluavani olla sellainen.
Elämäni mies ei koe tarvetta tällaiseen teatteriin. Pääosin muistaa hyvät tavat ja esittäytymisen, mutta hymyä on turha odottaa. Ellet sitä luontaisesti ansaitse.

On kohdattu tilanteita joissa tekisi mieli selittää, miten hieno, rakastava, lämmin, viisas, luotettava, ja tunteikas mies (ja isä) tuon vakavan (/vittumaisen) ja hiljaiseksikin luokiteltavan kuoren alla asuu. Tai tilanteita, joissa olen loukkaantunut vähäisestä julkisesta kommunikoinnista. Tähänkin löytyi viilipytyltä aviomieheltäni tunteita herättävä vastaus:
"Oletko sinä, vaimoni tavoitetila johon kaikkien pitäisi pyrkiä?"

En helvetissä!
Minä – ALATI SINKOILEVA HOPLOP!
Älkäämme hyvän tähden tähdätkö siihen.

Ja totta on sekin, että mitä ihmeen merkitystä sillä on, mitä joku elämääsi aktiivisesti kuulumaton henkilö on mieltä? He ketkä ovat läsnä, tulevat kyllä näkemään myös sen todellisen olemuksen. Ja vain he sen myös ansaitsevat nähdä.

Ja mieleenhän voi jäädä monella tavalla. Ja siitä kertokoon eilinen visiittini Starbucks-kahvilassa.

Kelpo vaimona ajattelin ilahduttaa aviomiestäni erikoiskahvilla. Kahvistaan ÄÄRIMMÄISEN tarkan aviomiehen kouluttamana yksilönä tein tilauksen viehättävälle kahvineidille jännityksellä, mutta täsmällisesti:
"Tall-kokoinen latte, täysimaidolla, extrashotilla ja christmasblendillä."
Yllätyksekseni kahvineiti nosti katseensa muistiinpanoistaan ja kysyi: "Tuleeko kahvi kenties Aapeli nimiselle henkilölle?"
Minun nimeäni hän ei toki tiennyt, koska emme ole tainneet juurikaan tavata.
Herää kysymys, onko aviomieheni jäänyt mieleen hyvässä vai pahassa.

Ensin veikkasin vahvasti pahaa, hänen alati kouluttaessa alan kuin alan ammattilaisia tiskin väärältä puolelta. Mutta on olemassa myös mahdollisuus, jossa nämäkin leidit ovat ansainneet piirun verran iloa panssarin alta.

Teorioita on monta, mutta on todettava ettei ole laisin syyttäminen, mikäli aviomies kävisi ensisijaisesti hellimässä sieluaan hymyn kera näillä lukemattomilla kahvireissuillaan.
Otaksun viehättävien kahvikottaraisten tuottavan aavistuksen nalkutusvapaampaa kahvitarjoilua kuin vaimon kanttiinissa on viimeaikoina nähty.

Terkkuja vain sinne tytöille. Aapeliltakin, otaksun <3

Mutta miksi kirjoitan aviomiehestäni juuri tänään?
Koska lupauduin tasan vuosi sitten (meille tyystin tuntemattomien) todistajien läsnäollessa viettämään loppuelämäni tämän ainutlaatuisen hahmon turvallisten käsivarsien ympäröimänä.
Astelimme avioliittoon romanttisesti rojuinemme, halki turvaporttien ja läpivalaisun. Oi sitä rakkauden huumaa Helsingin Käräjäoikeuden haudanhiljaisessa pytingissä.

Vuoden kokemuksella kuitenkin sanottakoon – elämäni paras päätös.
Kiitos rakas, kun olet niin hyvä. Ja siinä. Mies täyttä kultaa.
<3

Rakas, sinusta on tullut hullukka

Tarkoitukseni oli keventää edellisen kirjoitukseni tuomaa negatiivista lehahdusta kertomalla onnellisia asioista, mutta jokseenkin hapan periodi jatkaakin yhä kulkuaan. Aloittakaamme siis sillä ja päättäkäämme onnelliseen – vahingoniloiseen loppuun.

Perheen nuorimpaan rantautunut kuume vei sieluni muutamaksi päiväksi melko syviin vesiin. Kun päivät täyttyvät rääpäleen loputtomasta ja lohduttomasta itkusta, on kaitsevan aikuisenkin psyyke koetuksella. Aviomiehen työreissu Ouluun tosin sattui hänen mielenterveyden kannalta erinomaiseen saumaan.

