lauantai 29. huhtikuuta 2017

Juhlalta haisevan peikon menestystarinoita

Kävipä muuan yönä sellainen hassun hauska tilanne, että rääpäleen yösyötöllä jo viikkoja kestänyt rohina yltyi raskaaksi hengitykseksi – näin hieman hätääntyneen äidin silmin jopa hengenahdistukseksi. Kurvasimme klo 03.30 Lastenklinikan päivystykseen näyttämään lääkärille täysin tyytyväistä, rohisematonta, puhdasta ilmaa puhaltavaa poikaa. 
Tällaisena hetkenä sitä toivoisi lääkärin kysyvän jotain muuta, kuin "oliko teillä siis jotain muutakin huolenaihetta kuin tämä mahdollinen nuha?" Oli ehkä nähnyt jonkin kuivuneen räkänokareen pojan nenänpielessä. Kovasti yritin selittää kotona nähtyä jokseenkin pelottavaa tilannetta, mutta huumoriveikkomme antaessa hoitajille leveimpiä hymyjään oli "idiootin" leima jo tatuoitu tiukasti otsalohkoon.
Palasimme kotiin mukana kasa univelkaa. Rohinat jatkuu, mutta neuvolassa suoritetun määräaikaishuollon perusteella mistään vakavasta ei ole kyse. Seuraamme. 

En ole juurikaan ehtinyt kirjoittelemaan kun on ollut vähän haipakkaa. Kuten esimerkiksi puutarhahommia ja sen sellaista.

Olen katsokaas sellainen ihmistyyppi, joka innostuu milloin mistäkin ja kokeilunhalu on suuri, mutta on kaikessa aivan käsittämätön katastrofi. Ja tämä ei ole mitään huomionhakuista käänteispsykologiaa vaan ihan rehellinen "keskittymiskykyni on kuin kultakalalla" -tunnustus.
(Siltävaralta tiedoksenne, jos se jollekin olisi vielä jäänyt epäselväksi.)

Otetaanpas nyt esimerkkinä nämä jo äsken mainitsemani puutarhahommat. Siinä missä minä ja lapset räpellettiin multien ja siementen kanssa, yritti aviomies kertoa googleosaamisellaan vinkkejä onnistuneeseen yrttikasvatukseen. Arvostan, mutta en kuuntele.
Meikäläisen kasvatus menee niin että laitetaan multaa, ripotellaan siemenet – jotakuinkin koko pussi yhteen ruukkuun – ja kastellaan. Ja sitten vain toivotaan parasta.

Ja uskokaa tai älkää – olen kyllä varsin tietoinen mm. taimivälifaktoista joita en kuitenkaan noudata, koska kuvittelen onnistumisprosenttini olevan huomattavasti suurempi mitä enemmän siemeniä ripottelen. Tiedän jonkun ottavan tämänkin lajin vakavasti. Itse en siihen pysty.

Tässä kasvaa muistaakseni tomaattia. Tai jotain basilikan ja ruohosipulin väliltä. Yhtään en muista mutta hirveän innoissani olen jo näistä vihreistä huituloista.

Toinen ongelmani kohdistuu pään alueelle. Yläpään. (Alapään ongelmien annettakoon pysytellä blogin ulkopuolella)
Olen aina ollut surkea meikkaaja. Kautta aikain meikkivoiteeni on ollut väärän väristä, kulmat piirrelty sinne tänne ja huulipunat hienon startin jälkeen lopulta kuitenkin leuassa.
"Countour" on sanana tuttu mutta sisältönä vieras. Näinpä turvauduin työn myötä tulleen gaalaillan ehostautumisessa osaavampien ystävieni tukeen. Ja taivas varjele miten taitaviksi taikureiksi he osoittautuivat.
Kiitos hovitaikurit Juli ja Pauliina <3

Ja sitä faktaa, etten todellakaan näytä tältä herätessäni vahvistakoon aviomieheni seuraavan aamun sanat: "Tiedäthän hani että rakastan sua niin paljon, vaikka sä juhlalta haiseva peikko oletkin."
<3

P.S. Olen rohkaistunut Instagramin tarinatoimintoon. On kaikkien etu että pysyvät palvelussa vain vuorokauden ajan. 

keskiviikko 19. huhtikuuta 2017

Keskivertoa matalammat "syvät vedet"

Esikoiseni syöksyessä hirvittävää vauhtia kohti teini-ikää, hänen täytettyään juuri 12-vuotta tulee väkisinkin ajateltua elämää vähän syvemmin. (Ottaen kuitenkin huomioon allekirjoittaneen vähän keskivertoa matalammat "syvät vedet.")

