On kirjoitettu blogia. On jätetty kirjoittamatta.

Videoiden teko tyssäsi lyhyeen, kuten jotakuinkin kaikki projektit mihin ryhdyn.
Ajatus on kaunis, mutta toteutus vaatii liikaa ponnisteluja alkuhuuman jälkeen.

Olen elämässäni ryhtynyt monenlaisiin projekteihin. Se on voinut tarkoittaa muuttoa (esimerkiksi 20 kertaa), ompelua, kuntosaliharrastusta, koiran hankintaa, kissan hankintaa, kanojen hankintaa, tennistunteja, ratsastusta, tankotanssia, äkkilähtöjä tai vaikka kuppikakkutatuointia lapaan.

On värjätty tukkaa, on leikattu tukkaa, laitettu pidennyksiä ja taas leikattu. Ja värjätty. Ja leikattu.

On aloitettu elämäntaparemontti, on lopetettu elämäntaparemontti. On varattu kielimatka englantiin, on peruttu kielimatka englantiin.

On laitettu viestiä ja sovittu tapaamisesta, on peruttu tapaaminen ja taas peruttu tapaamisen peruminen. On palattu alkuperäiseen suunnitelmaan ja huomattu tuplabuukkaus, vaihdettu ajankohtaa ja sitä rataa.

On "siunattu" lapsilla. Kuviteltu sen olevan helppoa. On kasvatettu ja rakastettu. Huudettukin.
On jätetty kotiin sadevaatteet. Vaihtovaatteet.
On unohdettu neuvolat, hammaslääkärit ja vanhempainillat. Viety väärät lomakkeet.

On otettu dynaamista pulttia. On muistettu vetää yhden kerran syvään henkeä ja palattu rakastamaan niin että näkyy ja tuntuu.
On oltu impulsiivisia. On oltu väsyneitä. On oltu sairaita ja surullisia.
On unohdettu, on muistutettu ja taas muistettu. On unohdettu uudestaan. On muistutettu uudestaan.

On puhuttu, on puututtu. Muidenkin kuin omaan elämään.
On pyydetty anteeksi. Teoista, sanoista, impulsiivisuudesta, muistamattomuudesta, ja suurista tunteista. Kipinöistä. Unohduksista.

On haaveiltu ja toteutettu haaveita. Ei ole jahkailtu. Ei ole suunniteltu. Vain toimittu. Vaihtelevalla menestyksellä.

On rakastettu ja kiitetty. On toimittu oikein. On iloittu hetkistä. Lukemattomista.
On hymyilty. On oltu onnellisia.

On diagnosoitu ADHD.

Ideasta toteutukseen. Kulkematta harkinnan kautta.

Se oli yksi kaunis helmikuinen keskiviikko, kun tuli sellainen kaikkien aikojen idea liilan värisistä hiuksista. Tai en minä tiedä oliko se kaunis tai edes keskiviikko, mutta muistelisin sen olleen ainakin helmikuussa.

Tällaiset ajatukset ovat siitä "hauskoja", että lähtevät laukalle samantien saavuttaessaan huippunsa. Ymmärrättehän, ettei paluu ole sen jälkeen enää mahdollinen. Muka toteaisin hetken pohdittuani, että se olisi huono idea? Hah!
Miksi liilat hiukset olisivat huono idea? Jos ei kuppikakkutatuointikaan ollut. Miksi ylipäätään mikään välähdyksistäni olisi huono idea?
Kaava on aina sama: IDEA -> TOTEUTUS. Jotain siitä välistä uupuu. Mutta en nyt muista mitä.

Seuraavassa kohtauksessa päässäni vaikuttikin jo liila Color Mask. Ensimmäisellä kerralla jäi vähän vaisuksi, joten pistin toiseen erään ripauksen sinistä. Tadaa. Kyllä tarttui. Liilaa haettiin, liilaa saatiin. Los katastrofes.

Aikani yritin todistella itselleni toteutukseni onnistumista, samalla toivoen värin kulumista kuin itsestään, mutta lähes yhtä nopeasti kuin ideat saavuttavat toteutuksen, on myös epäonnistumisen myöntämisestä uuteen toteutukseen varsin lyhyehkö matka. HALUSIN VAALEAT TAKAISIN.
Yllättyneitä olivat mm. ___________.
Istahdin kampaajan tuoliin. Päähäni taiteilemaa luomusta tuli "ihastelemaan" yksi sun toinenkin osanottaja. "Nonni. Semmonen. Mitähän tälle nyt sitten."
Olisi toki ollut yksinkertaista valita helppo tie ja rykäistä ruoska kertalaakista sysimustaksi, peittäen tämän yksisarvisen pierua muistuttavan katastrofin alleen, mutta koska en ole yksinkertaista tyyppiä, pyysin mahdollisimman hellävaraista värinpoistokäsittelyä piiloutuneiden vaaleiden hyväksi.

Näin perssilmälläni suoraan kampaajani sieluun, joka huutoitki epätoivoista kysymystä hirviöasiakkaalleen: "MIKSI. OI MIKSI."

Päähäni kokeiltiin yhtä sun toista tapaa irroittaa väriä ja kolmannen kokeilun jälkeen kutrejani koristi "ihan kiva" väri. Se ei ollut vaalea, mutta se oli vaaleahko. Hieman kuivakka makuuni, mutta sen verran kiva, että päätettiin laittaa enää jokin "glossi" ja unohtaa lisävaalennukset. Kyseinen "glossi" ei ollut kuitenkaan ehtinyt vaikuttaa päässäni kahta minuuttia kauempaa, kun kampaaja panikoitui ja lähti huuhtelemaan kiiltohoitoa pois.

Haluan nyt vielä tarkentaa, että oli kulunut 3,5 tuntia. KOLMEJAPUOLITUNTIA, kun korvaani kantautui sanat: "Oho. Veti vihreeksi. Onpa jännä."
Mäpä kerron mikä oli jännä.

Se oli jännä, että meikäläisen levoton hanuri oli skarpannut jo yli kolmen tunnin ajan ja yrittänyt käyttäytyä asiallisesti. Istunut kiltisti paikallaan vaikka sen olisi tehnyt mieli zumbata edes takaisin pesupaikan ja peilipaikan väliä. Se oli myös jännä, että mun olisi tehnyt mieli paniikissani puhua ja puhua ja puhua, mutta sain kerrankin hillittyä yleensä totaalisen hallitsemattoman suunikin. Oli selvää, ettei lisäaika olisi ollut kenenkään mielenterveyden kannalta järkevää.

Pyyhin hikeä otsalta laskiessani euroja, joita tähän koko performanssiin oli taatusti kulunut. Kuulin jo massiivisen rahasumman kilahtavan kassaan. On toki mahdollista, että kyseessä oli kuitenkin vain mielenterveyteni, joka epätoivoissaan kilautti kelloa viimeisen varoituksen merkiksi.

Siinä sitä oltiin. Viimeisen kerran föönattu, vihreä unelma olkapäille laskeutuneena. Kuin kuivuuttaan  lähes menehtyneen, anonyymin viherkasvini varret konsanaan.
(Kuva tätä mielikuvaanne rikastuttamaan:)
 Mietittiin missä meni vikaan. Otaksun, että kampaajani versiossa jotakuinkin siinä kuningasideani kohdalla.

Voitte uskoa, että nämä on hetkiä jolloin toivoisin harkinnan käyvän edes pikaisesti idean ja toteutuksen välillä. Edes hitusen näyttäytymässä.

En ole kuitenkaan lannistuvaa sorttia, vaan vahvuuteni (ja ainoa toivoni) on kääntää kaikki valintani iloksi ja itseironiaksi, niin tulipahan taas tarinaa muuten niin hiljaiseen blogiini. Olkaapa hyvät.

P.S. Kotiin päästessäni tartuin (jälleen harkitsematta) ruskeaan väripurkkiin ja hautasin sammaloituneen kukkulani viimeisetkin karvanhaivenet ja toistin itselleni mantraa tulevaisuuden varalle:
Älä saatana ikinä enää – ainakaan ennen seuraavaa kertaa.
Iha hyvä.

Ei niin perinteinen matkablogi.

Istun New Yorkin kahvilassa aamiaisella ihan muina Carrie Bradshawina – mitä nyt yhteinäinen glamour pikkusen uupuu. Jollei glamouriksi lasketa ylleni valitsemaa mikkihiiri-collegea ja päähäni asettelemia liioitellun kokoisia vastamelukuulokkeita. Unohtamatta tätä kurkussa vahvasti tuntuvaa epäilystä juuri juomani mehun tuomasta allergiareaktiosta. 

Napinat sikseen, istun kuitenkin aurinkoisessa New Yorkissa. Paikassa, johon en koskaan edes oikein tajunnut haluavani. Ennen kuin aviomieheni halusi niin maan perkeleesti. Jos koskaan arvostelisin aviomiestäni (mitä en tietenkään missään tilanteessa tee, sillä olenhan yli-ihminen ja ennen kaikkea vuoden vaimo), käyttäisin jopa termiä "kyllästymiseen asti."

Pääsin tänne ensimmäisen kerran kolme vuotta sitten. Ikuisena persaukisena tämäkin aviomieheni synttäriyllätyksen siivellä tietysti.  Aloin päästä jyvälle mieheni jatkuvasta Manhattan-kaipuusta. Tämä on paikka, jossa jopa minä hiljenen suu auki ihailemaan maisemia pystymättä sanomaan sanaakaan. Pieni (ja niin hirvittävän ahdas) mieleni ei pysty käsittelemään näin suuria asioita.

 Tunnen, kuinka pääni (vähäiset) moottorit käyvät ylikuumana käyttäen kaiken kapasiteettinsa pohtiessaan miten näin korkeat rakennukset on rakennettu ja kuinka ne pysyvät pystyssä. Puhumattakaan omakotitalon kokoisista näytöistä ja niiden mainoksiin käytetyistä rahasummista. On huomattavasti helpompaa kääntää katse omaan pikkuruiseen lomabudjettiinsa ja suunnata askel kohti lähimpää kahvia.

Tämän reissun kohokohtiin menee ehdottomasti Brooklyn, joka jäi viime kerralla kokematta. Vintage-liikkeet, pikkukahvilat, U P E A Brooklyn Bridge (jota en nyt jää miettimään pidempään, koska ne pään moottorit..)  ja ne ihanat graffiti-maisemat. 
Pelkkä tepastelu pitkin kaupunkia on jo kokemus itsessään, mutta muita kohokohtia mainittakoon seuraavasti:

Staten Island (ilmainen) lauttamatka, josta avautuu pimeällä Manhattanin mykistävä siluetti.
Woodbury Common Outlets Kyläpahanen, jossa saa rahaa palamaan mikäli sellaista on. Tai vaikka ei olisikaan.
Chelsea Market Keskitetty ruokahalli täynnä ihanaakin ihanampia suolas- ja makeavaihtoehtoja.
Starbucks Reverse Kahvila-paahtimo-coctailkokemus, jonka rinnalla kalpenee kaikki Starbucksit yhteensä.

New York on paikka, joka jokaisen tulisi kokea enkä oikein jaksa uskoa, että tähän kyllästyisi KOSKAAN.
<3

Kirjoitin tähän asti muutama päivä sitten. Nyt olen lentokentällä valmistautumassa kotiinpaluuseen ja olen löytänyt asioita, joihin New Yorkissa voi kyllästyä.

Paskanjauhanta.
Aivan liikaa tekopyhää bullshittiä. Aina alkaen "how are you" -tervehdyksistä, joilla ei ole mitään tekemistä oikeiden kuulumisten tai kiinnostusten kanssa ja päättyen tuhansia kertoja päivässä kuultuun "have a good one" -nönnönnööhön.

Vaikka olen täysin holtiton, kävelevä puheripuli suomeksi, olen äärimmäisen introvertti englanniksi.  Moni ehkä pitäisi kansainvälisestä puolestani enemmän.

Metromonologit
Yksinpuhuvia, luojaa tai persoonallisuushäiriöitä veisaavia sekakäyttäjiä aivan liikaa makuuni.  Tuntuu, että osuvat kanssani aina samaan metrovaunuun, vaikka todellisuudessa niitä taitaa olla jokaisessa vaunussa. Praise The Lord ja What The Fuck.

Tippi.
Ei nyt hyväntähden. Miksi - oi MIKSI ette osaa hinnoitella palveluitanne niin, ettei tarvitsisi koko ajan miettiä että pitääkö tipata vai eikö pidä tipata. Yleensä pitää tipata. Ja mistä sitä käteistä nyt taas saa. Ja saako kortilla tipata. Ja paljonko pitää tipata. Ja kuka tippaa ja mitä tippaa.
Aaaaaaargh. EI, EI EI. Vihaan tippikulttuuria.

