Ei niin perinteinen matkablogi.

Istun New Yorkin kahvilassa aamiaisella ihan muina Carrie Bradshawina – mitä nyt yhteinäinen glamour pikkusen uupuu. Jollei glamouriksi lasketa ylleni valitsemaa mikkihiiri-collegea ja päähäni asettelemia liioitellun kokoisia vastamelukuulokkeita. Unohtamatta tätä kurkussa vahvasti tuntuvaa epäilystä juuri juomani mehun tuomasta allergiareaktiosta. 

Napinat sikseen, istun kuitenkin aurinkoisessa New Yorkissa. Paikassa, johon en koskaan edes oikein tajunnut haluavani. Ennen kuin aviomieheni halusi niin maan perkeleesti. Jos koskaan arvostelisin aviomiestäni (mitä en tietenkään missään tilanteessa tee, sillä olenhan yli-ihminen ja ennen kaikkea vuoden vaimo), käyttäisin jopa termiä "kyllästymiseen asti."

Pääsin tänne ensimmäisen kerran kolme vuotta sitten. Ikuisena persaukisena tämäkin aviomieheni synttäriyllätyksen siivellä tietysti.  Aloin päästä jyvälle mieheni jatkuvasta Manhattan-kaipuusta. Tämä on paikka, jossa jopa minä hiljenen suu auki ihailemaan maisemia pystymättä sanomaan sanaakaan. Pieni (ja niin hirvittävän ahdas) mieleni ei pysty käsittelemään näin suuria asioita.

 Tunnen, kuinka pääni (vähäiset) moottorit käyvät ylikuumana käyttäen kaiken kapasiteettinsa pohtiessaan miten näin korkeat rakennukset on rakennettu ja kuinka ne pysyvät pystyssä. Puhumattakaan omakotitalon kokoisista näytöistä ja niiden mainoksiin käytetyistä rahasummista. On huomattavasti helpompaa kääntää katse omaan pikkuruiseen lomabudjettiinsa ja suunnata askel kohti lähimpää kahvia.

Tämän reissun kohokohtiin menee ehdottomasti Brooklyn, joka jäi viime kerralla kokematta. Vintage-liikkeet, pikkukahvilat, U P E A Brooklyn Bridge (jota en nyt jää miettimään pidempään, koska ne pään moottorit..)  ja ne ihanat graffiti-maisemat. 
Pelkkä tepastelu pitkin kaupunkia on jo kokemus itsessään, mutta muita kohokohtia mainittakoon seuraavasti:

Staten Island (ilmainen) lauttamatka, josta avautuu pimeällä Manhattanin mykistävä siluetti.
Woodbury Common Outlets Kyläpahanen, jossa saa rahaa palamaan mikäli sellaista on. Tai vaikka ei olisikaan.
Chelsea Market Keskitetty ruokahalli täynnä ihanaakin ihanampia suolas- ja makeavaihtoehtoja.
Starbucks Reverse Kahvila-paahtimo-coctailkokemus, jonka rinnalla kalpenee kaikki Starbucksit yhteensä.

New York on paikka, joka jokaisen tulisi kokea enkä oikein jaksa uskoa, että tähän kyllästyisi KOSKAAN.
<3

Kirjoitin tähän asti muutama päivä sitten. Nyt olen lentokentällä valmistautumassa kotiinpaluuseen ja olen löytänyt asioita, joihin New Yorkissa voi kyllästyä.

Paskanjauhanta.
Aivan liikaa tekopyhää bullshittiä. Aina alkaen "how are you" -tervehdyksistä, joilla ei ole mitään tekemistä oikeiden kuulumisten tai kiinnostusten kanssa ja päättyen tuhansia kertoja päivässä kuultuun "have a good one" -nönnönnööhön.

Vaikka olen täysin holtiton, kävelevä puheripuli suomeksi, olen äärimmäisen introvertti englanniksi.  Moni ehkä pitäisi kansainvälisestä puolestani enemmän.

Metromonologit
Yksinpuhuvia, luojaa tai persoonallisuushäiriöitä veisaavia sekakäyttäjiä aivan liikaa makuuni.  Tuntuu, että osuvat kanssani aina samaan metrovaunuun, vaikka todellisuudessa niitä taitaa olla jokaisessa vaunussa. Praise The Lord ja What The Fuck.

Tippi.
Ei nyt hyväntähden. Miksi - oi MIKSI ette osaa hinnoitella palveluitanne niin, ettei tarvitsisi koko ajan miettiä että pitääkö tipata vai eikö pidä tipata. Yleensä pitää tipata. Ja mistä sitä käteistä nyt taas saa. Ja saako kortilla tipata. Ja paljonko pitää tipata. Ja kuka tippaa ja mitä tippaa.
Aaaaaaargh. EI, EI EI. Vihaan tippikulttuuria.

Tämä menee melkein yhtä kovaa tunteisiin ja sieluun, kuin vessareissun jälkeiset, pesemättömät kädet.
Sulevin heppi - muistattehan.

Jotta emme jää muistelemaan tätä upeaa kohdetta kuitenkaan pahalla, haluan loppuun vapauttaa tunnelmaa aamun bullshitillä hissipojan kanssa, joka kysyi (kuten tapoihin kuuluu) _jotain_ jota en kuullut. Sen sijaan, että olisin pyytänyt häntä ystävällisesti toistamaan kysymyksensä, koin parhaaksi arpoa vastauksien "no" ja "yes" väliltä. Arvontalaulu pysähtyi lausuessani itsevarman "yes".

Jatkokeskustelusta päätellen hän oli vitsikkäästi kysynyt odotanko jo lunta saapuvaksi, pukeutuessani (mitä ilmeisemmin) sen näköisesti. Poistuessani hissistä latasin ilmatieteenlaitoksen sivun auki ja toivoin enemmän kuin mitään sen lupaavan lunta, jotta arvontalauluni lopputulema olisi vaikuttanut edes hitusen vähemmän urpolta. Ei voittoa.

Enemmän kuin mitään toivoisin pääseväni vielä jonain päivänä aikuisten kielimatkalle.
Ja kuulotestiin.
Kirjoitan tätä tekstiä näemmä kolmessa osassa, jonka viimeinen osa käynnistyy nyt kotoa käsin. Matkan ikäänkuin kruunasi luonteelleni tyypillinen tapahtumasarja paluulennolla. Kas kun huomasin aurinkolasini kadonneen väljästä taskustani, johon ne hätäpäissäni sujautin lentoemännän huomauttaessa niiden vaeltavan syntisesti irrallaan.

Ei aikaakaan, kun aloin epäillä niiden sujahtaneen taskustani lentokoneen penkin väliin. Esitin huoleni lentoemännälle, joka aikansa penkkiä tutkiessaan totesi kutsuvansa mekaanikon paikalle laskeuduttuamme turvallisesti maankamaralle.

Muiden matkustajien poistuessa koneesta, näppärä mekaanikko ruuvasi lentokoneen penkin pariin irto-osaan ja taikoi pleharini taas esiin. Kiitos ja anteeksi - kokemusten pankkiin <3

P.S. Positiivisiin asioihin lisättäköön, ettei tarttunut tältä reissulta amerikkalaista kuppikakkutatuointia lapaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Mitäs tästä tapahtuu?

"Haluan ottaa tästä kuvan. Laittaisitko asetukset kohdilleen" – oli ohjeistukseni tekniikka rakastavalle aviomiehelleni, joka usk...