Kun lapsi huutaa. Ja huutaa. Ja huutaa. Sitä yrittää kaikin voimin tulkita näitä melko yksitoikkoisia –joskin raskaita, tuntemattomia signaaleita. Kun huutavaa lasta on ravittu, lääkitty, lohdutettu, eikä kommunikointi yhäkään näytä tuottavan haluttua tulosta, on kynnys luovuttaa lähes olematon. Olematon kynnys nostaa kädet ilmaan ja todeta, että musta ei ole tähän.

Kolme päivää vietin pääasiassa yksin ja olin loppu. Unohdin käydä suihkussa. Tai ehkä en jaksanut. Mistä näistä tietää. Mietin, miten yksinhuoltajat suoriutuu? Tai ylipäänsä elää ja hengittää?
Olen ollut vahvasti myös sitä mieltä, että onni on jokaisen ihmisen valinta ja vastoinkäymiset tulee voittaa tahdonvoimalla. Se on päätös, jossa voit katkeroitua ja jämähtää tai mennä eteenpäin.

Omalla kohdallani se vaati rahtusen kohonnutta ruumiinlämpöä ja koko mielenterveys oli tipotiessään. Valinta onnesta sai pitää tunkkinsa ja minä piehtaroida hauraudessani.
Että "se joka haukkuu, on ite." Kikkelis kokkelis.

(Tässä kohtaa on annettava iso kiitos ystävälle, joka ojensi auttavaa kättänsä kun sitä eniten tarvitsin. Kiitos Kata <3)

 Viimeisenä aamuna olin samaan aikaan helpottunut illalla kotiutuvasta aviomiehestä ja toisaalta taas vailla ymmärrystä, kuinka selvitä sinne asti. Aviomiehen tiedustellessa jaksamistamme, lähetin hänelle kuumeisen huutoa sisältävän ääniviestin. Ikäänkuin toivoen, että täten ajomatka Oulusta Helsinkiin tiivistyisi vaikka palttiarallaa muutamaan minuuttiin. Ei tiivistynyt, ja silti selvisin.

Vaikka aviomies on kotiutunut ja lapsenkin ruumiinlämpö normalisoitunut, mielenterveydestäni ei voi sanoa samaa. Harteillani painaa väsymys, stressi ja loppuneisuus. Aviomies tiesi myös kertoa, että ennen puolin ja toisin tapahtuva vittuilu tuo näinä päivinä hymyn sijasta mielenosoituksellisen tuhahduksen.
Ruokavalioni on varsin omaa, ainutlaatuista kakkosluokkaansa ja reuhka tippuu päästä.

Viimeinen herätys tapahtui aviomiehen kirjoittaessaan viestin: "Sitä päivää odotellessa, kun aivan kaikki ei ole perseestä." Viestissä oli riski herneen luiskahtamisesta vaimon kärsään, mutta todellisuudessa tämä herätys oli juuri se mitä tarvitsin. Ja juuri tällaista suorasanaisuutta myös rakastan.

Nyt tunkki on otettu takaisin omaan käyttöön ja päätös onnesta nostettu pöydälle. Tarvitsen vain hitusen haaveita, turkasen terveellistä ruokaa, läjäpäin liikuntaa sekä rahtusen rakkautta ja riemua. Jälkimmäistä pukkasikin aivan hiljattain täysin pyytämättä matkalla mökille.

Jonotimme huoltoasemalla tankille ja vuoromme koittaessa kiilasi juuri paikalle kurvannut Audi häikäilemättömästi ohitsemme. Koska aina on mahdollisuus viattomaan vahinkoon, annoimme  lempeitä signaaleja erheestä. Nuori audimies hymyili tyytyväisenä partaansa ja hieman kyydissä olleiden kavereidenkin partoihin vailla aikomusta pahoitella tai väistyä.

Pääsimme kuin ihmeen kaupalla vastapäiselle tankille samaa maksupäätettä käyttämään. Tyynen rauhallinen aviomieheni nousi autosta ja tiedusteli ykkössijan kähveltäneeltä mieheltä: "Oletko kusipää luonnostasi, vai vain tänään?"
Mies piti kylmän viileän hymynsä visusti parrasansa, maksoi ja lähti pistoolia kohti. Aviomieheni saavutettua maksupäätteen, oli painike "tapahtuman keskeytyksestä" houkuttelevasti läsnä. Enempiä analysoimatta, aviomiehen sormi ajautui liipasimelle.

Audimies esitti kylmän viileästi tankkaavansa, vaikka pistooli pumppasi korkeintaan pyhää henkeä. Tippaakaan bensaa ei tankkiin lirvahtanut. Toisin kuin meidän tankkiin, joka täyttyikin sopivasti sillä aikaa, kun audimiehen parrasta pilkotti enää häpeä, hänen palatessa kokeilemaan toistamiseen onnea maksupäätteen kanssa.