Tämä menee melkein yhtä kovaa tunteisiin ja sieluun, kuin vessareissun jälkeiset, pesemättömät kädet.
Sulevin heppi - muistattehan.

Jotta emme jää muistelemaan tätä upeaa kohdetta kuitenkaan pahalla, haluan loppuun vapauttaa tunnelmaa aamun bullshitillä hissipojan kanssa, joka kysyi (kuten tapoihin kuuluu) _jotain_ jota en kuullut. Sen sijaan, että olisin pyytänyt häntä ystävällisesti toistamaan kysymyksensä, koin parhaaksi arpoa vastauksien "no" ja "yes" väliltä. Arvontalaulu pysähtyi lausuessani itsevarman "yes".

Jatkokeskustelusta päätellen hän oli vitsikkäästi kysynyt odotanko jo lunta saapuvaksi, pukeutuessani (mitä ilmeisemmin) sen näköisesti. Poistuessani hissistä latasin ilmatieteenlaitoksen sivun auki ja toivoin enemmän kuin mitään sen lupaavan lunta, jotta arvontalauluni lopputulema olisi vaikuttanut edes hitusen vähemmän urpolta. Ei voittoa.

Enemmän kuin mitään toivoisin pääseväni vielä jonain päivänä aikuisten kielimatkalle.
Ja kuulotestiin.
Kirjoitan tätä tekstiä näemmä kolmessa osassa, jonka viimeinen osa käynnistyy nyt kotoa käsin. Matkan ikäänkuin kruunasi luonteelleni tyypillinen tapahtumasarja paluulennolla. Kas kun huomasin aurinkolasini kadonneen väljästä taskustani, johon ne hätäpäissäni sujautin lentoemännän huomauttaessa niiden vaeltavan syntisesti irrallaan.

Ei aikaakaan, kun aloin epäillä niiden sujahtaneen taskustani lentokoneen penkin väliin. Esitin huoleni lentoemännälle, joka aikansa penkkiä tutkiessaan totesi kutsuvansa mekaanikon paikalle laskeuduttuamme turvallisesti maankamaralle.

Muiden matkustajien poistuessa koneesta, näppärä mekaanikko ruuvasi lentokoneen penkin pariin irto-osaan ja taikoi pleharini taas esiin. Kiitos ja anteeksi - kokemusten pankkiin <3

P.S. Positiivisiin asioihin lisättäköön, ettei tarttunut tältä reissulta amerikkalaista kuppikakkutatuointia lapaan.

Kuppikakkukaapista ulos.

Olen tunnettu tuuliviirisestä luonteestani. Se ulottuu elämässäni ihan jokaiselle osa-alueelle. Olette ehkä havainneetkin teksteissäni ripauksen tätä ohjuksen omaista toimintaa. Joku on kenties saattanut antaa ajatuksen myös häpeilemättömyydelleni, avatessani hyvinkin avointa versiota itsestäni julkisesti.

Nyt on kuulkaa kuitenkin sellainen tilanne, että voin iloksenne ilmoittaa piilotelleeni seuraavaa tapahtumasarjaa jo 9 kuukauden ajan. Enkä (hyvän tähden) viittaa neljänteen lapseen, vaan ajanjaksoon joka on pitänyt sisällään ripauksen häpeää. Enemmän kuitenkin epäuskoista naurunremakkaa omalle toiminnalleni.

Muistanette viime toukokuisen reissuni kaikkien aikojen lomakohteeseen – Sunny Beachille. Mikäli olet missannut tämän yllätyksellisen matkan, voit käydä lukemassa kokemukseni tästä: Kaverinkaverinkaverin pelkoa ja inhoa Sunny Beachilla.
Haluaisin nyt lisätä matkapäiväkirjaani yhden spontaanin ohjelmanumeron.

Kas kun kävi niin, että – myös dynaamisista suonenvedoistaan tunnettu – veljeni oli tehnyt äkkinäisistä tavoistaan poiketen hieman etukäteissuunnittelua koskien Bulgarian tarjoamia tatuointipalveluja ja löytänytkin vuolaasti kehutun paikan. Meikäläisen pyöritellessä silmiään näinkin klassikkomaiselle toiminnalle, lähdin kuitenkin mukaan aseteltuani ensin kukka-asetelmat moraalihattuni päälle.

Veljeni maatessa tatuoitavana oli yllättävän hyvin aikaa suunnitella omia haavetatuointeja. Mutta ne tehtäisiin kyllä kotimaassa. Moninkertaisilla hinnoilla. Sellaisilla hinnoilla, ettei meikäläinen itseasiassa saisi sellaisia tatuointeja vielä hyvään toviin.

Veljeni maatessa spontaanisti jo toistamiseen samalla tatuointipenkillä, alkoi inspiraation muruset sinkoilemaan takaraivossani. Oikeaa lapaani oli koristellut kahden ensimmäisen lasteni nimet jo kymmenisen vuotta, eikä sen räpellyksen haalistunut kokonaisuus vastannut enää toiveitani. Niin kulahtaneen tatuoinnin päivittämiseen oli tasan kaksi vaihtoehtoa: a) kolmannen lapseni nimi pitäisi rääpiä jonon jatkoksi yhtä köpösti tai b) vanha tatuointi pitäisi peittää kokonaan.

Ette arvaakaan, miten äkkiä takaraivoni oli täyttynyt erinomaisista, spontaaneista ideoista. Minäkin haluan tatuoinnin. Koska lomapäivät kävivät vähiin, alkoi armoton instagramin selaus. En tiedä mitä siinä ajatustyössä lopulta tapahtui, mutta yhtäkkiä lapaani koristi monivärinen, mitoiltaan täysin liioiteltu - hyvät naiset ja herrat - KUPPIKAKKU.
Kyllä, luit oikein. Kuppikakku.

Eikä mikä tahansa kuppikakku. Sellainen, joka ei itseasiassa liioitellusta koostaan huolimatta täysin peitäkään lasteni nimiä ja jonka varjostukset näyttävät lähinnä siltä, että olisin mittelöinyt kauhamestaruudesta itse Sauna-Timon kanssa.

Uskokaa tai älkää, mutta kyseinen tatuoija on oikeasti taitava. En todella olisi istunut hänen tuoliinsa, mikäli veljeni tatuoinneissa olisi ollut moitteen sanaa. Päinvastoin. Niistä huokuva taidokkuus lisäsi vain vettä myllyyni.

Vaikka olen tottunut monenlaisiin tunteisiin, kyseinen kuppikakku herätti kehossani uskomattomia mielialoja. Ensin kaikkea epäuskon, järkytyksen, ahdistuksen kautta iloon ja siitä vauhdilla taas takaisin epäuskoon. Mutta koska en halua aiheuttaa pahaa mieltä kenellekään, löysin hymyn nopeasti pyllystäni ja sijoitin sen kasvoilleni. "I love it" - muistan sanoneeni.

Olkaa hyvät.
Siinä se nyt lepää. Muistona siinä missä vanhat arvetkin.
Selusta muistuttamassa syövästä ja Sunny Beachista.

Koska en suojannut koko ylävartaloani kesän kuumuudelta, on selvää että salaisuuteni on paljastunut milloin kenellekin. Parhaimmistoa lieni keskustelu eräänkin tutun kanssa ja se meni jotakuinkin seuraavasti:

"Sulla on uus tatuointi"
"No kyyyyylläpä vaan."
"Eikös siinä lukenut ennen sun lasten nimet?"
"No kyyyyyylläpä vaan lukikin"
"Ja peitit sen....*ehkä syvin kokemani hiljaisuus*..... kuppikakulla?"
"Silläpä sillä."

Tässä sitä nyt ollaan. Kuppikakkukaapista ulostulleena.
Aihetta yhdeksän kuukautta sulatelleena voinen todeta seuraavaa:

Adhd-omadiagnosointi alkaa olla taputeltu.
Ei lisättävää.

Toiset ottavat tatuointeja jonkin merkityksestä, toiset ei.
Tästä olen yhä samaa mieltä, vaikka en toiseen lapaani kuppikakkua enää otakaan. Mielestäni tatuoinneilla ei tarvitse olla merkitystä, mutta (vastoin toimintaani) niitä voisi kyllä hitusen suunnitella.

Semmosta se on.
Mun elämäni meinaan. Spontaaneja kuppikakkutatuointeja ja muuta mukavaa. Pelastukseni on kuitenkin ratkaisukeskeinen omaterapia, jossa lähtökohtaisesti käännetään haasteetkin positiiviseksi. Näin ollen tästäkin voinen vilpittömästi sanoa saaneeni erinomaiset naurut. Ja tällekin tatuoinnille tuli juuri merkitys – se kertoo minusta. Rouvasta, joka ottaa kolmekymppisenä lapaansa hirvittävän ruman leivoksen.
Kuka muu muka?

Ja loppuun annettakoon jälleen kiitokset aviomiehelleni, joka on poikkeuksellisesti onnistunut olemaan kommentoimatta tämän luovan muffinssia hipovan kasan syvintä olemusta.

Kuin Haminan kaupunki.

On se vaan aina yhtä viihdyttävää palata tauon jälkeen blogiin lukemaan omia kirjoituksia aivan kuin niitä lukisi ensimmäistä kertaa. Tulee koettua "jaa tuli kirjoitettua sitten tommonenkin" -elämyksiä kerta toisensa jälkeen. Isoa osaa tapahtumista en edes tiedä tapahtuneen ja ne loput jotka muistan on unohtunut. Sikälikin on kiva palata katsomaan blogiin, mitähän sitä onkaan elämässään tehnyt. Sama pätee Instagramiin. Rakastan päivittää sitä ja katsoa vanhoja arkistoja aika-ajoin. Vain muistaakseni hetkiä, jotka suhahdan elämässäni läpi uskomattomalla vauhdilla. Joku haluaisi kenties sanoa että vähemmänkin voisi päivittää, mutta kaltaiselleni ohjukselle se on oleellinen osa päivääni. Siitäkin huolimatta että somehiljainenkin ihme joinain päivinä koittaa, ei ole syytä huoleen. Se voi kohdallani tarkoittaa ihan mitä tahansa kiireisen ja huonon päivän väliltä.

Paljon on taas edelliskerrasta tapahtunut ja toisaalta ei yhtään mitään. Vaikka oman elämäni KÄÄK-palstat täyttyykin arjen hutiloinnilla, on selvää ettei niillä onneksi juorulehtiin lennetä.

Arkeemme vaikuttavana suurimpana muutoksena meille on ollut nuorimmaisen päivähoidon aloitus elokuussa. Tämä oli meille haikea, mutta samalla tärkeä hetki. Siinä missä kamppailin syyllisyyden ja mielenterveyden välimaastossa, oli poika itse jo sopeutunut uuteen osapäiväiseen päiväkotiarkeensa. Tämän osalta kaikki sujuu kuin rasvattu. Saan elää sopivasti työtä ja kotia.
Voi olla, ettei päiväkodin henkilökunta tosin ole samaa mieltä rasvatusta, vaihtaessani hoitoaikoja lähes yhtä dynaamisesti kuin mieltäni yleensäkin.

Mitä mulle sitten kuuluu?
No siinäpä hyvä kysymys. Samaa kävin kyselemässä ihan ammattilaisen pakeilla. Mennyt elämä on “soljunut” aina kiireisesti siellä täällä singahdellessa, enkä ole liiemmin ehtinyt kysellä itseltäni omaa vointiani. Olen saavuttanut pisteen, jossa en kykene enää pysähtymään tai rentoutumaan. Tai sitten kyseinen piste on sisäänrakennettu ominaisuus, joka on ollut mukanani aina.
Hoitaja tiivisti muistiinpanonsa seuraavasti: “Sun pää on sekaisin kuin Haminan kaupunki” ja riipaisi lähetteen ADHD-tutkimuksiin.

Olen aina sanonut, että säästäisimme kaikkien aikaa keräämällä lähipiirini yhden pöydän ääreen ja pyytämään heitä kertomaan arvion tekevälle lääkärille arjesta kanssani.
Syy miksi en ole aiemmin hakeutunut tutkimuksiin, on johtunut pitkälti siitä että olen kokenut selviytyväni riittävästi elämässäni. En ollut valmis mahdolliseen lääkitykseen ja ilman lääkitystä diagnoosi toimisi lähinnä ymmärrystä lisäävänä tekijänä. Nyt tilanne on eri – jopa mahdoton – ja olisin valmis kokeilemaan lääkityksen (tai mitä tahansa tilannetta parantavaa) voimaa.

