Häpeä vai helpotus?

Muistatteko – ja kukapa ei muistaisi, kun yhtenä kauniina keväänä riipasin impulsiivisuuksissani bulgarialaisen kuppikakkutatuoinnin lapaani ja alati raikuvasta itseironiastani huolimatta pystyin keräämään iloräkää poskiltani julkisesti vasta lähes vuosi tapahtuman jälkeen.

Tähän liittyen, olisi toinenkin tarina kerrottavana, mutta älkää suotta pidättäkö hengitystänne – kuppikakkuhirvitykseni viereen ei ole ilmestynyt (vielä) puolalaista kääretorttua.

Mennään 3 kuukautta ajassa taaksepäin. Päivään, jolloin puhdistelin huolettomana hinkkieni uudistettuja nännitatuointeja ja rintani alla käteeni osui patti. Voitte uskoa, mitä tällainen löytö menneisyyden syöpämuijalle merkitsee.
Ajatus kulki suoraan saattohoitoon, kulkematta toivonkipinä-  tai todellisuusruudun kautta.

Oikea käteni teki jo ilmoitusta Syöpätautienklinikalle vasemman naputtaessa viestiä sairaanhoitajaystävälleni.
Koska ystäväni ei vastannut saman minuutin aikana, oli otettava järeät aseet käyttöön. Naputtelin huoleni varmuuden vuoksi vielä vertaissiskojenkin tietoisuuteen. Syöpäpiireissä on yhtä sun toista kokemusta. Tiedonjanoisimmat yksilöt tietävät syövästä enemmän kuin moni alan ammattilainen.

Syöpäklinikalta kilahti aika seuraavalle viikolle. Ei puhettakaan, että olisin odottanut tuomiota niin kohtuuttomia aikoja. Näinkin ratkaisukeskeiselle ihmiselle on äärimmäisen tärkeää saada päätöksiä HETI. Oli ne sitten huonoja tai hyviä uutisia, niitä on alettava käsittelemään.
Epätietoisuus on yksi tuhoisimmista tunteista joita kehoni tietää ja sellaisen tunteen vapauttaminen näinkin monimutkaiseen mastonhuippuun on valtava riski.

Niinpä tukeuduin työterveyshuoltoon, joka on onnekseni hoidettu työnantajani puolelta parhaalla mahdollisella tavalla; Heti saataville.

Kävelin jännittyneenä huoneeseen, jossa minut vastaanotti nuorehko reipas lääkärimies. Juuri sen verran nuorehko, että tuntui epäsoveliaalta kaivaa persoonalliset "selkäkannut" estraadille. (En tiedä olisiko kaiken nähnyt senioritohtori ollut sitten sen helpompi).

Kerroin huoleni, osoitin patin sijainnin ja lääkäri ryhtyi tutkimaan. Näin lääkärin silmissä pienen epäuskon pilkahduksen, hänen varmistaessa tunnustelevansa sitä samaa löytöä jonka vuoksi olin jo melkein tiedustellut paikkaa Terhokodista.
"Tätäkö kohoumaa tarkoitat?" - hän vielä varmisti.
"Kyllä" - vastasin lähes itkua pidätellen.

Lääkäri heitti kirjaimellisesti tutkimushanskansa tiskiin ja sanoi:
"Joo. Eli tämä on sun miekkalisäke. Se kuuluu tähän rintalastan alaosaan"
Tässä kohtaa päälimmäiset tunteeni olivat jotakuinkin helpotus ja häpeä. Veikkaan, että häpeä kiilasi jopa niukasti kärkeen.

En tiedä oletteko koskaan nähneet Kummeleiden "Hei mikä tää on" -sketsejä, mutta tämä oli oman elämäni vastaava.
Nauttikaa sallitusta vahingonilosta <3


P.S. Miten voi olla mahdollista, että näinkin monta eri ajatusväylää sisältävä pää löytää tosipaikan (epätietoisuus) tullen vain yhden ainoan reitin. Viivasuora latu suoraan arkkuun.

Tahdon.

Teki mieli otsikoida tämä teksti "muutoksen aikaan" -viittaavalla tekstillä, mutta ymmärsin jo näitä sanoja ajatellessani että se ei poikkeaisi normaalista arjestani mitenkään.

Elämäni on ollut yhtä muutosta. Muutoksia milloin asumisessa, työssä, suhteissa ja erinäisissä projekteissa. 
Tunteiden muutoksista nyt puhumattakaan. Nyt haluan palata kuitenkin viime kesällä alkaneeseen muutokseen – ADHD-diagnoosiin.

