Mitäs tästä tapahtuu?

"Haluan ottaa tästä kuvan. Laittaisitko asetukset kohdilleen" – oli ohjeistukseni tekniikka rakastavalle aviomiehelleni, joka uskollisesti (ja aina liian hitaasti) asetti järjestelmäkameran manuaaliasetukset vaimolleen lukuisia tilanteita varten. Olimme hyvä tiimi, sillä minulla oli vahvempi visuaalinen näkemys kuvasta, kun mieheni vahvuudet kallistui nimenomaan kameran tekniseen sielunelämään.

Aviomieheni tosin saattaa olla "tiimimme hyvyydestä" toista mieltä, hänen yrittäessä (aggressiivisesti) saada vaimoansa sisäistämään myös tekniikan. Vaimopa ei ollut vastaanottavainen, koska olin jo päättänyt ettei keskittymiseni riitä kuitenkaan oppimaan. Parempi vain, että jatketaan (mielestäni) hyväksi havaitulla linjalla. Minä poljen. Minä ohjaan. Ja sinä laitat ne kameran asetukset niinkun minä sanon. Tai en välttämättä sano, mutta ajattelen.

Näin jälkikäteen ajateltuna ihmettelen, ettei aviomies lyönyt hanskoja tiskiin heti alkuunsa. Tiedostan nimittäin päästäväni toistuvia, äänekkäitä turhautumisen huokauksia (toisinaan kirosanoiksikin väritettyinä) välittömästi, jos ajatuksiani ei kyetä lukemaan sillä samaisella sekunnilla, kun ne kukkulallani välähtää. Ja melkoisen skarppina oraakkelina siinä tosiaan saa ollakin, saadakseen ne kaikki sikinsokin kimpoilevat oivallukset kiinni.

Kuten kaikki oppimani, myös tämä harrastus sai muuan päivänä äkkinäisen käänteen aviomieheni uhmatessa tiimihenkeämme hänen kieltäytyessään auttamasta vaimoaan. Vetoomuksessa puhuttiin työkiireistä, mutta eipä ole syyttäminen mikäli tilanne olisi vaatinut ripauksen vilunkipeliä.

Jäljelle jäi tasan kaksi vaihtoehtoa – kamerahanskojen tiputtaminen ikuisiksi ajoiksi marttyyrikanjoniin tai uhmaikäisen lapsenomainen "MINÄ ITTE" -mittelö epärealistisen todellisuuden ja kykenemiseni välillä. Valitsin jälkimmäisen.

Olen jo nuoresta asti huomannut, että parhaiten opin asioita kokeilemalla. En ohjauksessa, vain harkitsemattomasti itsekseni. Tilanteissa, joissa apua ei ole saatavilla mutta haluan päästä tavoitteeseeni heti samantien.

Muistan olleeni 13-vuotias veljeni astellessa armeijaan. Häneltä jäi mukavan pitkiksi ajoiksi tietokone vailla valvontaa. Olin saanut seurata veljeni tietoteknistä osaamista jonkin verran taustalta, mutta todellinen oppiminen tapahtui vasta niin sanotun "mitäs tästä tapahtuu" -metodin kautta, modeemin säestäessä jokapäiväistä sinfoniaansa taustalla.

Myös kameran ja minun välinen kuilu on kuroutunut pikkuhiljaa kapeammaksi kokeilun, sähläämisen, malttamattomuuden, epäonnistumisen ja lopulta onnistumisenkin kautta. Olen päässyt kehittämään kuvausintoani sekä työni puolesta, että myös harrastusmielessä. Tämä menee heittämällä #kiitollinensiunattuonnellinen -kategoriaan.

Kulunut viikko on ollut kuitenkin merkityksellinen, sillä olen jo hyvän tovin (tämä voi kohdallani tarkoittaa kaikkea tuntien ja vuosien välillä, enkä pysty itsekään määrittelemään todellista aikaa) haihatellut pienten vastasyntyneiden vauvojen kuvaamisesta. Niin harkitsematon en kuitenkaan ollut, että olisin yrittänyt ryhtyä "tuottamaan" kuvattavaa omaa kehoani (ja aviomiestäni) apuna käyttäen. Sen sijaan mahdollisuus pompsahti hyppysiini huomattavasti sujuvampaa reittiä – viestinä puhelimeen.

Koske en rohjennut kysyä neuvoa tämän tyyppiseen kuvaukseen viisaammiltani, käytin inspiraationi lähteenä kahta ihailemaani kuvaajaa Krista Pekkalaa www.kristapekkala.com ja Heliannaa https://heliavisuals.fi <3 Tähän lisäsimme kuvattavan perheen omat, ihanat visiot.

Ja jos oikein heittäytyisi epätyypilliseksi suomalaiseksi, voisin jopa varovasti kuiskata hiljaa itselleni että kyllä kannatti. Täysin tyytyväinen en tietenkään ikinä ole oman työni jälkeen, mutta nyt liipattiin niin läheltä omia (ailahtelevia) ensikertalaisen odotuksiani, että ajattelin hieman sipaista itseäni olkapäästä.
Tämä koti, perhe ja ennen kaikkea pieni päätähti oli UPEA kokonaisuus. Ja fiilikseni tätä projektia väkertäessä sanoinkuvaamaton. Kiitos luottamuksesta <3

Tässä ne nyt on – "MITÄS TÄSTÄ TAPAHTUU" -metodini ensimmäinen #newbornluomus.
Tai osa siitä.
MITÄS TYKKÄÄTTE?





Kuvaamisessa kaikkein eniten rakastan aitojen tunteiden taltioimista. Siksipä yksi haaveistani olisi päästä kuvaamaan synnytys. Visioni ei ole vielä kovin yksityiskohtainen, eikä täten välttämättä niin realistinenkaan, mutta onneksi harkitsematon luonteeni ei jätä sijaa liialle jahkailulle ja jonain päivänä haaveeni voi toteutua.

Siltä varalta, että joku käsittää aikeeni kuitenkin väärin, en ole ryntäämässä harkitsemattomasti lähimpään synnytyssairaalaan pyytämättä ja yllättäen.
Vaikka siinä olisi kyllä useallekin aidolle tunteelle hetkensä.
<3

Mitäs tästä tapahtuu?

"Haluan ottaa tästä kuvan. Laittaisitko asetukset kohdilleen" – oli ohjeistukseni tekniikka rakastavalle aviomiehelleni, joka usk...