Ymmärrystä en kaipaa enkä tarvitse. Rakkautta, läsnäoloa ja lähipiiriäni tarvitsen. He ketkä haluavat viettää aikaa kanssani, tekevät niin. Ei diagnoosi muuttaisi sitä millainen olen. Persoonaani. Eikä diagnoosiin vetoaminen parantaisi sietokykyä elää kanssani.

Aviomies on yllättänyt kuitenkin kärsivällisyydellään. Onhan hän toki persoona itsekin, mutta hyvin vastakohtaisella tavalla. Hän ei ole koskaan sanonut kärsivänsä siitä, millainen olen tai miten toimin. Sen sijaan hän muistaa kertoa päivittäin paljon muita kauniita asioita vaimostaan.

Haen apua siis itselleni. Oman pääni sisään. Omaan tekemiseeni. Ei muiden sietokyvyn parantamiseen. (Heidän täytyy hankkia ihan oma lääkitys).
Prosessi on pitkä, mutta toivottavasti palkitseva. Olisi hienoa kokea keskittymiskyky edes kerran elämässään.

Tämä tilanne lienee nyt suurin syy kirjoittamattomuuteeni. En ole kertakaikkisesti löytänyt aikaa tai henkistä voimaa keskittyä kirjoittamiseen. On ollut niin kiire singahdella. Kiire elää.

Nyt lähden kuuntelemaan sadattatuhannetta kertaa Sian joululevyä ja työntämään jouluiloa syvälle sieluuni. Kohta on kuulemma joulu.
Eikä aikaakaan kun sekin on jo ohi.

Ryssityt rutiinit.

Jatkakaamme hyväksi havaitulla linjalla - mustamaalaamalla hattuni kukkia entisestään.

"Lapsella on tärkeää olla selkeät rutiinit"

Meidän arjessa ei ole juurikaan mitään selkeää tai rutiinia. Lukuunottamatta lasten jokailtaista puhelinparkkia, nukkumaanmenoaikaa ja muita koulunkäynnin tuomia velvollisuuksia. Ja niitä loppuja joita en tähän(kään) hätään muista.

Sääntö on kuitenkin eri asia kuin rutiini. Sääntöjä meillä on rutiinienkin edestä, mutta niitäkin sovelletaan tarpeen vaatiessa. On kuitenkin selvää, että jos sääntökirjaa laatii ja ylläpitää henkilö, joka hädin tuskin muistaa oman nimensä, on laatu taattu. Olen kuitenkin yrittänyt skarpata kahden kodin elämää helpottavien, yhteisten sääntöjen noudattamisessa. Vaihtelevalla menestyksellä.

Ruokaa meillä syödään kun on nälkä. Ja se ruoka voi olla niin minun kätösistäni kuin jonkun muunkin kätösistä. Aina ei ehdi – eikä varsinkaan jaksa pipertää. Tein eilen makaronilaatikkoa ja tänään siskonmakkarakeittoa. Kaksi päivää peräkkäin omatekemää ruokaa. Rasti seinään!

Yhteinen ruokahetki on kaunis ajatus, mutta niin kauan kuin perheen molemmat aikuiset työskentelee tapahtuma-alalla, on tällainen tuokio ainutlaatuinen kokemus. Nauttikaamme niistä harvinaisista hetkistä.

Karkkipäivä on näennäisesti lauantai, mutta tämä sääntö venyy ja paukkuu. Herkuttelemme joskus viikolla, joskus viikonloppuna. Joskus sekä että. 
Itse lähinnä sekä että.

Viimeistään tässä kohtaa kaikkien vauvapalstojen määrittelemä "vuoden äiti" -palkinto lipuu käsistäni kuin liukkariin upotettu palasaippua.

Yksi sääntö, josta en kuitenkaan tingi on käsienpesu sisään tullessa. Meiltä ei yksikään lapsi livahda ohitseni ennen kuin kädet on saippualla raastettu. Ihan vaan koska "Sulevin heppi".

Tekeekö rutiiniton arki minusta sitten huonon vanhemman? Riippuu kuka määrittelee. Oman näkemykseni mukaan on paljon erilaisia tapoja olla vanhempi, vaikka ympäristö yrittääkin suunnata meidät yhteen absoluuttiseen totuuteen. Niihin kuuluvat mm. nämä kuuluisat rutiinit, rauhallinen ja idyllinen kasvuympäristö, kotiruoka itse kasvatetuista nauriista ja naudoista lähtien, someton perhe-elämä käpylehmineen – lista on loputon.

 Saatan myös puhua tästä vain kiillottaakseni omaatuntoani. Mutta se toimii, joten ei ole pienintäkään syytä lopettaa.

Yritin tänään leikkiä kotia lapsuuteni leikkimökissä kahden poikani kanssa. Kuten kuvasta saattaa päätellä, en ollut siinä kovin hyvä. Voisi jopa kuvitella ajatuksieni harhailleen toivomaan lautasellani viipyvän shottilasin yllättävää täyttymistä, mutta niin syvällä en ajatuksissani kuitenkaan käynyt, että seitinohut päiväkänni olisi ollut pakotieni.
Sen sijaan iloitsin poikieni hyvän fiiliksen leikeistä ja skarppasin parhaimmat ryystöääneni ruokailuhetkeen.
Kuten kaksi poikaa jo aikuiseksi kasvattanut anoppini sanoi: "Huono omatunto tulee äitiyspakkauksen mukana, eikä lähde koskaan pois". Se jos mikä on varmaa!

Kannan kesän kynnyksellä kuitenkin aina suurempaa omantunnontaakkaa ja se liittyy asumismuotoomme.

Olen itse varttunut idyllisessä omakotitalomiljöössä, ehjässä perheessä. Pihaamme on koristanut leikkimökki ja pihakeinut. Kesäisin sadettajat ja puhallettavat uima-altaat. On väkerretty tarpeen mukaan sulkapalloverkkoa, koripallokoria, telinevoimistelutankoa, telttamajoitusta.
Mielettömiä muistoja!

Miten rakentaa lapsille ihanat lapsuusmuistot vuokra-asunnosta, joka tuntuu vain väliaikaisratkaisulta? Kerrostalosta, joka on keskellä rakentuvaa kaupunkia. Keskellä helvetillistä työmaata.

Alue on ihana, asunto upouusi ja kulkuyhteydet erinomaiset, mutta oma piha ja oma tila puuttuu. Omaan ei ole varaa ja vuokravaihtoehdot budjetin rajoissa on todettu lääviksi.

Ahdinkoani ei helpota lasten jatkuvat huokailut siitä, miksi muilla on isommat talot ja pihat.
Se riemu lasten kasvoilla, kun pääsevät ystävien ja serkkujen tonteille luomaan kesämuistoja. Se ahdistus vanhempana, kun et voi tarjota samaa.
Kiikutat lähipuistoihin ja ihmettelet sitten puiston reunalla, että mitäs sitten tehtäis. Ei ainakaan pystytetä telttaa tai sadettajaa. Tuskin puhalletaan uima-allastakaan – sisällön koostuessa lähinnä parista puolentoistalitran vesipullosta.

Taavin kanssa välttelen lähtökohtaisestikin julkisia hiekkalaatikkokohtaamisia. Psyykkeeni ei kertakaikkiaan kestä sitä leikkiä, jossa pääroolini on kieltää läiskimästä kaveria lapiolla, tai estää loihtimasta ennennäkemätöntä hiekkamyrskyä.  Ja "ei saa ottaa toisen kädestä" on ehkä rooleista pahin.

TIEDÄN, että nämäkin taidot kehittyvät vain kokeilemalla, mutta harjoittelisin niitä oikein mielelläni vain tuttujen naperoiden kanssa. Sellaisten, joiden vanhempien vuoksi ei tarvitse olla jatkuvasti oikomassa kukka-asetelmia hattuni päällä.

Tämä nyt ei liittynyt omantunnontuskiini mitenkään, mutta tulipahan kuitenkin kerrottua.

Ei kai tässä auta kun porskuttaa menemään tutulla, vaihtelevalla kaavalla ja toivoa iloisten muistojen kertyvän jostain muusta kuin edellä mainitusta. Toivotaan myös ajan sipaisevan kultaa muistojen päälle reilulla kädellä.

Hyväksy tai paheksu!

"Keskity" – kuulen sanottavan. Siinäpä monialainen aivopähkinä kaltaiselleni epävakaalle ohjukselle.

Raotan silmiä löytääkseni puhelimeni lattialta. Vilkaisen näytöltä kellonajan, vain varmistaakseni että on aamu. Onneksi on, sillä tunnen moottoreiden jo käynnistyneen kuupassa. Paluuta uneen ja rauhaan ei ole. Ajatuksia alkaa pulppuamaan kukkulalle ja niiden määrä kasvaa uskomattomalla vauhdilla. Tulee kiire.

Kiire nousta ylös keräämään eiliset lelut ja vaatteet. Pyykit ja astiat. Ne samat, jotka levittyvät pitkin kotiamme jokainen päivä. Ikinä eivät ole kulkeutuneet heti käytön jälkeen paikoilleen, eivätkä ikinä tule kulkeutumaan. Pukkaa lisää kiirettä. Suunnitella päivän kulku. Uudestaan tietysti. Suunnittelinhan sen ennen nukkumaanmenoa ja jo herätessäni kertaalleen. Tilanteet muuttuu.

Olen tehokkaampi kiukkuisena, joten aviomies ikäänkuin pumppaa kehooni polttoainetta hitailla heräämisillään. Hän on sitä lajiketta, joka tarvitsee paljon aikaa käynnistääkseen moottorit. Saattaa lojua sietämättömän kauan. Nousta istumaan ja jatkaa lojumista. Ja taivas varjele kun hän saa ryömittyä kylpyhuoneeseen ja aloittaa päättymättömän pystykylpynsä, on kehoni tankki jo ikäänkuin täynnä. Olen kiivaalla voimalla ylikuumentunut siivous- ja suunnittelurobotti jota "ei tartte auttaa!"

Jokainen aamu on myös mahdollisuus uuteen alkuun. Terveellisille elämäntavoille. Lähden uskomattomalla sykkeellä kohti loistavia valintoja aina vihreistä smuutseista pistaasipähkinöihin. Viimeistään iltapäivällä tässäkin tapahtuu joku lievä notkahdus, joka mitä suurimmalla todennäköisyydellä repeää iltaan mennessä täysin. Nää on näitä.

Kokonainen päivä meneekin sitten miten sattuu. Toisinaan hyvin, toisinaan sinne päin. Harvemmin täysin nappiin tai vastavuoroisesti totaalisen puihin. Sanottakoon, että vaihtelua on. Niin mielialassa kuin käytännön toiminnassakin. Työpäivien skarppikapasiteetti osaa yllättää positiivisesti, mutta skarpillakin on rajansa eikä paukkuja todennäköisesti riitä enää kotiajalle.
Suunnittelen, sovin, unohdan ja pahoittelen. Olin vähän paska, mutta en taaskaan tahallani. Taputan itseäni olkapäälle lukuisia kertoja päivän aikana vain todetakseni, ettei maailman tähän(kään) kaadu.

Ei kaadu, vaikka...

...tuuppaat lapsen tuntia liian aikaisin koulun pihalle koska väärä päivä.
...pakkaat samaiselle lapselle eväitä edellisviikon retkelle.
...unohdat hammaslääkärit ja neuvolakäynnit. Omat ja lasten.
...nappaat koiran kipulääkkeen kitusiisi allergialääkkeesi sijaan
...varaat kaason roolissa morsiamen hääkampauksen ja -meikin väärälle päivälle.

Puhun kovaa ja puhun liikaa. Ennen kaikkea puhun päälle ja lopetan muiden lauseet. Monikaan ei pysty puhumaan sillä sykkeellä, jolla haluaisin tarinan etenevän. On pakko arvata loppuhuipennukset itse. Helvetin ärsyttävä tapa. Huomaan sen kyllä, joskin liian myöhään.
On vaikeaa olla hiljaa, kun ajatus ja näkökanta vain syöksyy ylärööristä ulos.

Iltaisin lasten mennessä nukkumaan alkaa oma aika. Tankki on tyhjä, eikä sitä saa täytettyä edes kiukkuvoimalla. Nautin ja ahdistun samaan aikaan. Kohta pitää mennä nukkumaan. Ja niin olisi paljon tekemistä ja ajateltavaa. Hyi. Nukkuminen on ajan tuhlausta. En ehdi elää jos pitää nukkua. Loputtoman ajatuspyörän rullatessa yöunet jäävät lopulta liian vähälle.

Tätä tämä on. Päivästä toiseen. Ja tunnen, miten elämäni osalliset haluaisivat huutaa "KESKITY nyt hyvä nainen!"
Toden totta. Olipa kertakaikkiaan hyvä neuvo. No nyt ilman muuta täytyy alkaa keskittymään.

Tietäispä miten.