Olin 19-vuotias kun sain esikoiseni. "Liian nuori" – sanoisi joku. Juuri sopiva  – sanon minä.
Olen miettinyt paljon itseäni äitinä silloin ja äitinä nyt, enkä tiedä kuinka kultaiseksi aika on muistot hinkannut mutta en usko muuttuneeni vanhempana kovinkaan radikaalisti. Rakkautta, rajoja ja räiskettä on ollut silloin ja on sitä on myös nyt.
En ole koskaan ollut se äiti, joka ei raaski antaa vauvaa hoitoon tai muiden hellittäväksi. Päinvastoin – osaan arvostaa myös omaa mielenterveyttäni, joka kaipaa hetkiä ilman lasta sekä isovanhempien tarpeita saada viettää aikaa lapsenlapsensa kanssa. Ilman että kyylään ja ohjeistan vieressä.

Myönnän toki kirjoittaneeni esikoisen kohdalla kahden A4 -mittaisen käyttöohjeen isovanhemmille heidän huolehtiessa ensi kertaa kullannupustani kokonaisen yön yli. Tällä kertaa saattaisin tiivistää manuaalin yhteen.

En myöskään ole äiti, joka selviytyisi kahden vaippaikäisen kanssa järjissään, joten keskimmäisen synnyttyä koin 4 vuoden ikäeron erinomaiseksi. Ja kaksi lasta täysin riittäväksi. Kun (elohopeaksikin kutsuttu) lapsi numero kaksi sai jalat alleen, oli päätös lapsiluvun täyttymisestä ilmiselvä.
Puun takaa yllättänyt syöpä ja sen tuomat riskit vahvisti päätöstäni. Uuden parisuhteen koittaessa toin varsin selvästi ilmi, etten aio tai voi enää lisääntyä. 
Kuuluisat viimeiset sanat. Ja terkkuja täältä vauvakuplasta.
Pelkäsin tätä kolmosta odottaessani enemmän kuin koskaan aiemmin. Syövästä iän tuomiin riskeihin ja siitä aina sytostaattien aiheuttamiin vaurioihin. Puhumattakaan omasta elämästäni raskauden jälkeen. Fyysisestä ja henkisestä jaksamisesta – kehon ymmärtäessä ettei tässä olla enää 19 vuotiaita sirpukoita. Pelkäsin menettäväni otteen ystäviini, joiden elämäntilanne ei vastaa enää omiani. Viimeisimpänä, muttei suinkaan vähäisimpänä pelko vapauden vähyydestä. 

Mutta kappas – vauvan ollessa 6 viikkoinen löydän itseni yksin kotisohvalta täydellisessä hiljaisuudessa rääpäleen kyläillessä isänsä mukana isovanhemmilla. 8 tuntia aiemmin aviomies tiedusteli mahdollisuuttaan ottaa vauva mukaan lähtiessään kylille. Nostin hattua ja toivotin iloa matkaan.
Kiitos ykkösluokan aviomiehen ja korvaamattoman tukiverkon – tiedän että selviämme.
<3

Näistä kasvavista ykkös ja kakkosyksilöstä en sitten olekaan niin varma. Sitä kuvittelee vauvavuoden olevan rankka, mutta taivas varjele mitä sieltä on vielä tulossa.
Keskimmäiseni muistuttaessa korvien killuvan vain koristeena päässä, keräsin eilen vanhemmuuden epäonnistumiskorin kukkuralleen ja saavutin pisteen jossa olin valmis lyömään kasvatushanskat lopullisesti tiskiin. Nyt on taas yön verran kerätty asennetta (ja vähän univelkaakin) joten tänään uuteen nousuun muistuttaen itselleni, että olen hyvä. Ja eritoten riittävä.
Kumpa saisin edes ripauksen omien vanhempieni kaltaisia kasvatusonnistumisia näiden omieni kanssa. Ei meikäläisestäkään priimaa tullut, mutta pyrin porskuttamaan kuitenkin kunniallisesti.
*Mustalammas joka perheessä sir – kaksi omassani." 

*Siteerattu kaikkien aikojen lastenelokuvasta Leijonakuningas.

Kevennettäköön loppuun vielä tunnelmaa hilpeällä pääsiäisyllätyksellä, jossa oikean syöttöasennon ja suupielen falskaamisen seurauksena selkäfilehinkkini pääsi leikkimään "muka toimivaa" meijeriä. BUHAH!
Kyllä oli naurussa pitelemistä nähtyäni tämän meijeritoteutuksen.
Sanovat, että hullulla on halvat huvit ja tyhmällä ilmaiset. Ei pidä paikkansa. Nää korvikkeet on ihan helvetin kalliita.

sunnuntai 9. huhtikuuta 2017

Sukkula epätoivoon.

