Häpeä vai helpotus?

Muistatteko – ja kukapa ei muistaisi, kun yhtenä kauniina keväänä riipasin impulsiivisuuksissani bulgarialaisen kuppikakkutatuoinnin lapaani ja alati raikuvasta itseironiastani huolimatta pystyin keräämään iloräkää poskiltani julkisesti vasta lähes vuosi tapahtuman jälkeen.

Tähän liittyen, olisi toinenkin tarina kerrottavana, mutta älkää suotta pidättäkö hengitystänne – kuppikakkuhirvitykseni viereen ei ole ilmestynyt (vielä) puolalaista kääretorttua.

Mennään 3 kuukautta ajassa taaksepäin. Päivään, jolloin puhdistelin huolettomana hinkkieni uudistettuja nännitatuointeja ja rintani alla käteeni osui patti. Voitte uskoa, mitä tällainen löytö menneisyyden syöpämuijalle merkitsee.
Ajatus kulki suoraan saattohoitoon, kulkematta toivonkipinä-  tai todellisuusruudun kautta.

Oikea käteni teki jo ilmoitusta Syöpätautienklinikalle vasemman naputtaessa viestiä sairaanhoitajaystävälleni.
Koska ystäväni ei vastannut saman minuutin aikana, oli otettava järeät aseet käyttöön. Naputtelin huoleni varmuuden vuoksi vielä vertaissiskojenkin tietoisuuteen. Syöpäpiireissä on yhtä sun toista kokemusta. Tiedonjanoisimmat yksilöt tietävät syövästä enemmän kuin moni alan ammattilainen.

Syöpäklinikalta kilahti aika seuraavalle viikolle. Ei puhettakaan, että olisin odottanut tuomiota niin kohtuuttomia aikoja. Näinkin ratkaisukeskeiselle ihmiselle on äärimmäisen tärkeää saada päätöksiä HETI. Oli ne sitten huonoja tai hyviä uutisia, niitä on alettava käsittelemään.
Epätietoisuus on yksi tuhoisimmista tunteista joita kehoni tietää ja sellaisen tunteen vapauttaminen näinkin monimutkaiseen mastonhuippuun on valtava riski.

Niinpä tukeuduin työterveyshuoltoon, joka on onnekseni hoidettu työnantajani puolelta parhaalla mahdollisella tavalla; Heti saataville.

Kävelin jännittyneenä huoneeseen, jossa minut vastaanotti nuorehko reipas lääkärimies. Juuri sen verran nuorehko, että tuntui epäsoveliaalta kaivaa persoonalliset "selkäkannut" estraadille. (En tiedä olisiko kaiken nähnyt senioritohtori ollut sitten sen helpompi).

Kerroin huoleni, osoitin patin sijainnin ja lääkäri ryhtyi tutkimaan. Näin lääkärin silmissä pienen epäuskon pilkahduksen, hänen varmistaessa tunnustelevansa sitä samaa löytöä jonka vuoksi olin jo melkein tiedustellut paikkaa Terhokodista.
"Tätäkö kohoumaa tarkoitat?" - hän vielä varmisti.
"Kyllä" - vastasin lähes itkua pidätellen.

Lääkäri heitti kirjaimellisesti tutkimushanskansa tiskiin ja sanoi:
"Joo. Eli tämä on sun miekkalisäke. Se kuuluu tähän rintalastan alaosaan"
Tässä kohtaa päälimmäiset tunteeni olivat jotakuinkin helpotus ja häpeä. Veikkaan, että häpeä kiilasi jopa niukasti kärkeen.

En tiedä oletteko koskaan nähneet Kummeleiden "Hei mikä tää on" -sketsejä, mutta tämä oli oman elämäni vastaava.
Nauttikaa sallitusta vahingonilosta <3


P.S. Miten voi olla mahdollista, että näinkin monta eri ajatusväylää sisältävä pää löytää tosipaikan (epätietoisuus) tullen vain yhden ainoan reitin. Viivasuora latu suoraan arkkuun.

Tahdon.

Teki mieli otsikoida tämä teksti "muutoksen aikaan" -viittaavalla tekstillä, mutta ymmärsin jo näitä sanoja ajatellessani että se ei poikkeaisi normaalista arjestani mitenkään.

Elämäni on ollut yhtä muutosta. Muutoksia milloin asumisessa, työssä, suhteissa ja erinäisissä projekteissa. 
Tunteiden muutoksista nyt puhumattakaan. Nyt haluan palata kuitenkin viime kesällä alkaneeseen muutokseen – ADHD-diagnoosiin.

Diagnoosi ei tullut yllätyksenä. Ei itselleni, eikä läheisilleni. Tuskin teillekään, jotka ette meikäläistä edes tosielämässä tunne. 
Diagnoosi oli henkilökohtainen helpotus, eikä tokikaan (vain) siksi että voisin verhota epätoivotun käytökseni kätevästi sen taakse ilman seuraamuksia, vaan lähinnä siksi että vaihtoehtoisessa tilanteessa olisin jäänyt varsin epäselvään tilaan omasta itsestäni.
(Epäselvä tila kun ei sillä tavalla ole itselleni niin tuttua...)
Sitäpaitsi kaikilta niiltä lukemattomilta vuosien varrelta lausumiltani ADHD-vitseiltä olisi mennyt pohja. 

