Ei niin perinteinen matkablogi.

Istun New Yorkin kahvilassa aamiaisella ihan muina Carrie Bradshawina – mitä nyt yhteinäinen glamour pikkusen uupuu. Jollei glamouriksi lasketa ylleni valitsemaa mikkihiiri-collegea ja päähäni asettelemia liioitellun kokoisia vastamelukuulokkeita. Unohtamatta tätä kurkussa vahvasti tuntuvaa epäilystä juuri juomani mehun tuomasta allergiareaktiosta. 

Napinat sikseen, istun kuitenkin aurinkoisessa New Yorkissa. Paikassa, johon en koskaan edes oikein tajunnut haluavani. Ennen kuin aviomieheni halusi niin maan perkeleesti. Jos koskaan arvostelisin aviomiestäni (mitä en tietenkään missään tilanteessa tee, sillä olenhan yli-ihminen ja ennen kaikkea vuoden vaimo), käyttäisin jopa termiä "kyllästymiseen asti."

Pääsin tänne ensimmäisen kerran kolme vuotta sitten. Ikuisena persaukisena tämäkin aviomieheni synttäriyllätyksen siivellä tietysti.  Aloin päästä jyvälle mieheni jatkuvasta Manhattan-kaipuusta. Tämä on paikka, jossa jopa minä hiljenen suu auki ihailemaan maisemia pystymättä sanomaan sanaakaan. Pieni (ja niin hirvittävän ahdas) mieleni ei pysty käsittelemään näin suuria asioita.

 Tunnen, kuinka pääni (vähäiset) moottorit käyvät ylikuumana käyttäen kaiken kapasiteettinsa pohtiessaan miten näin korkeat rakennukset on rakennettu ja kuinka ne pysyvät pystyssä. Puhumattakaan omakotitalon kokoisista näytöistä ja niiden mainoksiin käytetyistä rahasummista. On huomattavasti helpompaa kääntää katse omaan pikkuruiseen lomabudjettiinsa ja suunnata askel kohti lähimpää kahvia.

Tämän reissun kohokohtiin menee ehdottomasti Brooklyn, joka jäi viime kerralla kokematta. Vintage-liikkeet, pikkukahvilat, U P E A Brooklyn Bridge (jota en nyt jää miettimään pidempään, koska ne pään moottorit..)  ja ne ihanat graffiti-maisemat. 
Pelkkä tepastelu pitkin kaupunkia on jo kokemus itsessään, mutta muita kohokohtia mainittakoon seuraavasti:

Staten Island (ilmainen) lauttamatka, josta avautuu pimeällä Manhattanin mykistävä siluetti.
Woodbury Common Outlets Kyläpahanen, jossa saa rahaa palamaan mikäli sellaista on. Tai vaikka ei olisikaan.
Chelsea Market Keskitetty ruokahalli täynnä ihanaakin ihanampia suolas- ja makeavaihtoehtoja.
Starbucks Reverse Kahvila-paahtimo-coctailkokemus, jonka rinnalla kalpenee kaikki Starbucksit yhteensä.

New York on paikka, joka jokaisen tulisi kokea enkä oikein jaksa uskoa, että tähän kyllästyisi KOSKAAN.
<3

Kirjoitin tähän asti muutama päivä sitten. Nyt olen lentokentällä valmistautumassa kotiinpaluuseen ja olen löytänyt asioita, joihin New Yorkissa voi kyllästyä.

Paskanjauhanta.
Aivan liikaa tekopyhää bullshittiä. Aina alkaen "how are you" -tervehdyksistä, joilla ei ole mitään tekemistä oikeiden kuulumisten tai kiinnostusten kanssa ja päättyen tuhansia kertoja päivässä kuultuun "have a good one" -nönnönnööhön.

Vaikka olen täysin holtiton, kävelevä puheripuli suomeksi, olen äärimmäisen introvertti englanniksi.  Moni ehkä pitäisi kansainvälisestä puolestani enemmän.

Metromonologit
Yksinpuhuvia, luojaa tai persoonallisuushäiriöitä veisaavia sekakäyttäjiä aivan liikaa makuuni.  Tuntuu, että osuvat kanssani aina samaan metrovaunuun, vaikka todellisuudessa niitä taitaa olla jokaisessa vaunussa. Praise The Lord ja What The Fuck.

Tippi.
Ei nyt hyväntähden. Miksi - oi MIKSI ette osaa hinnoitella palveluitanne niin, ettei tarvitsisi koko ajan miettiä että pitääkö tipata vai eikö pidä tipata. Yleensä pitää tipata. Ja mistä sitä käteistä nyt taas saa. Ja saako kortilla tipata. Ja paljonko pitää tipata. Ja kuka tippaa ja mitä tippaa.
Aaaaaaargh. EI, EI EI. Vihaan tippikulttuuria.