5 viikkoa vauva-arkea takana ja ai jehna miten alkaa synnytyshormonien tuomat valvomisvarat ehtymään. Vaikka rääpäle on helppo kun mikä, on jokainen nälästä vihjaileva yöllinen älähdys sukkula epätoivoon. Tämän nimenomaisen epätoivon hetkellä käymme pikaisen neuvottelun aviomiehen kanssa siitä, kumman keho on sillä hetkellä massiivisesti raskaampi. Kevyempi nostaa hanurinsa ja lähtee meijerihommiin.

Yöneuvotteluissa on toki olemassa riski, jossa saavutetaan äärimmäisen haipakka oikotie suoraan aviokriisiin, mutta olemmekin tehneet herrasmiessopimuksen jossa unihattarainen tiuskiminen tai minkäänlainen riidan haastaminen klo 00.00-9.00 välillä on ehdottomasti kielletty. Tämä sopimus astui voimaan heti sen mustan yön jälkeen, jossa toinen totesi rievun pudotessa lattialle: "vittu" ja toinen tästä univeloissa provosoituneena otti jämäkän "anna minä jos on noin saatanan raskasta" -moodin. Ei näin.

 Ihan hävettää myöntää, kuinka raskaana koemme yöheräilyt vaikka toiset valvovat koliikkivauvojen kanssa yöstä toiseen ja suoriutuvat silti päivän askareista pienen ikäeron sisarusten kanssa. Nostan hattua näille vanhemmille kuin HSL lippujen hintoja konsanaan. Isosti ja usein.

Ja mistäkö tietää kärsivänsä univeloista? Kun ystävä pyytää kahvia ja kahvikupin sijaan ojennat hänelle tuttipullon. Diagnoosi on vuorenvarma.

Katkonaisista yöunista huolimatta yritän suoriutua äidin roolista kunniallisesti. Joskus extrakunniallisesti, kuten eilen leipoessani porkkanasämpylöitä. Tämäkään laji ei kuulu vahvuuksiini ja leipomieni luomusten työnkuva olisi voinut laajentua helposti syötävistä myös ammuksiin. Tätä taikinaa ei pelastanut edes luotettava keittiökumppanini menneisyydestä. Itse Kenraali Kenwood. Resepti sai nimekseen "kivenkovat porkkanasämpylät" ja ymmärtänette miksi en teille reseptiäni nyt jaa. Se ei olisi kenenkään edun mukaista. Pysyköön sellaisena "salaisena reseptinä" johon ei kajoa enää kukaan.
Kädentaitojen loppukevennyksenä kerrottakoon tarina muistakin vastaavista taidoistani.
Tapahtuipa muuan aamuna laboratoriossa, jossa hoitaja jutusteli vapisevalle tyttärelleni rauhoittaakseen tunnelmaa:

- "Onpas sulla ihana panta. Olet varmaan itse virkannut."
- "Äiti virkkasi."
- "Niin, äiti vähän varmaan aloitti alkuun ja sinä sitten viimeistelit."
- "Ei, kyllä äiti teki tän kokonaan itse."
*Kiusallinen hiljaisuus*
Taidan siirtyä harrastamaan kuviokelluntaa.

Mutta hei! Tiedättekö sellaisia vanhempia, jotka kertovat ylpeänä vauvojensa ennenaikaisista kehitysaskelista? Kuinka Hilma Kerttuliina on kannatellut päätään jo ennen syntymäänsä ja miten Seppo Harrin Poika pyörähti selältä vatsalleen ja heitti bonuksena kuperkeikankin jo synnytyslaverilla. Minäpä tiiän. Olin itse yksi heistä kahden edelliseni kanssa. Tällainen ihmistyyppi kuvittelee, että jotakuta oikeasti kiinnostaa lapsesi pyörähdykset, ensimmäinen kiinteä kakka ja hampaiden lukumäärä. Mutta empiirisen tutkimukseni mukaan kiinnostuneita on todellisuudessa kaikki seuraavat: *tyhjä kenttä*.

Tämä kolmas ei anna aihetta ylpeillä etukäteistaidoilla. Hän näyttäisi olevan kuten isänsä – kaukana massasta. Aina tekemässä toisin kuin muut. Toisinaan tuntuu että hidastelee vaan piruuttaan.

Neuvolatädin nykiessä poikaa käsistä ylöspäin, rentouttaa rääpäle niska-hartia-seudun juuri niin löysäksi kuin se vain on mahdollista. Tarkistaessaan pään kannattelua asetetaan poika vatsalleen, jossa reaktionomaisesti vauvat alkavat työstämään päätään ylös. Tämä yksilö ei niin vällää, vaan asettaa päätään käsien väliin kuin mukavaa uniasentoa tyynystään etsien. Hittojako tässä kiire. Valmiissa maailmassa - joku joskus sanoi.
Isänsä poika.
Otetaan rennosti ja nautitaan elämästä. Tässä itsellenikin haastetta kerrakseen jalkojen viedessä jo kohti seuraavaa kokemusta.
<3
P.S. Instagramini toimii tällä hetkellä aktiivisempana kuin itse blogi, joten jos halajat nähdä vilauksia arjestamme, tämän kottaraisen löytää kyseisestä palvelusta nimellä "nunnuliina."
Ei laatutakuuta.

perjantai 31. maaliskuuta 2017

Mun elämän jälkiä. Mun (jauhe)lihaa.