Diagnoosi ei tullut yllätyksenä. Ei itselleni, eikä läheisilleni. Tuskin teillekään, jotka ette meikäläistä edes tosielämässä tunne. 
Diagnoosi oli henkilökohtainen helpotus, eikä tokikaan (vain) siksi että voisin verhota epätoivotun käytökseni kätevästi sen taakse ilman seuraamuksia, vaan lähinnä siksi että vaihtoehtoisessa tilanteessa olisin jäänyt varsin epäselvään tilaan omasta itsestäni.
(Epäselvä tila kun ei sillä tavalla ole itselleni niin tuttua...)
Sitäpaitsi kaikilta niiltä lukemattomilta vuosien varrelta lausumiltani ADHD-vitseiltä olisi mennyt pohja. 

Toivoin hoitavalta taholtani pääsyä ryhmään, jossa jaettaisiin vinkkejä aakkosihmisten arjen, tunteiden ja elämänhallintaan sekä näytin vihreää valoa lääkekokeilulle.

4 kuukauden ja 3 eri lääkekokeilun jälkeen sopiva löytyi ja lääkkeen antama "pölly" on helpottava.
Älkää kuitenkaan antako sanan "pölly" johtaa itseänne harhaan. Itselleni se tarkoittaa:

Piirun verran reagointiaikaa idean ja toteutuksen väliin. 
(Aina piirukaan ei tosin riitä.)

Kykyä aloittaa tekemättömät asiat.
(Ja tehdä niitä intensiivisesti järjettömiä aikoja putkeen)

Tasaisempaa tunne-elämää, josta aviomies lienee #kiitollinensiunattuonnellinen.
(Vastapainoksi on kuitenkin tullut hien haju, joten ei makeaa mahan täydeltä.)

Aikaa muistaa kirjata menoja kalenteriin ja seurata niitä. 
(Muutenkin kuin sivusta. Ja erityisesti jälkikäteen.)

Kaikkea ei lääkekään pelasta. Kuten ailahtelevaa huumoriani ja täysin tyhjänpäiväisten asioiden havainnointia. Ja ihan niitä samoja arjen haasteita, kuin ennenkin. Lievemmissä määrin tosin.

Näillä eväillä (=pöllyssä) osallistuin Varpun 5 viikon TAHTO-mielenvalmennukseen.

Seuraava teksti on oma kokemukseni ja tämä kirjoitus EI OLE YHTEISTYÖ!
Täten Varpu vapautan sinut kaikesta vastuusta (joskaan en häpeästä) koskien nyt lääkkettömien sormieni dynaamista näppäimistöpolkkaa.

Lähdin valmennukseen ensisijaisesti siksi, että tiesin sen olevan Varpun ydinosaamisaluetta ja pikkusen (reilusti) myös siksi, että olen jumalattoman utelias kottarainen.

Myönnän olleeni hitusen skeptinen siitä, voisiko valmennus antaa itselleni enää mitään uutta – tunnenhan Varpun entuudestaan puhumattakaan omasta tavastani ajatella. Olen lähtökohtaisestikin niin ylianalysoivaa ja montaa eri asiaa samaan aikaan ajatteleva ihmistyyppi, että olen varmasti jo melkoisen tietoinen omasta itsestäni ja ehtinyt ajatella kaikenlaista. Ja vähän lisää.
Mihin oikeasti tarvitsisin mielenvalmennusta?

Henkseleiden paukuttelu loppui kuitenkin valmennuksen ensimmäiseen luentoon ja viikkotehtävään. Olin NIIN väärässä. NIIN monesta asiasta.

Sellainen määrä oivalluksia ensimmäisen aihealueen parissa sai KERRANKIN itseni hiljaiseksi ja kirjoittamaan ihan oikeita muistiinpanoja. Oikealla kynällä (jota pidän muuten väärin kädessä).

Videoiden pituus oli Varpun toimesta noin puolisen tuntia per video, mutta myönnän joutuneeni ottamaan siihen aikaa himpun verran enemmän. Esimerkiksi siksi, että löysin itseni laskemassa Varpun maneereja sisällön sijaan (tästä todisteet sivun alaosassa). Tai tutkimasta taustan yksityiskohtia ja sisustusta kokonaisuudessaan.