Tämä menee melkein yhtä kovaa tunteisiin ja sieluun, kuin vessareissun jälkeiset, pesemättömät kädet.
Sulevin heppi - muistattehan.

Jotta emme jää muistelemaan tätä upeaa kohdetta kuitenkaan pahalla, haluan loppuun vapauttaa tunnelmaa aamun bullshitillä hissipojan kanssa, joka kysyi (kuten tapoihin kuuluu) _jotain_ jota en kuullut. Sen sijaan, että olisin pyytänyt häntä ystävällisesti toistamaan kysymyksensä, koin parhaaksi arpoa vastauksien "no" ja "yes" väliltä. Arvontalaulu pysähtyi lausuessani itsevarman "yes".

Jatkokeskustelusta päätellen hän oli vitsikkäästi kysynyt odotanko jo lunta saapuvaksi, pukeutuessani (mitä ilmeisemmin) sen näköisesti. Poistuessani hissistä latasin ilmatieteenlaitoksen sivun auki ja toivoin enemmän kuin mitään sen lupaavan lunta, jotta arvontalauluni lopputulema olisi vaikuttanut edes hitusen vähemmän urpolta. Ei voittoa.

Enemmän kuin mitään toivoisin pääseväni vielä jonain päivänä aikuisten kielimatkalle.
Ja kuulotestiin.
Kirjoitan tätä tekstiä näemmä kolmessa osassa, jonka viimeinen osa käynnistyy nyt kotoa käsin. Matkan ikäänkuin kruunasi luonteelleni tyypillinen tapahtumasarja paluulennolla. Kas kun huomasin aurinkolasini kadonneen väljästä taskustani, johon ne hätäpäissäni sujautin lentoemännän huomauttaessa niiden vaeltavan syntisesti irrallaan.

Ei aikaakaan, kun aloin epäillä niiden sujahtaneen taskustani lentokoneen penkin väliin. Esitin huoleni lentoemännälle, joka aikansa penkkiä tutkiessaan totesi kutsuvansa mekaanikon paikalle laskeuduttuamme turvallisesti maankamaralle.

Muiden matkustajien poistuessa koneesta, näppärä mekaanikko ruuvasi lentokoneen penkin pariin irto-osaan ja taikoi pleharini taas esiin. Kiitos ja anteeksi - kokemusten pankkiin <3

P.S. Positiivisiin asioihin lisättäköön, ettei tarttunut tältä reissulta amerikkalaista kuppikakkutatuointia lapaan.

Kuppikakkukaapista ulos.

Olen tunnettu tuuliviirisestä luonteestani. Se ulottuu elämässäni ihan jokaiselle osa-alueelle. Olette ehkä havainneetkin teksteissäni ripauksen tätä ohjuksen omaista toimintaa. Joku on kenties saattanut antaa ajatuksen myös häpeilemättömyydelleni, avatessani hyvinkin avointa versiota itsestäni julkisesti.

Nyt on kuulkaa kuitenkin sellainen tilanne, että voin iloksenne ilmoittaa piilotelleeni seuraavaa tapahtumasarjaa jo 9 kuukauden ajan. Enkä (hyvän tähden) viittaa neljänteen lapseen, vaan ajanjaksoon joka on pitänyt sisällään ripauksen häpeää. Enemmän kuitenkin epäuskoista naurunremakkaa omalle toiminnalleni.

Muistanette viime toukokuisen reissuni kaikkien aikojen lomakohteeseen – Sunny Beachille. Mikäli olet missannut tämän yllätyksellisen matkan, voit käydä lukemassa kokemukseni tästä: Kaverinkaverinkaverin pelkoa ja inhoa Sunny Beachilla.
Haluaisin nyt lisätä matkapäiväkirjaani yhden spontaanin ohjelmanumeron.

Kas kun kävi niin, että – myös dynaamisista suonenvedoistaan tunnettu – veljeni oli tehnyt äkkinäisistä tavoistaan poiketen hieman etukäteissuunnittelua koskien Bulgarian tarjoamia tatuointipalveluja ja löytänytkin vuolaasti kehutun paikan. Meikäläisen pyöritellessä silmiään näinkin klassikkomaiselle toiminnalle, lähdin kuitenkin mukaan aseteltuani ensin kukka-asetelmat moraalihattuni päälle.

Veljeni maatessa tatuoitavana oli yllättävän hyvin aikaa suunnitella omia haavetatuointeja. Mutta ne tehtäisiin kyllä kotimaassa. Moninkertaisilla hinnoilla. Sellaisilla hinnoilla, ettei meikäläinen itseasiassa saisi sellaisia tatuointeja vielä hyvään toviin.