Unohdanko asioita tahallaan? Kiusallaan? Vittuillakseni?
Jätän keskittymättä, koska haluan olla sysipaska ihminen ja ennen kaikkea vanhempi?
Sitähän minäkin.

Kanssani eläminen aikuisena perheenjäsenenä, ystävänä tai puolisona on kuitenkin valinta.
Voit sietää tai olla sietämättä. Nauttia seurastani tai olla nauttimatta. Jäädä tai lähteä.
Tuuppaat vaan vaakakuppiin hyvät ja pahat. Sitten tarkkailet että mihin suuntaan kellahtaa.

Tämmönen olen ja parhaani yritän. Sen täytyy riittää koska parempaankaan en näillä näytöillä pysty.
Hyväksy tai paheksu.

Terveisin helvetin monella väripatruunalla ladattu ohjus <3
P.S. Joskus kirjoittaminen on hankalaa ja tekisi mieli tehdä video. Tiedä sitten onko sekään yhtään sen helpompaa. Tuskin. Ajatus on kaunis, mutta tuskin muistan sitä enää huomenna. Moiccu!

Kaverinkaverinkaverin pelkoa ja inhoa Sunny Beachilla

Se oli vallan marraskuinen päivä, kun ystäväni (veljen vaimonakin tunnetaan) heitti ilmoille ehdotuksen edullisesta toukokuisesta perhereissusta Bulgariaan. Sellaisina synkkyyden aikoina sitä motivoituu kummasti auringon mahdollisuudesta ja laittaa luottokortin vingahtamaan "koska halvalla sai." No, sisältyi tähän prosessiin aviomiehen jyrkkä Bulgaria-vastustelukin, mutta se tunnin mittainen kamppailu jäi lähinnä hidasteeksi. Aviomieskin sen jo ymmärtää, että joskus pääsee vaan helpommalla, kun nostaa kädet ilmaan luovuttamisen merkiksi.

Luonteeseeni kuuluu tietynlainen harkitsemattomuus, joten tarkemman kohteen vilkaisin vasta pari kuukautta myöhemmin.
⭑Sunny F*cking Beach⭑

En tiennyt kohteesta ennen varausta mitään, mutta voi pojat miten paljon informaatiota alkoikaan tulvia korvakäytävistä sisään mainittuani sanat "Sunny" ja "Beach".
Se ei ole kuulkaa yks eikä kaks henkilöä, jonka kaverin tuttujen isovanhempien koirien kummit oli ollut samaisessa kohteessa ja kärsinyt yhtä sun toista. Hädin tuskin palannut elävänä.

Näin ollen ajattelin jakaa meidän kauhutarinamme.
Valintamme oli ilman muuta bulgarialainen "all inclusive" joka ennakkoluulojen perusteella tarkoitti ihan kokonaista pakettia aina paikallisesta noroviruksesta muistikatkoksilla täytettyihin drinkkeihin. Pakko myöntää, että jos matka maksaa 200 euroa henkilöltä sisältäen lennot, majoitukset, ruoat ja juomat, ei odotukset olleet kovin korkealla. Ottaen huomioon myös epätoivotun informaation määrän.

Koska nuorimmaisemme on vasta reilun vuoden ja edessä oli niin sanottu "neitsytlento", lienee selvää että myös kauhukuvat alati huutavasta pienmatkustajasta kävi mielessä. Jotain positiivista siinä kuitenkin tapahtui hänen mussuttaessaan naksuja tyytyväisenä koko nousun ajan. Yläilmoissa oksensi ja nukahti.
Myönnän, että vaikka kaikenlaisiin kauhuskenaariohin olin yrittänyt varautua, jo kerran syödyillä maisseilla lastattu syli tuli tyystin puuntakaa.

Adhd-elohopeaksikin kutsuttu keskimmäiseni hämmästytti tyytyväisyydellään istuessaan takapuoli penkkiä vasten – vain kerran paikkaa vaihtaen – koko (3h) lentomatkan. Teinini sen sijaan yllätti tekemällä ristikoita vaikka Wifikin olisi ollut saatavilla.
Hotelli, Avenue Deluxe oli positiivinen yllätys, koska se oli ilmastoitu ja puhdas. Reilun kokoinen uima-allas piti lapset päivästä toiseen tyytyväisenä, joten siitä reilusti plussaa.
Edullinen matkahinta alkoi kuitenkin valjeta ruoka-ajan koittaessa. Paljon kaikkea, mutta ei todellisuudessa mitään ravinnoksi kelpaavaa. Kattaus näytti päivästä toiseen siltä, että ruoka-ainekylttien jokaiseen nimeen olisi voitu lisätä sana "noro." Sitä ne kertakaikkiaan huusi. Norochicken ja norosausage.
Pikkuhiljaa nälän yltyessä sitä kuitenkin alkoi ottamaan näitäkin riskejä. Eipähän tullut vedettyä övereitä. Eikä liiemmin näkynyt bulgarilaista noroakaan. Päinvastoin – vatsa oli paremmassa kunnossa kuin kotona. Tämä, jos mikä meni hämmentävän plussan puolelle.

Hotellin negatiivisuuksiin (ruoan lisäksi) laskettakoon myös henkilökunnan olematon englanninkielentaito. Satuin kahdesti paikanpäälle tilanteeseen, jossa turistit yrittivät tiedustella hanaveden turvallisuudesta saaden vastaukseksi lähinnä haltiakieltä venäjän ja bulgarian mikämikämaasta. Käsien voimakas heiluttelu ei varsinaisesti tuottanut lisäarvoa, vaikka hyvää varmasti tarkoittikin.

Nimenomaiseen tilanteeseen liittymättä, on vastavuoroisesti annettava vikavaloa myös suomalaisille turisteille. Äänen korottaminen suomeksi ei liiemmin auta kielimuurien murtamiseen. FYI.
Itse Sunny Beach bilekatuineen oli karu kokonaisuus. Sesonki oli vasta tulossa, joten moni koju oli vielä rempallaan. Ja ne loput avonaiset remontin tarpeessa. Sisäänheittäjät muutamalla opetellulla suomalais-ruotsalaisella sanallaan latistivat tunnelmaa, mutta hekin ymmärsivät skandinaavisen välinpitämättömyyden olevan voittamaton. Suosimme ravintoloita ja kojuja, joihin sai kävellä sisään omasta tahdosta.

Bulgarian hintataso on tällaiselle velkaiselle perhematkailijalle erittäin passeli. Erityisesti ruoka on varsin huokeaa. 8 hengen (+taapero) seurueemme ravintolalasku oli kalleimmillaan (ja parhaimmillaan) yhteensä n. 70 euroa.

Ja mikä yllätys, että viikon aikana 9 hengen seurueestamme kukaan ei tullut ryöstetyksi tai herännyt itselleen tuntemattomasta sijainnista. Ja jos ottaa huomioon, että kokonaisen viikon aikana vain 1/9 paskoi nestettä yhden päivän ajan, oli loma ennakoraportointiin nähden varsinainen suksee.

Suosittelenko kohdetta?
Kyllä – jos olet persaukinen perheellinen tai vastaavassa taloudellisessa tilanteessa oleva humalahakuinen kaveriporukka.
En – jos haluat nauttia rauhasta, kuvata kauniita rakennuksia ja maisemia.

Palaanko...
Sunny Beachille? Tuskin.
Bulgariaan? Epätodennäköistä.

Seura oli hyvää ja lapset aivan pähkinöinä. Se teki matkasta onnistuneen. Ainakin näin vanhemman näkövinkkelistä.
Joskin kipaisin juuri toivottamasta ylläolevan kuvan elohopealleni hyvät yöt ja palasin pieneksi hetkeksi muistelemaan matkaa. Loppuyhteenvetona todettakoon elohopeani "kiitolliset" sanat:

"Paitsi äiti, en mä muista sieltä enää mitään."

Että semmonen reissu <3

P.S. Pistetään ny loppuun vielä tää meidän reissun perhekuvakin.

Vanhemmuuden vikavalo – virheen merkiksi.

Mitä meille kuuluu? No vartoohan kun kippaan tästä vähän kuulumisia...

Tässä sitä vain reilu vuosi sitten nuuhkittiin iloisia ilmavirtoja, kaapelit rööperissä. Kovan työn, hien ja tuskan jälkeen odotus palkittiin umpisuloisella mytyllä.

Olisi ihanaa tulla hehkuttamaan, kuinka vuosi on mennyt kuin siivillä ja rakkaudentäyteisesti.
Siipiä on nähty lähinnä univelkaisilla tokkuraisilla silmillä spekuloiden, että nytkö se noutaja löysi perille ja rakkauskin on saanut niin monenlaista väriä. Ei ollut Sini Ariell kaukana totuudesta sotkiessaan kukkahattutätien aamukahvit pitkin maamme koteja. 

Joskin on todettava, että omat ängstini ajoittuvat lähinnä viimeisen puolen vuoden tienoille, jolloin kokonaisvaltainen loppuneisuus on aiheuttanut hiertymiä arkeen.

Koitti (luojan kiitos) 1-vuotisneuvola, jossa kysyttiin ne maagiset kysymykset: "No miten teillä on mennyt?" Kohotin leukaani, viskasin marttyyriviitan olalle ja kippasin uupumuksella täytetyn vadin  nurin yhteisen pöytämme ääreen. Tiivistettynä se tarkoitti 3-5 herätystä per yö ja jatkounia oli herätyksillä turha odottaa ennen kuin maitobaari oli auki.

Syyttävä sormi osoitti tietysti yöhäiriön omaavaa pientä pakettia. Olimmehan vanhempana tehneet kaikkemme sen loppumiseksi. Esimerkiksi ei juuri mitään. Paitsi tarjoilleet maitoa tälle vaativalle asiakkaalle ja toivoneet ihmeparantumista.

Aivan puuntakaa neuvolantäti alkoi laukoa liudan kysymyksiä ja vastauksiani analysoidessaan näin vikavalon syttyvän neuvolatädin kasvoille virheen merkiksi. Toistuvasti.

Siinä sitä oltiin sitten. Pohtimassa, että mikä meni vikaan. Mikä muu kuin esimerkiksi kaikki?
Kaksi vuorokautta se vei, kun asiat oli yöaikaan paremmin. Ja päässä vaan vilisee kysymys: "MIKSI MIKSI MIKSI me tehtiin tämä unikoulu ja muutokset vasta nyt?" 

Se on taivahan kiitos, että yöt meillä vietetään nykyään valtaosin unen puolella, mutta jottei menisi aivan liian hyvällä balanssilla, päivällä nautimme "haluan kaiken, mutta en kelpuuta mitään" -kapinakarkeloita. Raskasta paskaa.

Vanhemmuus on käsittämätön laji ja aika kullittaa muistoja aivan liian kovalla kädellä. Tai sitten on aivan helvetin eri asia olla pienen lapsen vanhempi 20 vuotiaana, kuin 32 vuotiaana.

Nämä riiviöt vie rahat ja mielenterveyden. Turmelee parisuhdetta ja itseluottamusta. Riistää mahdollisuuden toimittaa WC-tarpeita yksin. Tai ylipäätään mitään yksin. Tai kaksin. Syyllistää minkä ehtivät. Tai eivät suoranaisesti syyllistä, mutta ympäristö senkin edestä. Valintasi on ja tulee aina olemaan virhe. Olet lähtökohtaisesti epäkelpo vanhempi – hyi.


Mitä niin suurta saat takaisin, että olet valmis taistelemaan kaikesta edellämainitusta?

Jotain aivan ultimaattisen kummallista rakkautta, jota ei edes pysty selittämään.

Lapsiarki – niin ra(s)kasta festivaalia aamusta iltaan. Kiitollinen olen, vaikka se ei näiden väsyneiden rivien välistä niin selvästi ehkä irtoakaan <3

Että tiedoksenne vain kun katsotte ylitsevuotavia rakkaudentäyteisiä instapäivityksiäni. On tartuttava niihin hilpeisiin hetkiin, kun sellainen koittaa. Ja se jos mikä menee kuulkaa vikkelästi someen.

Oma vanhemmuuteni tuli hiljattain pisteeseen, jossa tarvitsin totaalisen irtioton _kaikesta_. "Pakkasin" äitini ja siskoni ja lähdimme elämämme ensimmäiselle yhteiselle lomalle Kööpenhaminaan. Tulen todennäköisesti tekemään tästä aiheesta jonkin sortin postauksenkin, mutta siihen asti kerrottakoon vain miten hyvää tämä loma teki. Kunnes ei enää tehnytkään.

3 päivää nautin vanhemmuuden vapaasta vain ja ainoastaan äitini ja siskoni kanssa. Tämän jälkeen aviomieheni ja tytöt tekivät läpsystä vaihdon ja huviretkeni muuttui vielä kahden päivän parisuhdelomaksi.