Olen pistänyt merkille, kuinka vauvakuplan täyttämät blogit tursuavat halua puhua kehon palautumisesta ja sen tuomista tunteista. Huomaan myös kansan janoavan tätä tietoa kuvineen päivineen.

Toisinaan tuntuu, että toistuvat julkaisut aiheesta on itsensä hyväksymisen sijaan enemmän halua hyväksyä itsensä. Suuri haavetila, jonka toteutumista toivoo yhtä paljon kuin siitä puhuu. Tai kirjoittaa. Kiitos tästä kuulunee rakkaalle mediallemme, joka tukkii lööpit julkkisäitien "pierasin raskausmahan hävyksiin vain minuuteissa" -epärealistisilla kuvilla. Valtavan ihannoinnin kera tietysti.

Täten ilmoitan, etten ole itse laittamassa teille ennen ja jälkeen kuvia. 
Ei siksi, ettenkö kehtaisi julkaista itsestäni tällaista "mairittelevaa" matkaani norsusta naruksi, vaan koska vaakalukemalla tai palautumisen vauhdilla ei ole minulle juurikaan merkitystä. Ei juuri nyt. 
Kyllä minä vaa'alla käyn. Lähinnä empiiristä tutkimusta tekemässä. Ensin synnärillä toteamassa suuren huijauksen, jonka mukaan vauvan painon lisäksi kehosta olisi pitänyt poistua litratolkulla lapsivettä. (Oma huumorintajuinen rääpäleeni taisi jättää vittuillakseen kasan kamppeitaan sisuksiini.)
Puhumattakaan synnytyspöydälle jääneistä muista eritteistä. 
Seuraavaksi tutkimus eteni kotivaakaan, jossa oli aika hämmentyä yllättävästä äkkijyrkästä laskusta, vaikka karkkipussit olivat rapsahtaneet enemmän kuin kehtaisin koskaan ääneen myöntää. Ja nyt tutkimukseni on saatettu lukemaan, josta se ei tunnu liikahtavan enää suuntaan tai toiseen. Ja ei - en ole palautunut lähtötilanteeseen. Mielenkiintoinen matka sanoisin.

Sulloessani tänään flexiibeliä maharöllöäni raskauden jälkeiseen aikaan suunniteltuun tukivyöhön, aviomies ehdotti päivän ohjelmaan syntiä sisältävää ruokahetkeä. Puristaessani epätoivoisesti tukivyöni hakasia kiinni ennen röllön oma-aloitteista karkumatkaa, totesin huumorimielessä aviomiehelle etten voisi mitenkään laittaa suuhuni nyt mitään ylimääräistä, koska tämä itsepäinen pömppis. Aviomies lohdutti tyylilleen uskollisesti: "Ei hätää hani, toi korsetti puristaa sen suoraan sun mahasta hanuriin."
<3

Kehoni on kokenut elämässään melkoisia muutoksia. Jo tullessani äidiksi ensi kertaa 19-vuotiaana sain ensimmäiset raskausarpeni navan ympärille. Toisen lapsen kohdalla napani repesi entisestään ja sai lempinimekseen "rusina." Nyt kolmannen lapsen jälkeen – rusinan ollessa muisto vain – sai se ylennyksen aviomieheni toimesta ja kantaa nyt ylpeydellä arvonimeä "jauheliha".

On ilmiselvää, ettei syövän runtelemat kumpunikaan ole puhdasta priimaa. Puhumattakaan selästä kumpuihin käännetyistä fileistä, joiden kyydissä selkäkarvatkin matkustivat kätevästi kehoni etupuolelle. Kumpujen koristeeksi. Tällä matkalla edes omia nännejä ei säästelty vaan nekin fiksattiin nips naps selkänahasta ja väri valittiin kuin Tikkurilan maalikartasta konsanaan.
Eli "Hell yes – they're fake. The real ones tried to kill me."

Jokainen arpi kehossani on muisto jostain. Miksi helvetissä häpeäisin niitä? Ja kenen vuoksi?
Elämässä tulee kilometrejä. Ja kilometrit näkyy väistämättä meissä ihan jokaisessa jollain tavalla. Ennemmin tai myöhemmin. Antaa kilsojen näkyä. (Vaikka ei ny naamaan tarttis niin äkkiä tulla).