Toivoin hoitavalta taholtani pääsyä ryhmään, jossa jaettaisiin vinkkejä aakkosihmisten arjen, tunteiden ja elämänhallintaan sekä näytin vihreää valoa lääkekokeilulle.

4 kuukauden ja 3 eri lääkekokeilun jälkeen sopiva löytyi ja lääkkeen antama "pölly" on helpottava.
Älkää kuitenkaan antako sanan "pölly" johtaa itseänne harhaan. Itselleni se tarkoittaa:

Piirun verran reagointiaikaa idean ja toteutuksen väliin. 
(Aina piirukaan ei tosin riitä.)

Kykyä aloittaa tekemättömät asiat.
(Ja tehdä niitä intensiivisesti järjettömiä aikoja putkeen)

Tasaisempaa tunne-elämää, josta aviomies lienee #kiitollinensiunattuonnellinen.
(Vastapainoksi on kuitenkin tullut hien haju, joten ei makeaa mahan täydeltä.)

Aikaa muistaa kirjata menoja kalenteriin ja seurata niitä. 
(Muutenkin kuin sivusta. Ja erityisesti jälkikäteen.)

Kaikkea ei lääkekään pelasta. Kuten ailahtelevaa huumoriani ja täysin tyhjänpäiväisten asioiden havainnointia. Ja ihan niitä samoja arjen haasteita, kuin ennenkin. Lievemmissä määrin tosin.

Näillä eväillä (=pöllyssä) osallistuin Varpun 5 viikon TAHTO-mielenvalmennukseen.

Seuraava teksti on oma kokemukseni ja tämä kirjoitus EI OLE YHTEISTYÖ!
Täten Varpu vapautan sinut kaikesta vastuusta (joskaan en häpeästä) koskien nyt lääkkettömien sormieni dynaamista näppäimistöpolkkaa.

Lähdin valmennukseen ensisijaisesti siksi, että tiesin sen olevan Varpun ydinosaamisaluetta ja pikkusen (reilusti) myös siksi, että olen jumalattoman utelias kottarainen.

Myönnän olleeni hitusen skeptinen siitä, voisiko valmennus antaa itselleni enää mitään uutta – tunnenhan Varpun entuudestaan puhumattakaan omasta tavastani ajatella. Olen lähtökohtaisestikin niin ylianalysoivaa ja montaa eri asiaa samaan aikaan ajatteleva ihmistyyppi, että olen varmasti jo melkoisen tietoinen omasta itsestäni ja ehtinyt ajatella kaikenlaista. Ja vähän lisää.
Mihin oikeasti tarvitsisin mielenvalmennusta?

Henkseleiden paukuttelu loppui kuitenkin valmennuksen ensimmäiseen luentoon ja viikkotehtävään. Olin NIIN väärässä. NIIN monesta asiasta.

Sellainen määrä oivalluksia ensimmäisen aihealueen parissa sai KERRANKIN itseni hiljaiseksi ja kirjoittamaan ihan oikeita muistiinpanoja. Oikealla kynällä (jota pidän muuten väärin kädessä).

Videoiden pituus oli Varpun toimesta noin puolisen tuntia per video, mutta myönnän joutuneeni ottamaan siihen aikaa himpun verran enemmän. Esimerkiksi siksi, että löysin itseni laskemassa Varpun maneereja sisällön sijaan (tästä todisteet sivun alaosassa). Tai tutkimasta taustan yksityiskohtia ja sisustusta kokonaisuudessaan.

Mielenvalmennuksen kokonaisvaltainen tie on pitkä, mutta impulsiivisena ihmisenä olen tietysti ylpeä siitä, että onnistuin sisäistämään osan valmennuksen ajatuksista ja tarkoituksesta jo näinkin rivakasti.
Ja sen vaan sanon, että jos minä – sarjatuliraketti onnistuin, lähes kuka vaan onnistuu.

Huomasin jo valmennuksen aikana harmittelevani sitä tosiasiaa, että niin moni jää näistä näkökulmista ja ajatuksista paitsi. NIIN monella on niin väärä kuva itsestään ja kyvyistään. Niin monelta puuttuu rohkeus (tai impulsiivisuus, joka ei niinkään liity valmennukseen vaan omaan hulluuteeni).

Tämän valmennuksen myötä olen jo nyt rohkaistunut ylittämään rajoja (uskokaa tai älkää, jotain rajanhaituvia mullakin on) ja menemään epämukavuusalueelle onnistumaan.

ROHKAISTUKAA JA KOKEILKAA! Investointi ei ole suuri ja voin laittaa melkein (ailahtelevan) pääni pantiksi (arvo ei hääppöinen. MMM. Huom! Koiratalous!) että ette pety.

Ja haluan vielä korostaa, että KYSEESSÄ EI OLE HENGELLINEN VALMENNUS vaikka alla olevassa kuvassa merkit siihen viittaavatkin.
KIITOS ja anteeksi Varpu <3

P.S. Me kaikki ensimmäiseen valmennukseen osallistuvat saimme mahdollisuuden tarjota ystäville -10 € alennuksen seuraavasta (11.11. alkavasta) TAHTO-valmennuksesta, joten jos kiinnostuit niin laitahan viestiä täällä tai instagramissa @nunnuliina <3 

Mitäs tästä tapahtuu?

"Haluan ottaa tästä kuvan. Laittaisitko asetukset kohdilleen" – oli ohjeistukseni tekniikka rakastavalle aviomiehelleni, joka usk...