Voi vapaus ja parisuhde! Tunne jonka pääsin pitkästä aikaa kokemaan. 76 km kävelyä ilman rattaita. Agendana huolehtia vain itsestäni. Ja ne katkeamattomat yöunet, joista olen vain haaveillut. Olisi suorastaan loogista, että tällaisen unelmaloman jälkeen kotiinpaluu on pelkkää taivaallista ilosanomaa.

Kuinka ollakaan ensimmäisen itkuntäyteisen yön jälkeen aamunkoitossa kajahti tuttu kotimainen nalkutus. Tästä seurasi luonnollisesti katumus ja huono omatunto. Simsalabim ja olimme lähtöpisteessä.

Olen kuitenkin tullut jo siihen ikään ja vanhemmuuden pisteeseen, että tiedän tämän kaiken olevan väliaikaista. Olen myös onnekas, sillä aviomiehenikin sen ymmärtää (vaikkei tätä pirun viisasta ikää olekaan vielä saavuttanut). Kuten instanikin sen kertoo, tartumme positiivisiin hetkiin ja päästämme negatiivisista irti. Ihan heti sen dramaattisen, joskin pikaisen mykkäkoulun ja anteeksipyynnön jälkeen.
On jälleen kaivettava loppuneisuuden alta se tosiasia, että meillä on asiat aivan helvetin hyvin. Meillä on hyppysissä hillitön lykky. Meillä on ihan kaikki <3

P.S. "Joko ne on muuttanu pois kottoo?"

Jooko? Eiku seis! Kyllä sittenkin. VÄÄRÄ HÄLYTYS!

Sain hiljattain teiniltäni kuvatervehdyksen, jossa komeili hänen välitodistuksensa. Wilmaan paukkuneiden tiedoksiantojen perusteella numerosarja oli vähintäänkin yllätyksellinen. Se laittoi miettimään kosolti asioita.

En ole koskaan asettanut lapsilleni arvosanatavoitteita koulutielle. En toiveita koulumenestyksestä. Jollei menestykseksi lasketa sääntöjen noudattamista ja toisten kunnioittamista.

Muistan omasta lapsuudestani vanhempieni riemun läpäistessäni kokeen arvosanalla seitsemän. Vähempikään ei aiheuttanut moitteita. Muistan myös tunteneeni sääliä niitä luokkatovereitani kohtaan, jotka pelkäsivät viedä alle kympin arvosanoja näytille. En koskaan kyennyt ymmärtämään kympin merkitystä.
(Ehkä juuri siksi en nimenomaista lukua koskaan nähnytkään)

Mulla on käynyt säkä, koska olen aina kelvannut. Lapsena ja aikuisena.
Poikani adhd-diagnoosin myötä olen myös alkanut pohtimaan sieluani tarkemmin. Alan asiantuntija kertoi diagnoosin olevan vahvasti periytyvää. Enpä olisi arvannut. Voisi alan asiantuntija tulla pariksi päiväksi katsomaan arkeani ja diagnoosin alkuperä olisi sillä selvä.

Ottakaamme esimerkkinä vaikka tilanne, jossa tiedustelin veljeni vaimolta (ystävänäkin tunnetaan) mahdollisuuksiani päästä tasoittamaan reuhkani. Ilokseni sovittiin treffit jo samalle päivälle. Vain kolme tuntia se vei, kun jo yllätyin sopimastamme tapaamisesta.

"Sä oot niin ihana" – vastapuoli sanoi ja kaikki on sillä kuitattu. Joskin hänellä on extraharjaantunut ymmärryskapasiteetti. On kuitenkin naimisissa veljeni kanssa. Aivan samaa "hupsista saatana oho perkele" –geeniä on lirvahtanut massiivisella kädellä heimon sillekin puolelle.

Bravuurini on myös pyytää palvelusta ja vaihtaa suunnitelmia lukemattomia kertoja vain sekuntien sisällä ensimmäisestä pyynnöstä. "Jooko? Eiku odotas! Eiku ei mitään. Eiku Seis! Kyllä sittenkin. EIH. Väärä hälytys. ÄLÄ TEE MITÄÄN!"

Olen kaikkien päiväkotitätien ja opettajien Via Dolorosa. Täysin kykenemätön toimittamaan lapsen kunnollisia, nimettyjä sadevaatteita tai ihan vaikka vaihtovaatteita siihen kuuluisaan viikkopostia tursuvaan lokeroon. Puhumattakaan hokkareiden ja speedojen sekoittamisesta keskenään.
Pelkästään puhelu lapsen neuvolasta aiheuttaa refleksinomaisen purkauksen nimeni sijaan: "APUA. Pitäisikö mun olla siellä?"

Omistan kyllä sähköisen kalenterin, mutta tarvitsisin muistutuksen katsoa merkintöjäni. Mieluummin etu- kuin jälkikäteen. Yritin kerran käydä ostamassa ihka oikean manuaalisen kalenterin, mutta aviomieheni kielsi. Tiesi kokemuksesta, että ennen ensimmäistä merkintääni kalenteri on todennäköisemmin jo rientänyt kadotukseen.

Aamuisin aakkos-poikaani lääkitessäni, tekisi mieli tehdä lääkelevystä "sulle-mulle" -tasajako. Olisi kiva päästä kokemaan, miltä keskittyminen tuntuu. Toistaiseksi pysykäämme kuitenkin laillisella tiellä ja jättäkäämme lääkkeiden väärinkäytöt väliin.

Mitä keskittymiskyvyttömyyteeni tulee, läheiseni ovat kaikkein eniten kovilla. Kiittelen kärsivällisyydestä ja pyytelen anteeksi. Tasaisesti molempia. Toiset tietävät, etten pysty parempaan ja ne jotka eivät tiedä, osaavat luovuttaa.

Aika iso osa ihmisistä jotka eivät tunne sieluani syvältä, kertovat olevani valtavan elämäniloinen ja hirvittävän positiivinen. Lähtökohtaisesti olenkin, mutta on lukemattomia "turhanpäiväisiä" asioita, joista kiihdyn kuin ikäihminen labrajonossa:

HISSIÄ ODOTTAVAT IHMISET. (Yksi pahimmista)
Peruuttakaa nyt hyvän tähden!! Konseptin kulttuuriin kuuluu, että ensin hissistä poistutaan ja sitten vasta mennään sisään. Se on huomattavasti kätevämpää niin päin. Lupaan, ettei hissi ehdi ottaa hatkoja vaikka ottaisit askeleen taakse tai sivuun mahtuakseni poistumaan hissistä. Tämän lajin inssiä ei moni läpäisisi. PRKL.

KÄSIENPESU WC-KÄYNNIN JÄLKEEN.
Please. Empiirinen tutkimukseni kertoo, että varmaan 78% naisten wc-tilojen kävijöistä jättää pesun välistä. Aviomieheni tekemän tutkimuksen mukaan n. 90% miehistä jättää kädet pesemättä. Tällaisen tutkimuksen jälkeen, onko teillä aavistustakaan miltä tuntuu kosketella maksupäätteitä? Niitä samoja näppäimiä, joissa anonyymin Sulevin pesemätön heppi on kipittänyt!

Voin jatkaa listaa toiste, kunhan tokenen tästä vihamielisyydestä.

IHANAA MELKEIN PERJANTAITA! SAATANA! <3

Vanhemmuuden virhearvio

"Musta tulee NIIN erilainen äiti. PALJON rennompi" – sanoi nuori Noora omalle äidilleen ja teki valtavan virhearvion.

Sitä jotenkin kuvitteli vanhemmuuden ensimmäisten vuosien aikana kasvatuksen vain jotenkin soljuvan kivasti omalla painollaan. Ei kipassut mielessä näiden rakkauden hedelmien kypsyvän joskus siihen vaiheeseen, jossa vanhemman sana ei olekaan yksiselitteinen laki.
Kauas oli pitkä matka.

Edellinen kirjoitukseni koski lähes 9-vuotiasta elohopeaani. Tämä kertokoon kohta 13-vuotiaasta tyttärestäni, jonka silmissä olen epäreilu fossiili, vailla toivon jäännettäkään.

Olen nyt sivusta seurannut tätä alati huoneeseensa sulkeutuvaa ja sieltä epämääräisiä lyhenteitä mylvivää – kävelevää draamataidetta. Ja herää vain yksi kysymys: "Mitä helvettiä?" 

Missä on kommunikointi ja yhteinen kieli? Missä on "okei äiti"? Tilalla vain köyhä "emt" tai "k" tai tyypillisemmässä tapauksessa hieman pidempi "sä oot niin epäreilu fossiili joltain tuhatsata luvulta!" Ja jostain syystä kaikki muut saa tehdä kaiken, eikä kukaan muu joudu tekemään mitään.

Ymmärrän, etten ole ainoa lajiani mitä vanhemmuuden vaikeuksiin tulee, mutta väitän kerääväni hyppysellisen haastepisteitä seuraaviin pykäliin vedoten:

Miten opettaa teiniä pitämään huolta tavaroistaan samalla kun etsit omiasi?
Säästämään rahaa, kun rykäsit juuri äitiyspäivärahasi viimeiset rippeet isoon mukilliseen kahvia.
Puhumaan – jumalauta – asiallisesti.
Hivuttautumaan ajoissa nukkumaan, nykertäessäsi itse yöt läpeensä lippoja pipojen päälakiin.
Syömään terveellisesti, suklaavarastojen sillä aikaa haihtuessa mystisesti äidin (ylä- ja ala)poskiin.

Ja loppuun vielä kaksi lemppariani.

1."Vähemmän somea!". Ai sitäkö somea, jossa äiti tykittää instaan stooria minkä vain velvollisuuksiltaan ehtii?
2. "KESKITY!" – Siis hetkinen. Olikohan mulla tässä joku pointti kesken?

Pahimmilla epätoivon hetkillä saan kuitenkin suurta toivonkipinää vilkaisemalla muutaman sivun verran omasta teinipäiväkirjastani. Niitä lukiessa käy väistämättäkin pohtimaan, että miten meikäläisen elämä on näinkin hyvin raiteillaan tänä päivänä.

31.3.1999
"Me riidellään mutsin kaa joka v**un päivä. Mul oli eilen hissankoe ja se meni ihan perseelleen. Tänään fyssan ja sekin meni perseelleen. Ja huomenna köksän ja Ruotsin koe. V***u. Niko soittaa mulle tänään klo 17.15.
P.S. Pauliina baittaa Maijaa ihan sikana. Samoin sitä salattujen elämien Miiaa. ÄRSYTTÄVÄÄ!"

Kaksi vuotta myöhemmin tunteidenkirjoni on kasvanut kiitollisuudella.

15.1.2001
"Mun unelma toteutui. Sain koiran. Toinen mikä saa mut onnelliseksi, on Nape. Me seurustellaan. Ollaan oltu yhdessä nyt melkein 2kk. Mä välitän Napesta tosi paljon. Mulla on asiat tosi hyvin. Mulla on perhe joka rakastaa, sisaret ja Kaaka. Mä rakastan heitä kaikkia!"

No eihän se rakkaus Napen kanssa sitten kestänyt. Kuten ei kestänyt niiden aikojen suuret, kokonaisia päiviä kestäneet rakkaustarinat Nikon, Henkan, Vilin, Jyrin, Villen, Markuksen, Ronin, Tuopin ja kumppaneidenkaan – jotka saivat kunnian esiintyä tässä nimenomaisessa päiväkirjassa – kanssa. (Näitä stooreja voi bongata toisinaan sieltä kuuluisan instastoryn puolelta)

Mutta että ei enää kauaa! Pari vuotta vaan niin ehkä kaikkitietävä viisastelijakivi näkee äitifossiilin tarkoittavan vain hyvää.  Tavoitteeni ja suositukseni on jotakuinkin seuraavanlainen:
"Yritä parhaasi ja toivo parasta." Sitähän tämä lasten kasvatus kertakaikkiaan on. Rakkautta, rajoja ja hyvien valintojen toivomista.

Sikäli hauska kombo tämä vauvavuoden ja teinivuoden yhdistäminen, että toinen vetää mehut fyysiseltä, ja toinen henkiseltä puolelta. Ja vaikka päiviä (ja öitä) vaihtaisinkin, niin näitä värikkäitä kekaroita en ikinä.

Eläköön kehityksen kaikki vaiheet ja ennen kaikkea aikuisuus. (Mitähän sekin on.)
<3

Elohopean lailla osa 2

Kaksi vuotta sitten kirjoitin itselleni tärkeän tekstin. Se teksti kertoi pojastani Kaaposta. Elohopeastani. 
Tänään haluan kirjottaa hänestä jälleen. Palataan hetkeksi kaksi vuotta taaksepäin. 