Uskon, että avain onneen – itsensä hyväksymiseen, on huomattavasti helpompaa jos itselleen voi nauraa. Itseironia on yksi parhaista asioista, mitä maa päällään kantaa. 
Aviomieheni ei helvetissä olisi ottanut riskiä ristimällä juuri synnyttäneen vaimonsa vatsaa kasaksi jauhelihaa, jos olisi ollut ripauksenkin verran mahdollista ettei vastaanottajan huumorintaju ole riittävä. Tämä juna kulkee avioliitossamme molempiin suuntiin ja se jos mikä pitää mielen iloisena.

Hyväksykää itsenne ja naurakaa itsellenne. Ja antakaa niiden kaikkein rakkaimpien nauraa mukana.
Nää on mun elämän jälkiä. Mun jauhelihaa.
<3

sunnuntai 26. maaliskuuta 2017

No kuin kävi?

Kolme viikkoa kuplassa ja aika lentää. Kuten myös yöunet.
Vaikka rääpäle ei ole yökukkuja, aiheuttaa kaksikin yösyöttöä katkoksia unissa ja alkaa näkyä naamassa.

Tein pyhän lupauksen tulla kertomaan arkemme ja parisuhteemme sujuvuudesta, sekä periaatteiden pysymisestä kuplan sisällä. Meillä on työyhteisön sisällä sanonta: "Kaikki muuttuu, mikään ei muutu" joka pätee tällä hetkellä elämäntilanteeseemme erinomaisesti. Mainittakoon kuitenkin, että tämä meistä tullut yksilö on melko poikkeuksellinen maanantaikappale kaikessa helppoudessaan ja tyytyväisyydessään, joten varsinaista "rankkaa vauva-arkea" emme ole vielä kohdanneet. Tässä kohtaa te sanotte, että "odottakaas vaan" ja mehän odotamme. Mielenkiinnolla.
Miten kävi elämäntyylin?
Olemme pitäneet tämän kolmen viikon aikana vahvasti kiinni äkkipikaisesta elämäntyylistämme. On kotisohvan lisäksi käyty kahviloissa, kyläilemässä ja pyörimässä kaupungilla. Ihan muuten vain. Annoimme rääpäleen hoitoon tuoreille isovanhemmillekin ilman mitään suurta tarvetta "omaan aikaan". Oman ajan sijaan halusimme tarjota spessuaikaa rakkautta puhkuvalle, uunituoreelle isovanhemmuudelle ilman että roikumme ja ohjeistamme vieressä. Pari tuntia pyörittiin kaupungilla kahdestaan ja mietittiin, että mitäs nyt.
Tulimme siihen lopputulemaan, että vauva-arki ei ole vielä ehtinyt osoittautua niin raskaaksi että olisimme osanneet nauttia kahden keskisestä ajasta valtavalla helpotuksella. Mitään ikäväitkujakaan ei toki havaittu.

Oman elämän kukkahattutädit tästäkin toki mielensä pahoittavat, "kun sillä lailla jättävät jo hoitoon" vaikka ikäkin kerrotaan vasta viikoissa.
Vesittyikö periaatteet?
Minulla oli tasan yksi kivenkova periaate nimeltään "vauva nukkuu yöt omassa sängyssä." Tämä periaate oli vesittyä jo heti vauvan ensimmäisen vuorokauden aikana hänen saadessa kakomiskohtauksia sairaalassa. Lapsiveden muuttuessa kehossa limaksi, on sen työstäminen ulos haasteellista. Paitsi takakautta. Sieltä se tuli ulos oikein sujuvasti. Etukautta tilanne aiheutti hetkellisen hengityksen vaikeutumisen ja sitä myötä toistuvat – melko pelottavat minuutit.
Tuntui, että minun on otettava rääpäle yöksi viereen, jotta havahdun jos tällainen kohtaus tulee. Rauhoituin kuitenkin yötä vasten kätilön kannustaessa ja pysyin periaatteessani. Vauva nukkui yön omassa pedissä ja äiti vahti unta lähes nukkumatta. Kotona periaate on jatkanut pysymistään. Rääpäle nukkuu omassa sängyssään ja tiukka aviopaketti voi jatkua.

Myönnän sen sijaan haaveilevani luonnollisen meijerin toimivuudesta nuokkuessani öisin pullonlämmittimen edessä. Epäilen vahvasti maailmankaikkeuden vittuilevan ajankulussa venyttämällä kolmea minuuttia "än, yy, tee - ei vieeeeelä - ei vieeeeelä." -hengessä loputtoman kauan.  