Mielenvalmennuksen kokonaisvaltainen tie on pitkä, mutta impulsiivisena ihmisenä olen tietysti ylpeä siitä, että onnistuin sisäistämään osan valmennuksen ajatuksista ja tarkoituksesta jo näinkin rivakasti.
Ja sen vaan sanon, että jos minä – sarjatuliraketti onnistuin, lähes kuka vaan onnistuu.

Huomasin jo valmennuksen aikana harmittelevani sitä tosiasiaa, että niin moni jää näistä näkökulmista ja ajatuksista paitsi. NIIN monella on niin väärä kuva itsestään ja kyvyistään. Niin monelta puuttuu rohkeus (tai impulsiivisuus, joka ei niinkään liity valmennukseen vaan omaan hulluuteeni).

Tämän valmennuksen myötä olen jo nyt rohkaistunut ylittämään rajoja (uskokaa tai älkää, jotain rajanhaituvia mullakin on) ja menemään epämukavuusalueelle onnistumaan.

ROHKAISTUKAA JA KOKEILKAA! Investointi ei ole suuri ja voin laittaa melkein (ailahtelevan) pääni pantiksi (arvo ei hääppöinen. MMM. Huom! Koiratalous!) että ette pety.

Ja haluan vielä korostaa, että KYSEESSÄ EI OLE HENGELLINEN VALMENNUS vaikka alla olevassa kuvassa merkit siihen viittaavatkin.
KIITOS ja anteeksi Varpu <3

P.S. Me kaikki ensimmäiseen valmennukseen osallistuvat saimme mahdollisuuden tarjota ystäville -10 € alennuksen seuraavasta (11.11. alkavasta) TAHTO-valmennuksesta, joten jos kiinnostuit niin laitahan viestiä täällä tai instagramissa @nunnuliina <3 

Aivan passeli kakkoslaatudaami.

Mittani alkaa olla täysi jengin huonoa itsetuntoa ja siitä syntyvää kateuspuhetta.
Mittani ei toki ole kovin pitkä, joten sikäli se ei vaadi kummoisiakaan täyttyäkseen. Koska olen kuitenkin helposti kiihtyvää ja vähemmän harkitsevaa sorttia, jaarittelen asiani nyt pitkän kaavan kautta ulos. 

Nauttikaa matkasta. 
Tai olkaa nauttimatta.
(Suosittelen jättämään kukkahatun narikkaan ja ottamaan tilalle pussillisen kevyttä huumorimieltä.)

Olen jo nuoresta lähtien tiedostanut olevani kakkoslaatua. Ja kun sanon kakkoslaatu, en tarkoita sillä silkkaa negaa.

Kakkoslaadulla tarkoitan tyttöä, joka ei ole kylän kuumin katti, mutta kokenut olevansa ihan riittävä. Tyttö joka ei "seukannut" suosituimpien poikien kanssa, vaan heidän kakkoslaatuisten kavereidensa kanssa. 

Järjestely oli molemmille osapuolille selkeä. Ykköslaatuiset ystävämme löysivät toisensa ja me kakkoslaatuiset kaverit sitten käytännönsyistä toisemme. Koska hengailu yhdessä oli paljon kätevämpää niin.
Näiden tarinoiden pituudet mitattiin tosin päivissä. 

Olin habitukseltani niin sanotusti hajuton ja mauton (joskaan en äänetön) "poikatyttö", kuten silloin vielä oli tapana sanoa.
Lainasin kuitenkin aktiivisesti ykköslaatuisten ystävieni hienoja vaatteita ja pyysin heitä (myös varsin aktiivisesti) meikkaamaan naamani pyrkimyksenä muistuttaa enemmän ykköslaatuista tyttöä kuin kakkoslaatuista poikaa.

Tähän väliin haluan esittää suurimman kiitokseni ja syvimmän pahoitteluni näille ystävilleni. 
Olette käyttäneet kakkoslaatuisen perävaununne tuunaamiseen mahdottoman paljon kosmetiikkaa, vaatteita ja aikaanne.

(Toinen heistä kirjoittaa blogia https://kuinmeilletehty.blogspot.com - liekö sitten tämän päivän hulluus nuoruuden traumojen havinaa.)

Kehokuvani on aina ollut melko neutraali. Siitäkin huolimatta, että sain epämiellyttävää huomiota osakseni kantaessani kehossani ikäiselleni merkittävän kokoisia kannuja, jotka sittemmin lasten myötä muuttuivat merkittävän kokoisten kannujen nahkajäänteiksi. 