On helmikuu 2016 ja Kaapon esikoulun viimeiset kuukaudet ovat käsillä. 
Olemme kuluttaneet eskarin palaveripenkkejä kerta toisensa jälkeen pohtimassa Kaapon asioita. Miten saataisiin alati sinkoileva elohopea jaksamaan aamupiirissä, lounaalla, leikeissä, tehtävissä, välipalalla... "Ulkona menee hyvin" – sanovat. Ainakin siihen asti, kunnes Kaapo tylsistyy ja ampaisee tuottamaan pihan muiden leikkien joukkotuhon.

"En tiedä mitä tapahtui. En tiedä miksi tein niin" – poika vispaa olkapäitään. 

Palaverit jatkuu ja huoli alkavasta koulunkäynnistä kasvaa. "Kaapo jaksaa hyvänä päivänä keskittyä tehtäviin maksimissaan 15 minuuttia. Tällöinkin aikuinen istuu vieressä." On selvää, että tukitoimia alkavalle koulupolulle tarvitaan. Mainitsen ensimmäisen kerran kirjaimet ADHD, mutta se kumotaan seuraavin perustein:
"Tuskin sentään. Hänellä ei ole minkäänlaisia tunnepuolen ongelmia. On yksi aurinko kaiken aikaa. Ei suutu koskaan."

Syksy saapui ja ensimmäinen luokka on alkamassa. Olen valmistellut ja pelotellut Kaapon opettajan runsaalla raportilla. Ensimmäiset palaverit aloitetaan nopeasti. Pohditaan ja mietitään, että mitäs nyt. Poika ei jaksa keskittyä tuntien aikana. Yllättyneitä olivat mm. _________tyhjä____________


Kaikille ekaluokkalaisille budjetoitu avustaja istuu kaiken aikansa Kaapon vieressä. Palaveripöytä täyttyy taas opettajasta, erityisopettajasta, kuraattorista, psykologista ja rehtorista. Opettaja ja erityisopettaja keskittyvät Kaapon vahvuuksiin, mutta ovat neuvottomia; Kaapo vie opettajan huomion muilta oppilailta. Rehtori kertoo avustajaresurssin päättyvän ensimmäisen luokan jälkeen. "Ei onnistu. Pieni mahdollisuus voisi olla, jos lapsi olisi impulsiivisesti aggressiivinen. " – Olisihan siinä tietysti pientä kivaa lisämaustetta, mutta jäi onneksi tästä tuote-erästä pois.

Koulu tekee lähetteen Lastenpsykiatrian avohoitoyksikköön, josta tarkoituksena olisi hakea käytännön vinkkejä arkeen.

Tilataan toisesta koulusta erityisluokanopettaja arvioimaan luokkaympäristöä. Kaaposta ei oltu puhuttu sanallakaan, mutta Kaapo erottui joukosta ja jäi mieleen. Lähdettiin tarjoamaan 6 viikon jaksoa erityisluokalla, erityiskoulussa, pienopetuksessa. Tarkoituksena kartoittaa Kaapon opiskelua tukevia kommervenkkejä ja kikkakolmosia.
Yhtäkään ei löytynyt. Mikään ei saa tätä joutuisaa jolppia pysähtymään. 

Sen sijaan tuodaan vahvasti ilmi, ettei Kaapoa saa missään nimessä laittaa erityisluokalle, koska hänen tarpeitaan vastaavaa erityisluokkaa ei ole olemassakaan. Kaikkein parhaiten opiskelua tukee tavallinen, rauhallinen oppimisympäristö. Ja avustaja.

Mutta kas, sehän on palaverin paikka. Otan jälleen puheeksi mahdollisen ADHD:n tai muun häiriön diagosoinnin. Psykologi polkaisee ajatuksen littanaksi kuin lätty; "Miksi? Mitä koette sillä saavuttavanne?"
Apu olisi kiva. Tai vaikka jonkinlainen ymmärrys tuota tuhatjalkaista kohtaan.

Psykologi suostuu tekemään psykologiset testit ja huomaa testejä useassa erässä tehdessään nuoren miehen keskittymisvaikeudet. Los satsumas mikä jymypaukku. Että oikein keskittymisvaikeuksia! *sisältää ripauksen sarkasmia*

Oppimisvaikeutta ei kuitenkaan löydetä. Päinvastoin – poika osaa ja oppii loistavasti. On nokkelakin.  Ei vaan jaksa istua hiljaa, koska tuntosarvien täytyy skannata kaikki kiinnostava ympäriltä.

Kokeillaan herkkää reagointia positiiviseen käytökseen. Wilmaan satelee kehuja pikkiriikkisistä onnistumisista. Jo rutiiniksi muodostuneet ongelmat kuitenkin läsnä. Yritän muistaa kiittää opettajaa hänen loputtomasta yrityksestään, ymmäryksestään ja jaksamisestaan. Tärkeästä työstä. Kiittää siitä, ettei hän vaikeuksista huolimatta koskaan ole toivonut Kaapon siirtämistä toisaalle.

Toinen luokka on pärähtänyt käyntiin. Wilma paukkuu ja palaveria pukkaa. Iloksemme luokkaan on alkutiedoista poiketen saatukin avustaja. Helpotus on valtava. Mutta lyhyt. Avustajan läsnäolo ei tunnu riittävän.
"Kirjoitustehtävät ovat lähestulkoon aina sellaisia, että koulunkäyntiavustajan kanssa kahdestaankin niihin keskittyminen on haastavaa. Myös siirtymätilanteet ovat levottomia."

Kaapon loputon positiivisuus alkaa hiipua. Jatkuvat epäonnistumiset vievät mieltä matalaksi. 

"Olen idiootti."
"Kukaan ei halua enää leikkiä mun kanssa."

Jokaisena päivänä Kaapo palaa kotiin yksin. Muut eivät pysy Kaapon vauhdissa mukana ja impulsiivisuus voi olla ärsyttävää, häiritsevää tai jopa pelottavaakin. Se on inhimillistä, kun kyse on 8 vuotiasta lapsista. Se on inhimillistä, vaikka kyse olisi meistä aikuisista, jos käytökselle ei ole syytä. Koittaa päivä, jolloin poika laukoo ilmoille ensimmäiset itsetuhoiset ajatuksensa. Lähete Lastenpsykiatrian avohoitoyksikköön on ollut vetämässä jo puoli vuotta, tuloksetta. 
Vaadin saada apua. Apua ei ollut saatavilla. Aikoja ei ollut saatavilla. Otin yhteyttä uudelleen ja vaadin lisää. Aika järjestyi. 

Palaverin paikka. Se kaikkein ratkaisevin palaveri Kaapon elämässä tähän asti.

"Teille on varmaan puhuttu ADHD:sta. Katseltiin tässä näitä Kaapon papereita ja diagnoosi vaikuttaa varsin yksiselitteiseltä."
Olisikin puhuttu.

Mutta VIHDOINKIN.
Nyt elohopealla on diagnoosi ja lääkitys. Wilma täynnä merkintöjä, joita ei ole koskaan ennen nähty.

"Loistavaa tuntityöskentelyä! Olit mukana koko ajan, otit tarvittavat välineet ajallaan esille itsenäisesti ja toimit rauhallisesti koko luokalle annetun ohjeen mukaan. Upeaa Kaapo!"

"Kaapo käyttäytyi tänään hyvin rauhallisesti tunneilla ja ruokalassa. Hän teki pitkäjänteistä työtä aamun tuplatunnilla ja sai kaikki tehtyä rauhallisesti. Upeaa! Selkeä ero entiseen!"

Priimaa ei tavoitella. Vain sopeutumista ja ystäviä. Elämäniloa.

Kunhan lääkeannos tästä vakiintuu, ei lääkkeitä tarvitse vapaapäivinä ottaakaan. Voidaan olla niinkuin ennenkin. Ei tarvitse kotona pyristellä. Vaikka ei elohopea itse lääkkeen vaikutusta edes huomaa. Lähinnä hymyillen hämmästelee, miksi kaikki kehuu koko ajan.

Jos jotain olen tällä matkalla oppinut, se on kaksi neuvoa eteenpäin:
Älkää pelätkö diagnoosia. Älkää pelätkö lääkitystä.

Iloa, onnea, rakkautta teidänkin päivään! <3

Uusi vuosi. Uusi minä – vanha klassikko.

Uusi vuosi. Uusi minä. Tätä kliseetä ei vain voi sivuuttaa.
Tottahan se onkin – en ole lähellekään enää sama nauta kuin vuosi sitten. Raskaushormonien aiheuttamat henkiset hankaumat ovat vain vaihtuneet vauvavuoden vastaaviin.
Onni, ilo ja kiitollisuus on kuitenkin tarpeeksi suuressa roolissa hengittääkseni.

Tänä vuonna tapahtuu niin paljon kivaa! Tuntuu siltä. Ja päätin niin. Mutta koska tunnepuoleni on yhtä stabiili kuin VR:n talviaikataulu, ei se kerro juuri mitään. Luotetaan siis varmuuden vuoksi päätökseen.
"Elä kuin viimeistä päivää" – tätä olen yrittänyt noudattaa aina. Vähän liiankin kanssa. Ja tällä myös jatketaan.

Tähän vuodenaikaan liittyy paljon pakollisia ajatusleikkejä. Haaveilua ja haaveiden toteuttamista. Konvehtirasioiden sulkemista ja treenikassien avaamista. Itsensä hyväksymistä.

Olen sitä tämän päivän muotimassaa, joka haluaa rakastaa itseään sellaisena kuin on. Kaikkine kilometreine. Vielä en ole tuupannut instagramiini totuudenmukaisia otoksia synnytyksen jälkeisestä takakontista terttutarhoineen, mutta on tapoja muitakin. Vaikka päinvastaisia.

Tässä olen minä. Meikattuna. Täynnä filtteriä. Silti minä.
Miksi työnnän tätä epärealistista paskaa instagramiini?
Koska pidän tästä paskasta.

Rakastan kuvia ja kuvaamista. Muidenkin kuin itseni – luonnollisesti. Ihmisiä, maisemia, lapsia, kahvia. Mitä persoonallisempi kuva, sitä parempi. Kunhan ei lirvahda taiteen puolelle. Siitä en ymmärrä piiruakaan. Sanovat, että hullut ovat yleensä neroja tai taitelilijoita. Omalla kohdallani kummankaan kohdalla ei voittoa.

Mitä kuvaamiseen tulee, pyrin olla noudattamatta mitään tiettyä kaavaa. Enkä siihen itseasiassa pystyisikään. Kaavat eivät ole minua varten. Se kuvataan, mikä mieleen juolahtaa. Se julkaistaan mitä irtoaa. Luojalle kiitos edes jonkin sortin ajatussuodattimesta.

Kuvaaminen on myös haave ja harrastus, jossa haluan kehittyä. Kokeilla uutta. Inspiroitua.
"Vain itseäni varten" – silkkaa paskapuhetta. Jos kuvat olisivat vain itseäni varten, säilyttäisin ne henkilökohtaisella disketilläni. Yksityisesti.
Nyt voin jakaa kuvia. Kokea niistä ilmaantuneita mielipiteitä. Ajatuksia. En kuitenkaan niin runsaasti, että pyllistäisin kameralle. Vaikka olisihan siinä kieltämättä jutun juurta.

Sääli, ettei keskittymiskykyni riitä oppimaan kuvauksen tekniikkaa.
Vaikka tekniikka kai se on sekin, että työntää kameran aviomiehen syliin ja kehoittaa virittämään asianmukaiset säädöt. Tämäkin tekniikka tosin vaatii jonkin verran kärsivällisyyttä ja saattaa johtaa toisinaan (=usein) niin sanottuun "harkitsemattomaan takaisinvetoon".
Joka taas johtaa varatekniikkaan, jossa säädetään nappulat fiiliksellä ja toivotaan parasta.

Hetken jouduin tässä itsekin miettimään, että mitä ihmettä mä nyt blogiini taas suollan ja mistä syistä, mutta alkuperäinen ajatukseni taisi liittyä haaveiden konkreettiseen listaamiseen.
Eihän se ihan nappiin mennyt, mutta tulinpahan kertomaan edes yhdestä mielenkiinnonkohteestani.
Olkaa hyvät. Teette tällä informaatiolla varmasti paljon.
<3

Viisas ja vittumainen - kävelevä näyttämötaiteeni.

"Ei hyvä tavaton miten ylimielinen tyyppi" - oli ajatukseni aviomiehestäni, kun kaksi ja puoli vuotta sitten työkeikalla ensi kertaa tavattiin. "Ylimielinen" oli vain yksi niistä vähemmän imartelevista adjektiiveista, jotka aktiivisesti sijoittuivat piipahtamaan ajatusteni kukkulalla tuona päivänä.