Mites parisuhde?
Vielä toissapäivänä olisin voinut kirjoittaa, että parisuhde skulaa kuten ennenkin eikä kolmen viikon vauvaputki ole vielä aiheuttanut piiruakaan muutoksia, mutta toissa yönä pääsimme tilanteeseen jossa tiukka unipaketti oli erkaantunut ja metrin mittainen tyynykin kävi ahtaaksi.
Aviomies kyllä aamulla selitteli etäisyyttä vaimonsa massiivisella hikivirtauksella ja mikä parasta – kuolalammikolla yhteisellä tyynyllämme. Tämä on varsin ymmärrettävä selitys, joskaan ei pelasta iltaista molemmin puolista väsymyksen aiheuttamaa – täysin turhanpäiväistä kireähenkistä väittelyä "ei mistään."
Nyt valtakunnassa kaikki hyvin ja aviomies on lähetetty takaisin työelämään.

Todellisuudessa on pakko ihailla tuota tuoretta isää ja hänen otettaan elämänmuutokseen. Määrätietoisen, viileähkön ja kettumaisen – lapsia aavistuksen karttaneenkin – kuoren alta paljastuu herkkä, lämmin, huolehtivainen ja rakkaudentäyteinen isä. Sydämeni ihan pakahtuu.
Ja olkoonkin hyvä isä, mutta että vielä jaksaa olla hyvä aviomieskin. Tiivistin sen facebookkiinkin kertoessani rääpäleen syntymästä ja lainaan kirjoitustani nyt tähän:

 "Olen hitto vie kolmen ihanan naperon äiti. Olen vähän suttunen ja haisenkin. Vaapun ja voivottelen. Ja silti tuo tuore, rakkautta tulviva isäkin aamulla pussas ja sanoi että näytän hyvältä. (Hajusta ei puhunut mitään)."

Pusut ja huolenpito on jatkuneet. Kaikesta äitiyden tuomasta kuolasta ja hiestä huolimatta. Toivottavasti olen pystynyt myös itse täyttämään vaimon rakkaus- ja huolenpitosopimusta kunniallisesti. Kaiken väsymyksen takaa. 
Tuoreille sisaruksille on pakko antaa myös isot kreditit uskomattoman lämminhenkisestä vastaanotosta. Auttavat vauvakuplassa, minkä vain "mä eka" -kinasteluiltaan ehtivät. <3

maanantai 13. maaliskuuta 2017

Avajaisten jatko-osa

Nyt kun edellisen postauksen tunnetilat on loihdittu arkisempaan moodiin, lienee hyvä aika jatkaa kertomusta pyhän yksiön avajaisista. Varoituksen sana kuitenkin teille siveyden sipuleille, joiden henkimaailmassa vauvat saapuvat yhä haikaroiden toimesta. Tämän tarinan jatko-osa sisältää myös ripauksen verta, hikeä ja terttutarhaa.

Palataan kuitenkin vielä synnytysalustalle, jossa näitä edellä mainittuja todellakin on nähty vilahtavan.

Rääpäleen ollessa ensi kertaa vasten arpista rintaani en voi kiistää, etteikö automaattisesti käynnistynyt "missä tissi" -leikki olisi hieman kirpaissut sisintä. Löysin itseni selittelemästä minuutteja vanhalle pojalleni meijerin epätoivotusta ja ennenaikaisesta sulkeutumisesta. On kuitenkin oltava kiitollinen toisten äitien luonnollisesti tarjoamista meijerituotteista vasta-aineineen.
Tässä kohtaa haluankin muistuttaa teitä ylituotannosta "kärsiviä" äitejä – luovuttakaa arvokasta tuotettanne sen sijaan että kaadatte sitä viemäristä alas.

Majoituimme tunnerikkaan tapahtuman jälkeen perhehuoneeseen, jossa saimme tutustua tulokkaaseen rauhassa kahden vuorokauden ajan. Kaksi vuorokautta tuijotimme tuota alati nukkuvaa pötköä ja valvoimme hengityksen virtausta. Ei itkua. Ei turhaa kätinää. Vain liian hiljainen hengitys ja tyytyväinen ihminen. Se, jos mikä on epäilyttävää.
Huomasin kahdeksan vuoden myös tehneen tehtävänsä ollessani lähes yhtä kuutamolla tuoreen isän kanssa siitä, miten vasta saapuneet pötköt toimii. Tämän kottaraisen kokemuspankki oli yhtä tyhjä kuin kumpujen maidontuotanto.

"Koska tämmöset kylpee?" "En tiedä."
"Millon tää napatynkä irtoaa?" "En tiedä."
"Paljonko nää syö?" "En tiedä."
Paluu kotiin oli vain hetkellinen ilo, sillä jo samaisena iltana palelin kuumeen kourissa kotona. Aamulla takaisin päivystykseen toteamaan, että istukkaa on jäänyt killumaan yksiön seinille ja ne tulisi poistaa. Muija uneen ja alapihan terttutarhan avoin näyttely käyntiin. (Valtaosa synnyttäneistä naisista tietää mistä puhun ja te jotka ette tiedä – onnittelut.)
Uusi kotiinpaluu koitti kuitenkin jo samana yönä kahden antibioottikuurin voimin.