Kyllä teki harmiton hauskanpito iloiseksi. Suomalaisesta liikennekulttuuristakin tutun provosoitumisen kautta tietysti.
Onnea on aviomies jolla on pokkaa sivaltaa. Myös vaimoa.

P.S. Kuvassa aito mökkihenkilö Ikeapussineen päivineen. Tunnetaan myös tämän tekstin "vaimona."
Sama narttu.

Kirottu syövän saastuttama meijeri!

Kun vauvakuplassa menee kaikki erityisen hyvin, ympärillä olevat kuin refleksin omaisesti hykertelevät partaansa "odottakaas vaan... tyyntä myrskyn edellä... viimeistään sitten murrosiässä" -palautetta. Vaikka tämä kuinka saa aistinystyräni hiertämään, ymmärrän sen kuuluvan suomalaiseen kärsimyskulttuuriin. Samaisesta kipukopasta löytyy myös mm. ystävämme maanantai ja sää.

Nyt olemme käyneet pisteessä, jossa voitte kerätä kasvoillenne vienon hymyn ja huokaista olleenne oikeassa. Vauvakuplan virheetön viehätys oli poissa ja tilalle rantautui ajoittainen selittämätön tuohtumus. Vaikka johtolankojen voisi ajatella päättyvän allekirjoittaneeseen, on kyseessä se pienempi paha. Vauva itse.

Kävimme hiljattain läpi lyhyehkön ja synkän jakson, jonka aikana puolivuotias keksi haastaa itse Nukkumatin toistuvasti iltakarkeloissa. Kaikkihan sen tietää, että kuuluisa unimaisteri on aina lopulta ylivoimainen lajissaan. Yritin tuoda tämän ilmi, mutta koska en osannut kertoa sitä ikätason vaatimalla tavalla, tiivistin sen jotakuinkin sanoihin: "V***u mä en jaksa tätä." Aviomiehen verkkaampi versio tästä iltasadusta kuului jotakuinkin sanoin: "Oisko hetki aikaa keskustella unikoulusta? Koska se on sellainen opinahjo johon sä pääset ihan just."

Näinä pimeinä aikoina erehdyimme myös lykkimään rattaat ravintolapöytään, jossa olimme täysin kyvyttömiä ymmärtämään matkustajan yllättävää väsykiukkua, puhumattakaan keinoista joilla tällainen sätkivä hahmo taltutetaan julkisella paikalla muita häiritsemättä. Tai ylipäänsä. Emme olleet  lainkaan tottuneet tällaiseen tilanteeseen, koska lähes puhkeamaton vauvakupla oli ollut niin hymytiivis. Konsultoimme toisiamme pysyen suppeassa aihepiirissä: "Mitä nyt" ja "en minä tiedä."

Tekemäni gallup aiheesta "kuinka saatte vauvanne nukahtamaan" tuotti noin 80% yksimielisen tuloksen: "tissillä." En yleensä ole muiden munkeista moksiskaan, mutta tällaisena epätoivon hetkenä tunsin lievän katkeruuden lehahtavan luokseni. Kirottu syövän saastuttama meijeri!
Olivat tarjolla kaikki ne nuoruusvuodet. Isosti. For nothing!
Tähän ne kannut on tarkoitettu ja luotu! Missä ovat kun niitä tarvitaan?

Ja sitten taas muistan, miten ehtivät toimittaa kunniallisesti lypsyvirkaa kahden ensimmäisen kanssa ennen kuin vietiin. Ja sitten olen taas onnellinen että vietiin. Että voin nyt olla tässä joutavia jaarittelemassa.
<3

Pilvinen kausi on nyt siis näillä näkymin kuitenkin ohi ja vauva taas oma itsensä. Joskin on muuttunut nelivedoksi. Konttaamaan oppinut ohjus työllistää enemmän kuin osasin koskaan kullitetuissa muistoissani kuvitellakaan. Tämä taas tarkoittaa uupuneen kotiäidin silmissä vähemmän taukoja, enemmän seremoniaa. Joka taas johtaa oman ajan maksimointiin = yövalvomiseen. Ja niin meillä on hyppysissämme vanha kunnon horrospyörä.

Mutta "päivääkään en vaihtaisi." 
Niin kuuluu sanoa. Vaikka monta päivää toisinaan tekisikin mieli vaihtaa. Mutta vaikka päiviä vaihtoon laittaisinkin, niin tätä valloittavaa vatipyllyä en koskaan.
<3

Jooko? Eiku seis! Kyllä sittenkin. VÄÄRÄ HÄLYTYS!

Sain hiljattain teiniltäni kuvatervehdyksen, jossa komeili hänen välitodistuksensa. Wilmaan paukkuneiden tiedoksiantojen perusteella numero...