Veljeni maatessa spontaanisti jo toistamiseen samalla tatuointipenkillä, alkoi inspiraation muruset sinkoilemaan takaraivossani. Oikeaa lapaani oli koristellut kahden ensimmäisen lasteni nimet jo kymmenisen vuotta, eikä sen räpellyksen haalistunut kokonaisuus vastannut enää toiveitani. Niin kulahtaneen tatuoinnin päivittämiseen oli tasan kaksi vaihtoehtoa: a) kolmannen lapseni nimi pitäisi rääpiä jonon jatkoksi yhtä köpösti tai b) vanha tatuointi pitäisi peittää kokonaan.

Ette arvaakaan, miten äkkiä takaraivoni oli täyttynyt erinomaisista, spontaaneista ideoista. Minäkin haluan tatuoinnin. Koska lomapäivät kävivät vähiin, alkoi armoton instagramin selaus. En tiedä mitä siinä ajatustyössä lopulta tapahtui, mutta yhtäkkiä lapaani koristi monivärinen, mitoiltaan täysin liioiteltu - hyvät naiset ja herrat - KUPPIKAKKU.
Kyllä, luit oikein. Kuppikakku.

Eikä mikä tahansa kuppikakku. Sellainen, joka ei itseasiassa liioitellusta koostaan huolimatta täysin peitäkään lasteni nimiä ja jonka varjostukset näyttävät lähinnä siltä, että olisin mittelöinyt kauhamestaruudesta itse Sauna-Timon kanssa.

Uskokaa tai älkää, mutta kyseinen tatuoija on oikeasti taitava. En todella olisi istunut hänen tuoliinsa, mikäli veljeni tatuoinneissa olisi ollut moitteen sanaa. Päinvastoin. Niistä huokuva taidokkuus lisäsi vain vettä myllyyni.

Vaikka olen tottunut monenlaisiin tunteisiin, kyseinen kuppikakku herätti kehossani uskomattomia mielialoja. Ensin kaikkea epäuskon, järkytyksen, ahdistuksen kautta iloon ja siitä vauhdilla taas takaisin epäuskoon. Mutta koska en halua aiheuttaa pahaa mieltä kenellekään, löysin hymyn nopeasti pyllystäni ja sijoitin sen kasvoilleni. "I love it" - muistan sanoneeni.

Olkaa hyvät.
Siinä se nyt lepää. Muistona siinä missä vanhat arvetkin.
Selusta muistuttamassa syövästä ja Sunny Beachista.

Koska en suojannut koko ylävartaloani kesän kuumuudelta, on selvää että salaisuuteni on paljastunut milloin kenellekin. Parhaimmistoa lieni keskustelu eräänkin tutun kanssa ja se meni jotakuinkin seuraavasti:

"Sulla on uus tatuointi"
"No kyyyyylläpä vaan."
"Eikös siinä lukenut ennen sun lasten nimet?"
"No kyyyyyylläpä vaan lukikin"
"Ja peitit sen....*ehkä syvin kokemani hiljaisuus*..... kuppikakulla?"
"Silläpä sillä."

Tässä sitä nyt ollaan. Kuppikakkukaapista ulostulleena.
Aihetta yhdeksän kuukautta sulatelleena voinen todeta seuraavaa:

Adhd-omadiagnosointi alkaa olla taputeltu.
Ei lisättävää.

Toiset ottavat tatuointeja jonkin merkityksestä, toiset ei.
Tästä olen yhä samaa mieltä, vaikka en toiseen lapaani kuppikakkua enää otakaan. Mielestäni tatuoinneilla ei tarvitse olla merkitystä, mutta (vastoin toimintaani) niitä voisi kyllä hitusen suunnitella.

Semmosta se on.
Mun elämäni meinaan. Spontaaneja kuppikakkutatuointeja ja muuta mukavaa. Pelastukseni on kuitenkin ratkaisukeskeinen omaterapia, jossa lähtökohtaisesti käännetään haasteetkin positiiviseksi. Näin ollen tästäkin voinen vilpittömästi sanoa saaneeni erinomaiset naurut. Ja tällekin tatuoinnille tuli juuri merkitys – se kertoo minusta. Rouvasta, joka ottaa kolmekymppisenä lapaansa hirvittävän ruman leivoksen.
Kuka muu muka?

Ja loppuun annettakoon jälleen kiitokset aviomiehelleni, joka on poikkeuksellisesti onnistunut olemaan kommentoimatta tämän luovan muffinssia hipovan kasan syvintä olemusta.

Mitäs tästä tapahtuu?

"Haluan ottaa tästä kuvan. Laittaisitko asetukset kohdilleen" – oli ohjeistukseni tekniikka rakastavalle aviomiehelleni, joka usk...