Synnytys itsessään oli kaikista kokemistani ylivoimaisesti raskain, mutta kuten kliseisestikin voisi todeta – koko palkinnon arvoinen. Toipuminen on ollut nopeampaa kuin koskaan. (Myös terttutarhan osalta.)

Arki kotona on nyt saatettu käyntiin, enkä oikein vielä osaa ymmärtääkään minkälaisia tunteita tulokkaan loputon tyytyväisyys ja helppous kehossani herättää.
Helpottunut olen siitä, että toistaiseksi poika muistuttaa valtavasti isäänsä, jonka viilipytty elämänasenne ja loputtomat unenlahjat ovat osoittautuneet suureksi rikkaudeksi.
Kiitollisuus on ehdottomasti yksi suosikkitunteistani, joka vallitsee ja hallitsee visusti tämän vauvakuplani sisällä ja on läsnä kaiken aikaa.
Huoli tuon viattoman kierosilmän hyvinvoinnista on varmaan yksi rankimmista asioista käsitellä. Auta armias jos erehdyt lukemaan edes otsikon kätkytkuolemaa käsittelevästä artikkelista, olet jo lähes elvyttämässä omaasi – ihan vain varmuuden vuoksi.
Rakkaus – ei herrantähden tätä ylitsevuotavaa rakkauden määrää jota jakaisin nyt mielelläni yhdelle sun toisellekin. Rakastan tätä pientä ihmettä. Rakastan elämää, aviomiestäni, perhettäni, ystäviäni. Jopa lähikauppaani, joka tarjoaa valtavan määrän sellaista syötävää, jota en ole saanut laittaa suuhuni viimeisen yhdeksän kuukauden aikana. Ja sellaista jota olen saanut laittaa.

Kaikki vauvavaltakunnassa siis hyvin – joskin olen jo ehtinyt googlata mm. täsmähaut "vauva nykii unissaan" ja "kuinka paljon vastasyntynyt nukkuu" sekä "vastasyntyneen kakka".

Ja koska isyys ja sisarusten vilpitön rakkaus näyttää olevan yksi niistä asioista joiden näkemisestä sydämeni pakahtuu, haluan tehdä siitä kokonaan oman tarinansa. Tässä kuitenkin esimakua vuolaita tunteita herättävistä hetkistä.
P.S. Kenen idea oli laittaa synnyttäneiden vuodeosaston WC-paperitelineisiin ohuinta hiekkapaperia jota markkinoilta löytyy?
#aisaatana

torstai 9. maaliskuuta 2017

Pyhän yksiön avajaiset osa 1

No nyt on ruudun takana niin paljon asiaa, hormonihuuruja ja laaja skaala tunnetiloja, etten takaa tämän postauksen järkevyydestä, mutta annetaan sen tulla juuri sellaisena kuin se on tullakseen. 

Joogaava huumoriveikkomme on siis saapunut pyhän yksiön ulkopuolelle, joten lienee palattava aikaan jossa vuokrasopimus oli yhä voimassaoleva. Kertoa, kuinka (hitaasti) kaikki ihmeellinen tapahtui. 

Nukuin käynnistystä edeltävänä yönä neljä tuntia. Muu aika meni jännitykseen. Saavuimme synnärille sovitusti perjantai aamulla toteamaan, että vauva on pysäköinyt itsensä risti-istuntaan, jalat edellä saapuvaksi. Käynnistysaikeet tyssäsivät jotakuinkin vanhoilla suunnitelmilla siihen. Pohdimme vaihtoehtoja ja päädyimme kääntöyritykseen pyhän yksiön päältä. 

Ajatus oli vähän karmaiseva, että toisen hyväksi havaittu jooga-asento väännettäisiin väkisin väärin päin. Kiitos kuitenkin kahden sinnikkään lääkärin, tehtävä onnistui täydellisesti ja pää vaihtui pyllyn tilalle toivotusti. Tuskatonta se ei ollut, mutta mitä vain alatiesynnytyksen vuoksi.

Jotta uutta pyörähdystä ei päässyt tapahtumaan, rykäistiin hommat siltä istumalta käyntiin asettamalla ballonki rööperiin – tarkoituksena raotella niitä yksiön ovia. 
Ballonki tuli pois jo neljän tunnin jälkeen, mutta supistuksia ei näkynyt eikä kuulunut joten oli aika kolkutella yksiön ovelle. Lääkäri napautti melko aggressiivisen koputuksen ja kalvot puhkesivat toivotusti. Voin väittää, että se ylsi gynekologisista ronklaamisista parhaille pisteille, mitä epämukavuusasteikoilla lasketaan. 
Ja voi luoja sitä tulvaa, joka pulputtikin sitten lopun iltaa. Epämiellyttävää? Kyllä. Pakollista? Kyllä, jos haluttiin homman etenevän ja se jos mikä oli tilanteessani varsin järkevää. Oli hieman myöhäistä todeta, että "pidetäänkin se huumoriveikko siellä vain."