Vaikka adjektiivit toisiamme kohtaan eivät kirjaimellisesti kohdanneet, voisin sanoa tunteen olleen kuitenkin vivahteeltaan molemminpuolinen. Tarina kertoo, että olin "nätimpi kuin kuvissa, mutta ei vittuakaan kiinnostanut". Juttujeni taso ei yltänyt lähellekään hänen vaalimaa tasoaan.

Uudet työmahdollisuuteni toivat meidät kuitenkin yhä uudelleen välittömään läheisyyteen ja aloin pienin askelin päästä väkisinkin lähemmäs tätä käsittämätöntä hahmoa. Aikamoinen vainukoira sai olla ymmärtääkseen kyseisen lajin häpeilemätöntä sielunelämää. Lisähaastetta antoi jokainen suusta pullahtava nokkela lause, joka sai tasapainottelemaan valinnasta huumorin ja toden välillä. Tämä mies oli täysin lukukelvoton.

Siinä oli taikuri itsekin ihmeissään, kun lopulta myönsin itselleni ihastuneeni tähän vaikealukuiseen yksilöön. Vielä enemmän ihmeissäni sain olla paluuviestin sisällöstä, vapautettuani kiintymykseni viestin muodossa. Takaisin lennähti vain kaksi sanaa: "Ymmärrän. Hyvin."
Siis mitä helvettiä? Ymmärtää että pidän hänestä? Koska on omastakin mielestään niin vastustamaton?
"Ei hyvä tavaton miten ylimielinen tyyppi" - ja olimme taas lähtöpisteessä.

Todellisuudessa tämä sanaseppo oli tarkoittanut ymmärtäneensä tunteitani, jotka tuntuivat tutuilta. Hämmentäminen vain sattuu olemaan hänen erikoisalaansa.

Olen nyt katsonut aitiopaikalta tätä kävelevää näyttämötaidetta melko monenlaisissa tilanteissa ja on myönnettävä, että tällaiselle alati ventovieraillekin juttua porisevalle nartulle on ollut käsittämättömän vaikeaa ymmärtää, miksi joku ei haluaisi antaa itsestään miellyttävää ensivaikutelmaa? Itsehän virittäydyn ensikohtaamisilla helposti aivan ylenpalttiseen ilotilaan, jotta ei kellekään vain jäisi epäselväksi olevani positiivinen ihminen. Tai ainakin haluavani olla sellainen.
Elämäni mies ei koe tarvetta tällaiseen teatteriin. Pääosin muistaa hyvät tavat ja esittäytymisen, mutta hymyä on turha odottaa. Ellet sitä luontaisesti ansaitse.

On kohdattu tilanteita joissa tekisi mieli selittää, miten hieno, rakastava, lämmin, viisas, luotettava, ja tunteikas mies (ja isä) tuon vakavan (/vittumaisen) ja hiljaiseksikin luokiteltavan kuoren alla asuu. Tai tilanteita, joissa olen loukkaantunut vähäisestä julkisesta kommunikoinnista. Tähänkin löytyi viilipytyltä aviomieheltäni tunteita herättävä vastaus:
"Oletko sinä, vaimoni tavoitetila johon kaikkien pitäisi pyrkiä?"

En helvetissä!
Minä – ALATI SINKOILEVA HOPLOP!
Älkäämme hyvän tähden tähdätkö siihen.

Ja totta on sekin, että mitä ihmeen merkitystä sillä on, mitä joku elämääsi aktiivisesti kuulumaton henkilö on mieltä? He ketkä ovat läsnä, tulevat kyllä näkemään myös sen todellisen olemuksen. Ja vain he sen myös ansaitsevat nähdä.

Ja mieleenhän voi jäädä monella tavalla. Ja siitä kertokoon eilinen visiittini Starbucks-kahvilassa.

Kelpo vaimona ajattelin ilahduttaa aviomiestäni erikoiskahvilla. Kahvistaan ÄÄRIMMÄISEN tarkan aviomiehen kouluttamana yksilönä tein tilauksen viehättävälle kahvineidille jännityksellä, mutta täsmällisesti:
"Tall-kokoinen latte, täysimaidolla, extrashotilla ja christmasblendillä."
Yllätyksekseni kahvineiti nosti katseensa muistiinpanoistaan ja kysyi: "Tuleeko kahvi kenties Aapeli nimiselle henkilölle?"
Minun nimeäni hän ei toki tiennyt, koska emme ole tainneet juurikaan tavata.
Herää kysymys, onko aviomieheni jäänyt mieleen hyvässä vai pahassa.

Ensin veikkasin vahvasti pahaa, hänen alati kouluttaessa alan kuin alan ammattilaisia tiskin väärältä puolelta. Mutta on olemassa myös mahdollisuus, jossa nämäkin leidit ovat ansainneet piirun verran iloa panssarin alta.

Teorioita on monta, mutta on todettava ettei ole laisin syyttäminen, mikäli aviomies kävisi ensisijaisesti hellimässä sieluaan hymyn kera näillä lukemattomilla kahvireissuillaan.
Otaksun viehättävien kahvikottaraisten tuottavan aavistuksen nalkutusvapaampaa kahvitarjoilua kuin vaimon kanttiinissa on viimeaikoina nähty.

Terkkuja vain sinne tytöille. Aapeliltakin, otaksun <3

Mutta miksi kirjoitan aviomiehestäni juuri tänään?
Koska lupauduin tasan vuosi sitten (meille tyystin tuntemattomien) todistajien läsnäollessa viettämään loppuelämäni tämän ainutlaatuisen hahmon turvallisten käsivarsien ympäröimänä.
Astelimme avioliittoon romanttisesti rojuinemme, halki turvaporttien ja läpivalaisun. Oi sitä rakkauden huumaa Helsingin Käräjäoikeuden haudanhiljaisessa pytingissä.

Vuoden kokemuksella kuitenkin sanottakoon – elämäni paras päätös.
Kiitos rakas, kun olet niin hyvä. Ja siinä. Mies täyttä kultaa.
<3

Rakas, sinusta on tullut hullukka

Tarkoitukseni oli keventää edellisen kirjoitukseni tuomaa negatiivista lehahdusta kertomalla onnellisia asioista, mutta jokseenkin hapan periodi jatkaakin yhä kulkuaan. Aloittakaamme siis sillä ja päättäkäämme onnelliseen – vahingoniloiseen loppuun.

Perheen nuorimpaan rantautunut kuume vei sieluni muutamaksi päiväksi melko syviin vesiin. Kun päivät täyttyvät rääpäleen loputtomasta ja lohduttomasta itkusta, on kaitsevan aikuisenkin psyyke koetuksella. Aviomiehen työreissu Ouluun tosin sattui hänen mielenterveyden kannalta erinomaiseen saumaan.

Kun lapsi huutaa. Ja huutaa. Ja huutaa. Sitä yrittää kaikin voimin tulkita näitä melko yksitoikkoisia –joskin raskaita, tuntemattomia signaaleita. Kun huutavaa lasta on ravittu, lääkitty, lohdutettu, eikä kommunikointi yhäkään näytä tuottavan haluttua tulosta, on kynnys luovuttaa lähes olematon. Olematon kynnys nostaa kädet ilmaan ja todeta, että musta ei ole tähän.

Kolme päivää vietin pääasiassa yksin ja olin loppu. Unohdin käydä suihkussa. Tai ehkä en jaksanut. Mistä näistä tietää. Mietin, miten yksinhuoltajat suoriutuu? Tai ylipäänsä elää ja hengittää?
Olen ollut vahvasti myös sitä mieltä, että onni on jokaisen ihmisen valinta ja vastoinkäymiset tulee voittaa tahdonvoimalla. Se on päätös, jossa voit katkeroitua ja jämähtää tai mennä eteenpäin.

Omalla kohdallani se vaati rahtusen kohonnutta ruumiinlämpöä ja koko mielenterveys oli tipotiessään. Valinta onnesta sai pitää tunkkinsa ja minä piehtaroida hauraudessani.
Että "se joka haukkuu, on ite." Kikkelis kokkelis.

(Tässä kohtaa on annettava iso kiitos ystävälle, joka ojensi auttavaa kättänsä kun sitä eniten tarvitsin. Kiitos Kata <3)

 Viimeisenä aamuna olin samaan aikaan helpottunut illalla kotiutuvasta aviomiehestä ja toisaalta taas vailla ymmärrystä, kuinka selvitä sinne asti. Aviomiehen tiedustellessa jaksamistamme, lähetin hänelle kuumeisen huutoa sisältävän ääniviestin. Ikäänkuin toivoen, että täten ajomatka Oulusta Helsinkiin tiivistyisi vaikka palttiarallaa muutamaan minuuttiin. Ei tiivistynyt, ja silti selvisin.

Vaikka aviomies on kotiutunut ja lapsenkin ruumiinlämpö normalisoitunut, mielenterveydestäni ei voi sanoa samaa. Harteillani painaa väsymys, stressi ja loppuneisuus. Aviomies tiesi myös kertoa, että ennen puolin ja toisin tapahtuva vittuilu tuo näinä päivinä hymyn sijasta mielenosoituksellisen tuhahduksen.
Ruokavalioni on varsin omaa, ainutlaatuista kakkosluokkaansa ja reuhka tippuu päästä.

Viimeinen herätys tapahtui aviomiehen kirjoittaessaan viestin: "Sitä päivää odotellessa, kun aivan kaikki ei ole perseestä." Viestissä oli riski herneen luiskahtamisesta vaimon kärsään, mutta todellisuudessa tämä herätys oli juuri se mitä tarvitsin. Ja juuri tällaista suorasanaisuutta myös rakastan.

Nyt tunkki on otettu takaisin omaan käyttöön ja päätös onnesta nostettu pöydälle. Tarvitsen vain hitusen haaveita, turkasen terveellistä ruokaa, läjäpäin liikuntaa sekä rahtusen rakkautta ja riemua. Jälkimmäistä pukkasikin aivan hiljattain täysin pyytämättä matkalla mökille.

Jonotimme huoltoasemalla tankille ja vuoromme koittaessa kiilasi juuri paikalle kurvannut Audi häikäilemättömästi ohitsemme. Koska aina on mahdollisuus viattomaan vahinkoon, annoimme  lempeitä signaaleja erheestä. Nuori audimies hymyili tyytyväisenä partaansa ja hieman kyydissä olleiden kavereidenkin partoihin vailla aikomusta pahoitella tai väistyä.

Pääsimme kuin ihmeen kaupalla vastapäiselle tankille samaa maksupäätettä käyttämään. Tyynen rauhallinen aviomieheni nousi autosta ja tiedusteli ykkössijan kähveltäneeltä mieheltä: "Oletko kusipää luonnostasi, vai vain tänään?"
Mies piti kylmän viileän hymynsä visusti parrasansa, maksoi ja lähti pistoolia kohti. Aviomieheni saavutettua maksupäätteen, oli painike "tapahtuman keskeytyksestä" houkuttelevasti läsnä. Enempiä analysoimatta, aviomiehen sormi ajautui liipasimelle.

Audimies esitti kylmän viileästi tankkaavansa, vaikka pistooli pumppasi korkeintaan pyhää henkeä. Tippaakaan bensaa ei tankkiin lirvahtanut. Toisin kuin meidän tankkiin, joka täyttyikin sopivasti sillä aikaa, kun audimiehen parrasta pilkotti enää häpeä, hänen palatessa kokeilemaan toistamiseen onnea maksupäätteen kanssa.

Kyllä teki harmiton hauskanpito iloiseksi. Suomalaisesta liikennekulttuuristakin tutun provosoitumisen kautta tietysti.
Onnea on aviomies jolla on pokkaa sivaltaa. Myös vaimoa.

P.S. Kuvassa aito mökkihenkilö Ikeapussineen päivineen. Tunnetaan myös tämän tekstin "vaimona."
Sama narttu.

Kirottu syövän saastuttama meijeri!

Kun vauvakuplassa menee kaikki erityisen hyvin, ympärillä olevat kuin refleksin omaisesti hykertelevät partaansa "odottakaas vaan... tyyntä myrskyn edellä... viimeistään sitten murrosiässä" -palautetta. Vaikka tämä kuinka saa aistinystyräni hiertämään, ymmärrän sen kuuluvan suomalaiseen kärsimyskulttuuriin. Samaisesta kipukopasta löytyy myös mm. ystävämme maanantai ja sää.

Nyt olemme käyneet pisteessä, jossa voitte kerätä kasvoillenne vienon hymyn ja huokaista olleenne oikeassa. Vauvakuplan virheetön viehätys oli poissa ja tilalle rantautui ajoittainen selittämätön tuohtumus. Vaikka johtolankojen voisi ajatella päättyvän allekirjoittaneeseen, on kyseessä se pienempi paha. Vauva itse.