Ja niihinkin vähäisiin sitten syöpä löysi tiensä. Katsoi varmaan, että tyhjää tilaa on missä majoittua.
Muistan kuinka lääkäri selosti säälivällä katseellaan tilannetta, jossa rinnat olisi hyvä poistaa kokonaan. Totesin, ettei jäljellä ole paljon mitä ikävöidä.

Nuoruudessani laihuutta ihailtiin ja tavoiteltiin. Muistan olleeni ahdistunut ympärilläni olevien nuorten puolesta siitä, miten huolissaan valtaosa oli painostaan ja miten paljon siitä puhuttiin. 

Itse en olisi koskaan jaksanut nähdä edes vaivaa laihduttamisen eteen, sillä niinä aikoina tilanne olisi vaatinut joko syömisen pois jättämistä tai ylenpalttista liikuntaa. Olin liian perso herkuille ja liian laiska liikunnalle. (Uskomaton muutos nykyhetkeen.)

Tästä päästäänkin itse aiheeseen.

 "Miksi sä voit syödä mitä vaan ja oot silti noin laiha"
"Ootko sä taas laihtunut"
"Helppo sun on pukeutua tommoseen haalariin kun sä oot noin hoikka"

Sinä joka näitä kommentteja latelet, haluan kertoa jotain:

SE ETTÄ KEHO ON HOIKKA, EI TARKOITA ETTÄ KEHO VOI HYVIN.
Ja se, että keho voi hyvin pitäisi olla paljon tärkeämpää kuin se, miltä se ulospäin näyttää.

---
Jos laskisin pöytään kehostani kaikki lihakset, pöydässä olisi vielä mainiosti tilaa kattaa brunssi koko perheellesi. Itseasiassa veisin pöydästä vain pienen siivun.  Ja uskokaa tai älkää - keho tarvitsee lihaksia muuhunkin kuin pullisteluun.

Jos laskisin pöytään riskini sairastua sydän- tai verisuonitauteihin, et mahtuisi laskemaan siihen edes kahvikuppiasi.

Jos laskisin pöytään kaikki ne ylivilkkaiden aivojeni tuomat ylimääräiset tunteet, jotka kuormittavat sekä kehoani että arkeani saamatta aikaan mitään hyödyllistä, et edes tietäisi missä pöytä on.
---

Viestini on, että keskitytään olennaiseen. OMAAN hyvinvointiin.
Ja koska hyvinvointi lähtee (valitettavasti ylä)päästä – jossa allekirjoittaneella on sen verran epälooginen liikennejärjestely, että työmaa on Länsimetroakin raskaampi prosessi – on kenties aika tehdä asialle jotain.

Josta päästäänkin itse maksettuun mainokseen, nimittäin Varpu Hintsasen TAHTO-valmennukseen.
Voitte vain kuvitella, miten hyvään aikaan tämä viisas Varpu ryhtyi jakamaan ajatuksiaan koko maailmalle. <3

"Emme voi muuttaa toimintaamme, ellemme ymmärrä miksi toimimme niin kuin toimimme."
-Varpu Hintsanen

P.S.
Toinen vinkkini parempaan minäkuvaan on itseironia. Uskalla nauraa itsellesi ja luomillesi epäkohdille.

Uskon, että huumorilla on ollut suuri rooli opetellessani luomaan kuvaa itsestäni itselleni ja kuvaisin omaa kehokuvaani yhä neutraaliksi.
(Tutkimuksessa ei ole huomioitu adhd:n muodostamia yksittäisiä mielialavaihteluita)

Koen edelleen olevani aivan passeli kakkoslaatudaami, jolla on käynyt valtava säkä erityislaatuisen aviomiehen kanssa.

Ajauduin hiljattain pohtimaan aviomiehelleni kyllästyisimmekö joskus tulevaisuudessa toisiimme. 
"Hani, miten voisin kyllästyä noin moniulotteiseen elämyslahjaan" -hän vastasi.
Melko positiivinen näkemys mieheltä, joka on saanut avioliiton mittaisen sivuroolin käsikirjoittamastani romanttisesta draama-seikkailu-toimintakomediasta.

Täten haastankin SINUT nyt myös kertomaan rakkaimmallesi asioita, joita hänessä arvostat.
 Ihan muuten vaan.
Ja kun sanon nyt, tarkoitan HETI VÄLITTÖMÄSTI.
En edes tunne muita aikakäsityksiä.