Siinä sitten kärvisteltiin enemmän ja vähemmän alkaneiden supistusten kanssa palttiarallaa 8,5 tuntia  osaston seiniä ihaillen. Lopputuloksena supistusten totaalinen lopahtaminen.
Tässä vaiheessa käynnistysprosessia oli takana 15 tuntia. Turhautunut voisi olla yksi hyvä adjektiivi kuvaamaan tunnetilaani. Anoppi sen hyvin viestillään tosin kiteytti: "Isäänsä tullut. Lähtemiset on aina vähän vaikeita. Siellä se varmaan miettii että mitä se pakkaa ja mihin se pakkaa."
Allekirjoitan täysin.

Siirryimme synnytyssaliin kokeilemaan uusia häätömetodeja ja alettiin tykittämään suoneen oksitosiinia. Olin NIIN toiveikas nopeasta etenemisestä. Mutta ei. Kehoitin kunnioitettavasti vieressäni valvoneen aviomiehen siirtymään jonkin sortin lepovaiheeseen ja salista löytyikin – ei ihan tähän tarkoitukseen täydellisesti sopivaa, mutta käyttökelpoinen – puolityhjä säkkituoli, jonka mies levitti lattialle ja itsensä sen päälle. Pakko myöntää, että näky oli hellyyttävä. Lattialle uupunut tuleva isä, joka ei herännyt vaikka massiivinen joukko lääkäreitä oppilaineen piipahti salissa tutustumaan tilanteeseeni. Pyysin heitä olemaan armollinen tukihenkilölleni, sillä tarvitsin hänen suuria tukivoimiaan myöhemmin.

Kuusi tuntia buustitippaa ja päädyin ensimmäiseen kipulääkkeeseen. Jonkin sortin morfiinijohdannainen piikki iskettiin olkavarteen ja siirryin hetkeksi synnytyssalista ajattomuuteen. Verrattakoon kokemusta sellaiseen hetkeen, jossa jo saavutetun hiprakan jälkeen päätyy hankkimaan vielä ne kuuluisat viimeiset "se vaikutti eilen vielä hyvältä idealta" -drinkit baaritiskiltä. Ajoi kivunlievityksenä asiansa, mutta ei siinä kauan nokka tuhissut, kun tilanne oli jo vaihtunut takaisin todellisuuteen – leikkiin nimeltä "tartu ilokaasuun."

Synnytystä ollessa takana 22 tuntia olin vihdoin saavuttanut niin kivuliaan pisteen, että toivoin, rukoilin ja vaadin saada epiduraalin. Ja toiveeni toteutui. Tämä on kivunlievitys, jonka puolesta liputan niin että soi. Ensimmäinen annos tarjosi kolmen tunnin täydellisen tunnottomuuden. En tuntenut supistuksen hiventäkään, vaikka niitä piirtyi käyrille muutamien minuuttien välein. Sain nukuttua ja päivitettyä tietysti tilannetiedot taustajoukoille. Synnytyssomeksikin kutsutaan. Kolmannen – ja viimeisen annoksen kohdalla aloin huolestua sen riittämisestä ponnistusvaiheen yli, joten hoputin kätilöitä tarkistamaan yksiön pääoven tilanteen. Halleluja ja luojalle kiitos – ovet olivat sepposen selällään avajaisia varten.
Mies hereille ja muija puuskuttamaan.

Puolen tunnin viimeistelyn jälkeen sininen, kauttaaltaan vauvankinan peittämä rääpäle nostettiin rinnalle. Kuva kertokoon tunnelmat. Kipua, verta, hikeä, kyyneliä ja silkkaa rakkautta. Siinä vuorotellen pussailin miestä ja poikaa. Levitin rakkauden ilosanomaa kaiken kokemani jälkeen molemmille. Ja voi pojat miten paljon voi rakkautta riittää 31 tuntia synnyttäneessä kottaraisessa.
<3

Tarkoitus oli kertoa vielä kotiinpaluusta sekä siitä koituneesta onnesta ja takapakistakin, mutta palaan niihin jatko-osassa. Juuri nyt en taas hormonihuuruiltani kykene. Ja on tässä kyllä alakertakin sen verran mielenkiintoisissa kiputiloissa, että on pakko nousta ottamaan douppia. Tämän te varmasti halusittekin tietää siinä missä minä sen teille kertoa.

Valtavan suuri kiitos kaikille myötäeläjille, tukijoille ja lukijoille. Toivottavasti tiedätte, miten paljon jokainen viestinne merkitsee siitäkin huolimatta, etten ole niihin juurikaan ehtinyt reagoida. Lukenut olen jokaisen. KIITOS ja byäääää <3