Häpeä vai helpotus?

Muistatteko – ja kukapa ei muistaisi, kun yhtenä kauniina keväänä riipasin impulsiivisuuksissani bulgarialaisen kuppikakkutatuoinnin lapaani ja alati raikuvasta itseironiastani huolimatta pystyin keräämään iloräkää poskiltani julkisesti vasta lähes vuosi tapahtuman jälkeen.

Tähän liittyen, olisi toinenkin tarina kerrottavana, mutta älkää suotta pidättäkö hengitystänne – kuppikakkuhirvitykseni viereen ei ole ilmestynyt (vielä) puolalaista kääretorttua.

Mennään 3 kuukautta ajassa taaksepäin. Päivään, jolloin puhdistelin huolettomana hinkkieni uudistettuja nännitatuointeja ja rintani alla käteeni osui patti. Voitte uskoa, mitä tällainen löytö menneisyyden syöpämuijalle merkitsee.
Ajatus kulki suoraan saattohoitoon, kulkematta toivonkipinä-  tai todellisuusruudun kautta.

Oikea käteni teki jo ilmoitusta Syöpätautienklinikalle vasemman naputtaessa viestiä sairaanhoitajaystävälleni.
Koska ystäväni ei vastannut saman minuutin aikana, oli otettava järeät aseet käyttöön. Naputtelin huoleni varmuuden vuoksi vielä vertaissiskojenkin tietoisuuteen. Syöpäpiireissä on yhtä sun toista kokemusta. Tiedonjanoisimmat yksilöt tietävät syövästä enemmän kuin moni alan ammattilainen.

Syöpäklinikalta kilahti aika seuraavalle viikolle. Ei puhettakaan, että olisin odottanut tuomiota niin kohtuuttomia aikoja. Näinkin ratkaisukeskeiselle ihmiselle on äärimmäisen tärkeää saada päätöksiä HETI. Oli ne sitten huonoja tai hyviä uutisia, niitä on alettava käsittelemään.
Epätietoisuus on yksi tuhoisimmista tunteista joita kehoni tietää ja sellaisen tunteen vapauttaminen näinkin monimutkaiseen mastonhuippuun on valtava riski.

Niinpä tukeuduin työterveyshuoltoon, joka on onnekseni hoidettu työnantajani puolelta parhaalla mahdollisella tavalla; Heti saataville.

Kävelin jännittyneenä huoneeseen, jossa minut vastaanotti nuorehko reipas lääkärimies. Juuri sen verran nuorehko, että tuntui epäsoveliaalta kaivaa persoonalliset "selkäkannut" estraadille. (En tiedä olisiko kaiken nähnyt senioritohtori ollut sitten sen helpompi).

Kerroin huoleni, osoitin patin sijainnin ja lääkäri ryhtyi tutkimaan. Näin lääkärin silmissä pienen epäuskon pilkahduksen, hänen varmistaessa tunnustelevansa sitä samaa löytöä jonka vuoksi olin jo melkein tiedustellut paikkaa Terhokodista.
"Tätäkö kohoumaa tarkoitat?" - hän vielä varmisti.
"Kyllä" - vastasin lähes itkua pidätellen.

Lääkäri heitti kirjaimellisesti tutkimushanskansa tiskiin ja sanoi:
"Joo. Eli tämä on sun miekkalisäke. Se kuuluu tähän rintalastan alaosaan"
Tässä kohtaa päälimmäiset tunteeni olivat jotakuinkin helpotus ja häpeä. Veikkaan, että häpeä kiilasi jopa niukasti kärkeen.

En tiedä oletteko koskaan nähneet Kummeleiden "Hei mikä tää on" -sketsejä, mutta tämä oli oman elämäni vastaava.
Nauttikaa sallitusta vahingonilosta <3


P.S. Miten voi olla mahdollista, että näinkin monta eri ajatusväylää sisältävä pää löytää tosipaikan (epätietoisuus) tullen vain yhden ainoan reitin. Viivasuora latu suoraan arkkuun.

1 kommentti:

  1. Minäkin olen kauan sitten peljästynyt samaa kohtaa:)

    "Viivasuora latu suoraan arkkuun." Olet mainio kirjoittaja. Ja minulla on ehdoton oikeus liittyä mustaan huumoriin, koska olen itsekin syöpämuija - tosin pääsin aika helposti mutta eihän sitä koskaan tiedä, ja on hyvä pitää optiot avoimina jollakin tasolla.




    VastaaPoista

Mitäs tästä tapahtuu?

"Haluan ottaa tästä kuvan. Laittaisitko asetukset kohdilleen" – oli ohjeistukseni tekniikka rakastavalle aviomiehelleni, joka usk...