Kuppikakkukaapista ulos.

Olen tunnettu tuuliviirisestä luonteestani. Se ulottuu elämässäni ihan jokaiselle osa-alueelle. Olette ehkä havainneetkin teksteissäni ripauksen tätä ohjuksen omaista toimintaa. Joku on kenties saattanut antaa ajatuksen myös häpeilemättömyydelleni, avatessani hyvinkin avointa versiota itsestäni julkisesti.

Nyt on kuulkaa kuitenkin sellainen tilanne, että voin iloksenne ilmoittaa piilotelleeni seuraavaa tapahtumasarjaa jo 9 kuukauden ajan. Enkä (hyvän tähden) viittaa neljänteen lapseen, vaan ajanjaksoon joka on pitänyt sisällään ripauksen häpeää. Enemmän kuitenkin epäuskoista naurunremakkaa omalle toiminnalleni.

Muistanette viime toukokuisen reissuni kaikkien aikojen lomakohteeseen – Sunny Beachille. Mikäli olet missannut tämän yllätyksellisen matkan, voit käydä lukemassa kokemukseni tästä: Kaverinkaverinkaverin pelkoa ja inhoa Sunny Beachilla.
Haluaisin nyt lisätä matkapäiväkirjaani yhden spontaanin ohjelmanumeron.

Kas kun kävi niin, että – myös dynaamisista suonenvedoistaan tunnettu – veljeni oli tehnyt äkkinäisistä tavoistaan poiketen hieman etukäteissuunnittelua koskien Bulgarian tarjoamia tatuointipalveluja ja löytänytkin vuolaasti kehutun paikan. Meikäläisen pyöritellessä silmiään näinkin klassikkomaiselle toiminnalle, lähdin kuitenkin mukaan aseteltuani ensin kukka-asetelmat moraalihattuni päälle.

Veljeni maatessa tatuoitavana oli yllättävän hyvin aikaa suunnitella omia haavetatuointeja. Mutta ne tehtäisiin kyllä kotimaassa. Moninkertaisilla hinnoilla. Sellaisilla hinnoilla, ettei meikäläinen itseasiassa saisi sellaisia tatuointeja vielä hyvään toviin.

Veljeni maatessa spontaanisti jo toistamiseen samalla tatuointipenkillä, alkoi inspiraation muruset sinkoilemaan takaraivossani. Oikeaa lapaani oli koristellut kahden ensimmäisen lasteni nimet jo kymmenisen vuotta, eikä sen räpellyksen haalistunut kokonaisuus vastannut enää toiveitani. Niin kulahtaneen tatuoinnin päivittämiseen oli tasan kaksi vaihtoehtoa: a) kolmannen lapseni nimi pitäisi rääpiä jonon jatkoksi yhtä köpösti tai b) vanha tatuointi pitäisi peittää kokonaan.

Ette arvaakaan, miten äkkiä takaraivoni oli täyttynyt erinomaisista, spontaaneista ideoista. Minäkin haluan tatuoinnin. Koska lomapäivät kävivät vähiin, alkoi armoton instagramin selaus. En tiedä mitä siinä ajatustyössä lopulta tapahtui, mutta yhtäkkiä lapaani koristi monivärinen, mitoiltaan täysin liioiteltu - hyvät naiset ja herrat - KUPPIKAKKU.
Kyllä, luit oikein. Kuppikakku.

Eikä mikä tahansa kuppikakku. Sellainen, joka ei itseasiassa liioitellusta koostaan huolimatta täysin peitäkään lasteni nimiä ja jonka varjostukset näyttävät lähinnä siltä, että olisin mittelöinyt kauhamestaruudesta itse Sauna-Timon kanssa.

Uskokaa tai älkää, mutta kyseinen tatuoija on oikeasti taitava. En todella olisi istunut hänen tuoliinsa, mikäli veljeni tatuoinneissa olisi ollut moitteen sanaa. Päinvastoin. Niistä huokuva taidokkuus lisäsi vain vettä myllyyni.

Vaikka olen tottunut monenlaisiin tunteisiin, kyseinen kuppikakku herätti kehossani uskomattomia mielialoja. Ensin kaikkea epäuskon, järkytyksen, ahdistuksen kautta iloon ja siitä vauhdilla taas takaisin epäuskoon. Mutta koska en halua aiheuttaa pahaa mieltä kenellekään, löysin hymyn nopeasti pyllystäni ja sijoitin sen kasvoilleni. "I love it" - muistan sanoneeni.

Olkaa hyvät.
Siinä se nyt lepää. Muistona siinä missä vanhat arvetkin.
Selusta muistuttamassa syövästä ja Sunny Beachista.

Koska en suojannut koko ylävartaloani kesän kuumuudelta, on selvää että salaisuuteni on paljastunut milloin kenellekin. Parhaimmistoa lieni keskustelu eräänkin tutun kanssa ja se meni jotakuinkin seuraavasti:

"Sulla on uus tatuointi"
"No kyyyyylläpä vaan."
"Eikös siinä lukenut ennen sun lasten nimet?"
"No kyyyyyylläpä vaan lukikin"
"Ja peitit sen....*ehkä syvin kokemani hiljaisuus*..... kuppikakulla?"
"Silläpä sillä."

Tässä sitä nyt ollaan. Kuppikakkukaapista ulostulleena.
Aihetta yhdeksän kuukautta sulatelleena voinen todeta seuraavaa:

Adhd-omadiagnosointi alkaa olla taputeltu.
Ei lisättävää.

Toiset ottavat tatuointeja jonkin merkityksestä, toiset ei.
Tästä olen yhä samaa mieltä, vaikka en toiseen lapaani kuppikakkua enää otakaan. Mielestäni tatuoinneilla ei tarvitse olla merkitystä, mutta (vastoin toimintaani) niitä voisi kyllä hitusen suunnitella.

Semmosta se on.
Mun elämäni meinaan. Spontaaneja kuppikakkutatuointeja ja muuta mukavaa. Pelastukseni on kuitenkin ratkaisukeskeinen omaterapia, jossa lähtökohtaisesti käännetään haasteetkin positiiviseksi. Näin ollen tästäkin voinen vilpittömästi sanoa saaneeni erinomaiset naurut. Ja tällekin tatuoinnille tuli juuri merkitys – se kertoo minusta. Rouvasta, joka ottaa kolmekymppisenä lapaansa hirvittävän ruman leivoksen.
Kuka muu muka?

Ja loppuun annettakoon jälleen kiitokset aviomiehelleni, joka on poikkeuksellisesti onnistunut olemaan kommentoimatta tämän luovan muffinssia hipovan kasan syvintä olemusta.

2 kommenttia:

  1. Ihana! Ja mahtavan hyvin parantuneet nuo sun arvet!

    VastaaPoista
  2. Kaikki me seisomme ojassa, mutta vain osa katsoo tähtiin - tai jotain sinne päin.
    Hyviä hetkiä kevääseesi!

    VastaaPoista

Mitäs tästä tapahtuu?

"Haluan ottaa tästä kuvan. Laittaisitko asetukset kohdilleen" – oli ohjeistukseni tekniikka rakastavalle aviomiehelleni, joka usk...