Joskus onni vaatii impulsiivisuutta.

Haluaisin puhua hieman impulsiivisuudesta. Raapaisin aihetta jo hienoisesti tänään Instagramissakin. 

"Impulsiivisuudella on negatiivinen maine, mutta sillä ansaitsee myös paljon hyvää. 
Saavuttamieni onnellisten asioiden takana on monta harkitsematonta ja äkkipikaista päätöstä."

Totta joka sana.

Tunnen persoonia, jotka rakastavat harkitsemista. Niin paljon että moni asia jää jahkailun takia kokematta. Voitte uskoa että kaltaiselleni ihmistyypille pitkä harkinta-aika on sietämätöntä. Etenkin, jos oma toimintani on toisen harkinta-ajasta kiinni. Mutta vaikka ei olisi, koen pohdiskelijoiden jäävän paljosta paitsi liiallisella kannattavuuden punnitsemisella. 
Taisin sanoa sen jo.

Pahimmillaan punnitsijaihmiset jäävät järkisyistä esimerkiksi myrkyllisiin ystävyyssuhteisiin, onnettomiin parisuhteisiin, vääriin ammatteihin ja ja ja ja. Lista on loputon. Kyllä te tiedätte mistä puhun.

Päätöksienteossa mielestäni erityisen tärkeää on kysyä itseltään "miksi ei".

Hauskaa että ylipäänsä puhun tästä – ihan kuin omissa päätöksenteoissani olisi jonkin sortin harkintaprosessi. Ei ole ei, mutta jos olisi niin haluaisin sen menevän juuri noin.

Omassa "prosessissani" – kyllä, juuri siinä missä idean ja toteutuksen välillä ei juurikaan ole ilmaa – kysymyksen sijaan on yleensä vain Voutilaisen Laurankin suusta kuultu toteamus: "no hitto miks ei" ja lähinnä omasta suustani kuultu versio "kerrankos sitä."
Kerranpa hyvinkin. Tai toisen tai kolmannenkin. Milloin mitäkin.

No nyt päästäänkin sitten tähän onnellisuus osuuteen!
Olen saanut paljon palautetta iloisesta elämänasenteestani ja huterasta huumoristani. Joskus on joku kysynytkin, mistä ammennan iloa elämääni.

Lähdetään nyt kuitenkin siitä tosiasiasta, etten ole aina iloinen. Ei kukaan ole. Jos aviomieheltäni kysyy, ilo ei välttämättä ole edes arjen top vitosessa. Impulsiivisuus on. Joskin siihen liittyy sitten muita (=lue runsaasti) positiivisiakin tunteita, kuin pelkkä ilo. 

Olen kova tyttö stressaamaan, mutta siihenkin auttaa impulsiivisuus. Sen ansiosta en jää vellomaan ikäviin tunteisiin.  Vaihtoehtoja vastoinkäymisten voittamiseen on muutama, mutta tässä niistä kolme (koska en muista niitä muita):

(Välihuomautuksena todettakoon, että aviomieheni mielestä "muutama" tarkoittaa noin kolmea ja omasta mielestäni se tarkoittaa tasan viittä. Omasta mielestäni olen oikeassa.)

 1) Saan uuden ajatuksen (tai sata uutta ajatusta) ja alan keskittymään niihin. 
Tai no "keskittyminen" on ehkä vähän liioiteltua, mutta että negatiiviset tunteet saattavat jäädä positiivisten jalkoihin. Saatan unohtaa ne. Keskittyä taas iloisiin asioihin.

2) Ratkaisen stressaavat asiat nopealla sykkeellä. 
Olen ratkaisukeskeinen ihminen ja haluan stressaavat asiat pois päiväjärjestyksessä saattamalla ne päätökseen. Tiedän ja olen huomannut että jotkut asiat vaativat aikaa ratketakseen, mutta itselleni tällainen toimintamalli on tuntematon. Mielestäni kaiken voi ratkaista heti.
Paitsi erinomaista lihaskuntoa ja treenimotivaatiota. Siihen en ole löytänyt vielä ratkaisua.

3) Väännän vastoinkäymisen huumoriksi.
Mitäpä tähän lisäämään. Itseironialla selviää monesta ikävästäkin tilanteesta. Ei se toki kaikkea ratkaise, mutta auttaa hitusen.