Kävimme hiljattain läpi lyhyehkön ja synkän jakson, jonka aikana puolivuotias keksi haastaa itse Nukkumatin toistuvasti iltakarkeloissa. Kaikkihan sen tietää, että kuuluisa unimaisteri on aina lopulta ylivoimainen lajissaan. Yritin tuoda tämän ilmi, mutta koska en osannut kertoa sitä ikätason vaatimalla tavalla, tiivistin sen jotakuinkin sanoihin: "V***u mä en jaksa tätä." Aviomiehen verkkaampi versio tästä iltasadusta kuului jotakuinkin sanoin: "Oisko hetki aikaa keskustella unikoulusta? Koska se on sellainen opinahjo johon sä pääset ihan just."

Näinä pimeinä aikoina erehdyimme myös lykkimään rattaat ravintolapöytään, jossa olimme täysin kyvyttömiä ymmärtämään matkustajan yllättävää väsykiukkua, puhumattakaan keinoista joilla tällainen sätkivä hahmo taltutetaan julkisella paikalla muita häiritsemättä. Tai ylipäänsä. Emme olleet  lainkaan tottuneet tällaiseen tilanteeseen, koska lähes puhkeamaton vauvakupla oli ollut niin hymytiivis. Konsultoimme toisiamme pysyen suppeassa aihepiirissä: "Mitä nyt" ja "en minä tiedä."

Tekemäni gallup aiheesta "kuinka saatte vauvanne nukahtamaan" tuotti noin 80% yksimielisen tuloksen: "tissillä." En yleensä ole muiden munkeista moksiskaan, mutta tällaisena epätoivon hetkenä tunsin lievän katkeruuden lehahtavan luokseni. Kirottu syövän saastuttama meijeri!
Olivat tarjolla kaikki ne nuoruusvuodet. Isosti. For nothing!
Tähän ne kannut on tarkoitettu ja luotu! Missä ovat kun niitä tarvitaan?

Ja sitten taas muistan, miten ehtivät toimittaa kunniallisesti lypsyvirkaa kahden ensimmäisen kanssa ennen kuin vietiin. Ja sitten olen taas onnellinen että vietiin. Että voin nyt olla tässä joutavia jaarittelemassa.
<3

Pilvinen kausi on nyt siis näillä näkymin kuitenkin ohi ja vauva taas oma itsensä. Joskin on muuttunut nelivedoksi. Konttaamaan oppinut ohjus työllistää enemmän kuin osasin koskaan kullitetuissa muistoissani kuvitellakaan. Tämä taas tarkoittaa uupuneen kotiäidin silmissä vähemmän taukoja, enemmän seremoniaa. Joka taas johtaa oman ajan maksimointiin = yövalvomiseen. Ja niin meillä on hyppysissämme vanha kunnon horrospyörä.

Mutta "päivääkään en vaihtaisi." 
Niin kuuluu sanoa. Vaikka monta päivää toisinaan tekisikin mieli vaihtaa. Mutta vaikka päiviä vaihtoon laittaisinkin, niin tätä valloittavaa vatipyllyä en koskaan.
<3

Roomalainen kynttilä

Tulee aikoja, kun on niin paljon sisältöä elämässä ettei ehdi kirjoittaa sanaakaan.
Tai aikoja, jolloin sisältö elämässä rajoittuu univelan ja paskavaippojen suppeaan välimaastoon, eikä sijaa pienellekään ajatuksenjuoksulle löydy. Elämme kaikkea tätä.

Todistakoon seuraava tositapahtumiin perustuva raportti vakavan "aivosolujen heitteillejätön."

Vein tänään poikani kaverisyntymäpäiville ulkoistetun palvelun pisteeseen. Paikalle sattui samaan aikaan mieshenkilö, joka kohteliaasti ojensi kätensä: "Morjens. Kari, Jonin isä." Johon lienee täysin luontevaa vastata "Noora, Kaapon isä." 
Luulin tämän olevan nolojen tilanteiden kohokohta, mutta aina vain parani Karin tiedustellessa, oliko "Santeri-sankari" jo saapunut. 
Santerista en tiennyt, mutta sen tiesin, että oltiin tulossa Eeron syntymäpäiville. 

Yhteenveto näyttää siltä, että tuon kiusallisen minuutin aikana esittelin itseni juuri poikani isänä henkilölle, jonka jälkeläinen oli menossa Santerin syntymäpäiville – toisin kuin omani. 
Lienee selvää, että aviomiehelle nasahti sillä samaisella sekunnilla syntymäpäivien hakuvuoro. Lupasi ilmaantua paikalle poikani "ilkeänä äitipuolena."

Tämä on mun arkipäivää. Verbit "tähdätä, sekoilla, säätää, unohtaa, pyrkiä, epäonnistua, yrittää" ja taas unohtaa. Ne on tätä jokapäiväistä elämää. Vilahtaa siellä joskus myös verbi "onnistua." Siitä hetken huumasta tulee kertakaikkiaan hieno tunne.

Moni kuitenkin ajattelee – osa sanookin – että keskity nyt hyvä nainen!

Keskittyä. Syventyä. Paneutua. Kohdistaa huomionsa. Helvetin vaikeita kaikki!  Mikään näistä ei ole valinta. Toisin kuin nämä vierestäni hupenevat juustonaksut. 
On käsittämätöntä että multa on vienyt vuosia ymmärtää tämä poikani kohdalla, vaikka olen itse aina ollut tällainen epävakaa – ennalta arvaamattomaan suuntaan sinkoileva roomalainen kynttilä. 
Tässä on ehkä vain se vissi ero, ettei omat vanhempani koskaan tehneet haasteistani ongelmaa. Antoivat rikkaruohon rehottaa. Minä kiitän. Te voitte syyttää <3
Ja aviomies kärsiä.

Ei tarvitse mennä montaa päivää taaksepäin, kun keskittymiskykyni teki tepposet pakettiauton ratissa unohtaessani ajoneuvon jatkuvan vielä hyvän matkaa selkänojani takaa. Rattia kääntäessä alitajuntani kuvitteli kenties kuljettavan mukanaan pelkkää etupenkkiä, betoniesteen muistuttaessa myös pakettiauton tavarankuljetukseen tarkoitetusta alueesta. Metrin matkalta "hipaistu" peltitatuointi söi myös auton aktiivikäyttäjän fiilistä.

Edes vaimon lohduton – joskin täysin aito – hysteerinen itkukaan ei murtanut paikalle rantautunutta, kylmän viileää aviomiestä. Ei edes katseen verran. Aviomiehen aikansa puuskuteltua ja lopulta murruttua, sanoi hän vaimolleen lohdulliset sanat: "Et sentään tappanut ketään."

Jälkiviisaus toi mieleen jokaisen syöpämuijan takuustrategian, joka olisi pitänyt ymmärtää käyttää epätoivon hetkellä: "Kun mulla oli se syöpäkin..."

Mutta kai senkin viimeinen käyttöpäivä alkaa olla täynnä. 
Tasan VIISI vuotta sitten kaikki alkoi. Ja aikansa kutakin. 
Mä hengitän. Helvetin moneen suuntaan, mutta hengitän <3

Tämäkin tässä ja sinäkin siinä.

Tekisi mieli taas kauhistella että mihin tämä aika oikein hupenee, mutta kyllähän sen tietää mihin se menee. Elämään se menee. Jopa niin muhkeasti, että yöunetkin jäävät vähäisiksi. Milloin vauvan, milloin inspiraation tähden.

Onnea on kuitenkin päivisin nukkuva vauva. Tai miten sen nyt ottaa. Milloin nukkuu ja milloin ei. Koen kuitenkin saavani lopulta riittävästi unta ollakseni olemassa. En välttämättä henkisesti täysin läsnä, mutta olemassa. 

Täyttääkseni lupauksiani, olemme keskellä puolivuotisparisuhdepäivityksen aikakautta. Ja puolella vuodella viittaan nyt menneeseen vaippaperiodiin.
Vielä tovi sitten olisin päivittänyt jo synnynäiseen luonnekuvaukseeni uutena havaintona "nalkuttava nauta" mutta nyt alkaa pikkuhiljaa tuntua siltä, että olen toipumassa tämän tyyppisestä sähkökatkosta. Asiaa ei ole vielä vahvistettu miehen näkövinkkelistä, joten mitätöitäköön tämä luonnekuvaus vielä varauksella.

Jostain syystä tällä mainitsemallani – karjaeläimeenkin viittaavalla – jaksolla oli hämmentävää huomata odottavansa aviomiestä kotiin kuin kuuta nousevaa ja hänen lopulta astuessaan kotiovesta sisään odotti kotona vaimo sormi ojossa tähtäämässä epäkohtia, joihin niin valtavasti kaipaisi miehistä panostusta. Tai ei edes miehistä. Ihan vaan panostusta. "Tämäkin tässä ja sinäkin siinä."
Suomalaisen miehen räkäinen, kaljanhuuruinen: "Nälkä lähtee syömällä ja vaimo juomalla" -sanoma alkoi kajahdella päässä oivaltaessani mihin tämä johtaa. 
Enkä viittaa aviomiehen haluun alkoholisoitua vaan haluun rajoittaa vaimoaika minimiin.

Jakso oli lyhykäinen (tähänkään en ole saanut vielä aviomiehen täyttä vahvistusta) ja siitä selvittiin. Osasin katsoa peiliin ja pyytää anteeksi. Ja vedota hormooneihin. Ja lyhyisiin yöuniin. Ja aiheesta täysin poikkeaviin asioihin. Sain anteeksi. (Pitäisiköhän tämä vielä aviomieheltä varmistaa...)

Pohdin syitä miksi juuri tuo mies tekee mut umpionnelliseksi. Koska hän (nyt puskee vähän siirappia)  rakastaa, kunnioittaa, luottaa. On rehti, hauska, komea ja luottokelpoinen. Käsittämätön "bull shit" -veteraani. Keplottelee kirkkaanvalkeat sepitykset sadasosasekunneissa asiasta kuin asiasta niin ettei valehtele, mutta onnistuu puliveivata huolella. Omaksi edukseen tietysti. Joku voisi pitää tätä heikkoutena, mutta kyllä tämä meillä lykätään suoraan vahvuuksien lippaaseen.

On siis selvää, että haluan antaa vähintäänkin vastaavaa rakkaudenriemua myös takaisin. Olemalla kelpo vaimo kaikkine samoine ominaisuuksine. Bull shit -asiantuntemusta lukuunottamatta. 

Tapahtuipa hiljattain Tallinnaan johtavan pika-aluksen tanssiravintolassa opettavainen ja silmiä avaava tilannekin. 
Kaksi herraa vaimoinensa istuivat kuivin suin pöydän ääressä kun toisen herran suuta alkoi napsaamaan. Tästä alkoi kiivas neuvottelu vaimojen kanssa mahdollisuuksista hakea suun kostuketta.   Neuvottelun ensimmäinen erä johti tilanteeseen, jossa herrat saivat hakea yhden oluen puoliksi. Lienee selvää, ettei lopputulos miellyttänyt neuvottelun kaikkia osapuolia, jolloin toinen vaimoista jousti sopimusehdoissa sen verran, että oma olut maksaisi aviomiehelle julkisen paritanssin laivan parketilla. Aviomies nousi sanaakaan sanomatta ja lähti kohti baaritiskiä, jolloin vaimo teki viimehetken muutoksen sopimukseen: "Masa. Jos otat oman, se tekee sitten kaksi tanssia!"
Aviomies palasi baaritiskiltä yhden juoman kanssa ja asetti sen kohteliaasti herrojen väliseen puolimatkaan. Yhdessä hörppivät ja pohtivat, että olisipa kaksi lasia.

Kerroin aviomiehelleni tämän kokemuksen pohjalta, että mikäli ikinä koskaan tämä avioliitto saavuttaa nähdyn pisteen, voi hän hyvällä omalla tunnolla heilauttaa kättänsä lähdön merkiksi.

Jos jotakin positiivista, niin se tässä kivenkovalla luottamuksella varustetussa kompleksissa on kaikkein parasta, että tilivelvoite on vapaaehtoinen. Esiintyy enemmänkin taipumuksena ja haluna keskustella oma-aloitteisesti. Tästä mää pidän.

Tulipahan loristua, mutta semmosta se on.

On kirjoitettu blogia. On jätetty kirjoittamatta.

Videoiden teko tyssäsi lyhyeen, kuten jotakuinkin kaikki projektit mihin ryhdyn. Ajatus on kaunis, mutta toteutus vaatii liikaa ponnistelu...