Koska rakastan yhteenvetoja (ikään kuin se auttaisi kasaamaan muuten niin epäselvää kyhäelmää yhtenäiseksi) todettakoon, että MINUN mielestäni ripaus huolettomuutta ja äkkipikaisuutta auttaa onnellisten asioiden tavoittelussa.

Niin kävi myös (megaimpulsiiviselle) veljelleni Jarille, joka omistaa nyt 1/4 ravintolaa. 
Lainatakseni ripauksen runoani:

"Kerran täytyy vain pirahtaa luuri,
kunhan idea on tarpeeksi järjetön ja suuri.
"Ihan vitun hyvä idea" - Jari sanoi vaan,
vaikkei ollut kuullut yksityiskohtiakaan."

Maailman eniten onnea äkkipikaiset, impulsiiviset ja harkitsemattomat ravintoloitsijat Jari, Kata, Pauliina ja Arttu! Menkää muutkin seuraamaan näitä hullun ihania somessa @wiskarila ja piipahtakaa Kivenlahdessa. JÄRJETTÖMÄN IHANAA! <3

P.S. Mitäpä luulette montako kertaa harkitsin avajaisasuni valintaa ennen lähtöä?
Aivan. "No hitto miks ei" sirkusteltta olisi ollut hyvä idea?

On kirjoitettu blogia. On jätetty kirjoittamatta.

Videoiden teko tyssäsi lyhyeen, kuten jotakuinkin kaikki projektit mihin ryhdyn.
Ajatus on kaunis, mutta toteutus vaatii liikaa ponnisteluja alkuhuuman jälkeen.

Olen elämässäni ryhtynyt monenlaisiin projekteihin. Se on voinut tarkoittaa muuttoa (esimerkiksi 20 kertaa), ompelua, kuntosaliharrastusta, koiran hankintaa, kissan hankintaa, kanojen hankintaa, tennistunteja, ratsastusta, tankotanssia, äkkilähtöjä tai vaikka kuppikakkutatuointia lapaan.

On värjätty tukkaa, on leikattu tukkaa, laitettu pidennyksiä ja taas leikattu. Ja värjätty. Ja leikattu.

On aloitettu elämäntaparemontti, on lopetettu elämäntaparemontti. On varattu kielimatka englantiin, on peruttu kielimatka englantiin.

On laitettu viestiä ja sovittu tapaamisesta, on peruttu tapaaminen ja taas peruttu tapaamisen peruminen. On palattu alkuperäiseen suunnitelmaan ja huomattu tuplabuukkaus, vaihdettu ajankohtaa ja sitä rataa.

On "siunattu" lapsilla. Kuviteltu sen olevan helppoa. On kasvatettu ja rakastettu. Huudettukin.
On jätetty kotiin sadevaatteet. Vaihtovaatteet.
On unohdettu neuvolat, hammaslääkärit ja vanhempainillat. Viety väärät lomakkeet.

On otettu dynaamista pulttia. On muistettu vetää yhden kerran syvään henkeä ja palattu rakastamaan niin että näkyy ja tuntuu.
On oltu impulsiivisia. On oltu väsyneitä. On oltu sairaita ja surullisia.
On unohdettu, on muistutettu ja taas muistettu. On unohdettu uudestaan. On muistutettu uudestaan.

On puhuttu, on puututtu. Muidenkin kuin omaan elämään.
On pyydetty anteeksi. Teoista, sanoista, impulsiivisuudesta, muistamattomuudesta, ja suurista tunteista. Kipinöistä. Unohduksista.

On haaveiltu ja toteutettu haaveita. Ei ole jahkailtu. Ei ole suunniteltu. Vain toimittu. Vaihtelevalla menestyksellä.

On rakastettu ja kiitetty. On toimittu oikein. On iloittu hetkistä. Lukemattomista.
On hymyilty. On oltu onnellisia.

On diagnosoitu ADHD.

Ideasta toteutukseen. Kulkematta harkinnan kautta.

Se oli yksi kaunis helmikuinen keskiviikko, kun tuli sellainen kaikkien aikojen idea liilan värisistä hiuksista. Tai en minä tiedä oliko se kaunis tai edes keskiviikko, mutta muistelisin sen olleen ainakin helmikuussa.

Tällaiset ajatukset ovat siitä "hauskoja", että lähtevät laukalle samantien saavuttaessaan huippunsa. Ymmärrättehän, ettei paluu ole sen jälkeen enää mahdollinen. Muka toteaisin hetken pohdittuani, että se olisi huono idea? Hah!
Miksi liilat hiukset olisivat huono idea? Jos ei kuppikakkutatuointikaan ollut. Miksi ylipäätään mikään välähdyksistäni olisi huono idea?
Kaava on aina sama: IDEA -> TOTEUTUS. Jotain siitä välistä uupuu. Mutta en nyt muista mitä.

Seuraavassa kohtauksessa päässäni vaikuttikin jo liila Color Mask. Ensimmäisellä kerralla jäi vähän vaisuksi, joten pistin toiseen erään ripauksen sinistä. Tadaa. Kyllä tarttui. Liilaa haettiin, liilaa saatiin. Los katastrofes.

Aikani yritin todistella itselleni toteutukseni onnistumista, samalla toivoen värin kulumista kuin itsestään, mutta lähes yhtä nopeasti kuin ideat saavuttavat toteutuksen, on myös epäonnistumisen myöntämisestä uuteen toteutukseen varsin lyhyehkö matka. HALUSIN VAALEAT TAKAISIN.
Yllättyneitä olivat mm. ___________.
Istahdin kampaajan tuoliin. Päähäni taiteilemaa luomusta tuli "ihastelemaan" yksi sun toinenkin osanottaja. "Nonni. Semmonen. Mitähän tälle nyt sitten."
Olisi toki ollut yksinkertaista valita helppo tie ja rykäistä ruoska kertalaakista sysimustaksi, peittäen tämän yksisarvisen pierua muistuttavan katastrofin alleen, mutta koska en ole yksinkertaista tyyppiä, pyysin mahdollisimman hellävaraista värinpoistokäsittelyä piiloutuneiden vaaleiden hyväksi.

Näin perssilmälläni suoraan kampaajani sieluun, joka huutoitki epätoivoista kysymystä hirviöasiakkaalleen: "MIKSI. OI MIKSI."

Päähäni kokeiltiin yhtä sun toista tapaa irroittaa väriä ja kolmannen kokeilun jälkeen kutrejani koristi "ihan kiva" väri. Se ei ollut vaalea, mutta se oli vaaleahko. Hieman kuivakka makuuni, mutta sen verran kiva, että päätettiin laittaa enää jokin "glossi" ja unohtaa lisävaalennukset. Kyseinen "glossi" ei ollut kuitenkaan ehtinyt vaikuttaa päässäni kahta minuuttia kauempaa, kun kampaaja panikoitui ja lähti huuhtelemaan kiiltohoitoa pois.

Haluan nyt vielä tarkentaa, että oli kulunut 3,5 tuntia. KOLMEJAPUOLITUNTIA, kun korvaani kantautui sanat: "Oho. Veti vihreeksi. Onpa jännä."
Mäpä kerron mikä oli jännä.

Se oli jännä, että meikäläisen levoton hanuri oli skarpannut jo yli kolmen tunnin ajan ja yrittänyt käyttäytyä asiallisesti. Istunut kiltisti paikallaan vaikka sen olisi tehnyt mieli zumbata edes takaisin pesupaikan ja peilipaikan väliä. Se oli myös jännä, että mun olisi tehnyt mieli paniikissani puhua ja puhua ja puhua, mutta sain kerrankin hillittyä yleensä totaalisen hallitsemattoman suunikin. Oli selvää, ettei lisäaika olisi ollut kenenkään mielenterveyden kannalta järkevää.

Pyyhin hikeä otsalta laskiessani euroja, joita tähän koko performanssiin oli taatusti kulunut. Kuulin jo massiivisen rahasumman kilahtavan kassaan. On toki mahdollista, että kyseessä oli kuitenkin vain mielenterveyteni, joka epätoivoissaan kilautti kelloa viimeisen varoituksen merkiksi.

Siinä sitä oltiin. Viimeisen kerran föönattu, vihreä unelma olkapäille laskeutuneena. Kuin kuivuuttaan  lähes menehtyneen, anonyymin viherkasvini varret konsanaan.
(Kuva tätä mielikuvaanne rikastuttamaan:)
 Mietittiin missä meni vikaan. Otaksun, että kampaajani versiossa jotakuinkin siinä kuningasideani kohdalla.

Voitte uskoa, että nämä on hetkiä jolloin toivoisin harkinnan käyvän edes pikaisesti idean ja toteutuksen välillä. Edes hitusen näyttäytymässä.

En ole kuitenkaan lannistuvaa sorttia, vaan vahvuuteni (ja ainoa toivoni) on kääntää kaikki valintani iloksi ja itseironiaksi, niin tulipahan taas tarinaa muuten niin hiljaiseen blogiini. Olkaapa hyvät.

P.S. Kotiin päästessäni tartuin (jälleen harkitsematta) ruskeaan väripurkkiin ja hautasin sammaloituneen kukkulani viimeisetkin karvanhaivenet ja toistin itselleni mantraa tulevaisuuden varalle:
Älä saatana ikinä enää – ainakaan ennen seuraavaa kertaa.
Iha hyvä.

Ei niin perinteinen matkablogi.

Istun New Yorkin kahvilassa aamiaisella ihan muina Carrie Bradshawina – mitä nyt yhteinäinen glamour pikkusen uupuu. Jollei glamouriksi lasketa ylleni valitsemaa mikkihiiri-collegea ja päähäni asettelemia liioitellun kokoisia vastamelukuulokkeita. Unohtamatta tätä kurkussa vahvasti tuntuvaa epäilystä juuri juomani mehun tuomasta allergiareaktiosta. 

Napinat sikseen, istun kuitenkin aurinkoisessa New Yorkissa. Paikassa, johon en koskaan edes oikein tajunnut haluavani. Ennen kuin aviomieheni halusi niin maan perkeleesti. Jos koskaan arvostelisin aviomiestäni (mitä en tietenkään missään tilanteessa tee, sillä olenhan yli-ihminen ja ennen kaikkea vuoden vaimo), käyttäisin jopa termiä "kyllästymiseen asti."

Pääsin tänne ensimmäisen kerran kolme vuotta sitten. Ikuisena persaukisena tämäkin aviomieheni synttäriyllätyksen siivellä tietysti.  Aloin päästä jyvälle mieheni jatkuvasta Manhattan-kaipuusta. Tämä on paikka, jossa jopa minä hiljenen suu auki ihailemaan maisemia pystymättä sanomaan sanaakaan. Pieni (ja niin hirvittävän ahdas) mieleni ei pysty käsittelemään näin suuria asioita.

 Tunnen, kuinka pääni (vähäiset) moottorit käyvät ylikuumana käyttäen kaiken kapasiteettinsa pohtiessaan miten näin korkeat rakennukset on rakennettu ja kuinka ne pysyvät pystyssä. Puhumattakaan omakotitalon kokoisista näytöistä ja niiden mainoksiin käytetyistä rahasummista. On huomattavasti helpompaa kääntää katse omaan pikkuruiseen lomabudjettiinsa ja suunnata askel kohti lähimpää kahvia.

Tämän reissun kohokohtiin menee ehdottomasti Brooklyn, joka jäi viime kerralla kokematta. Vintage-liikkeet, pikkukahvilat, U P E A Brooklyn Bridge (jota en nyt jää miettimään pidempään, koska ne pään moottorit..)  ja ne ihanat graffiti-maisemat. 
Pelkkä tepastelu pitkin kaupunkia on jo kokemus itsessään, mutta muita kohokohtia mainittakoon seuraavasti:

Staten Island (ilmainen) lauttamatka, josta avautuu pimeällä Manhattanin mykistävä siluetti.
Woodbury Common Outlets Kyläpahanen, jossa saa rahaa palamaan mikäli sellaista on. Tai vaikka ei olisikaan.
Chelsea Market Keskitetty ruokahalli täynnä ihanaakin ihanampia suolas- ja makeavaihtoehtoja.
Starbucks Reverse Kahvila-paahtimo-coctailkokemus, jonka rinnalla kalpenee kaikki Starbucksit yhteensä.

New York on paikka, joka jokaisen tulisi kokea enkä oikein jaksa uskoa, että tähän kyllästyisi KOSKAAN.
<3

Kirjoitin tähän asti muutama päivä sitten. Nyt olen lentokentällä valmistautumassa kotiinpaluuseen ja olen löytänyt asioita, joihin New Yorkissa voi kyllästyä.

Paskanjauhanta.
Aivan liikaa tekopyhää bullshittiä. Aina alkaen "how are you" -tervehdyksistä, joilla ei ole mitään tekemistä oikeiden kuulumisten tai kiinnostusten kanssa ja päättyen tuhansia kertoja päivässä kuultuun "have a good one" -nönnönnööhön.

Vaikka olen täysin holtiton, kävelevä puheripuli suomeksi, olen äärimmäisen introvertti englanniksi.  Moni ehkä pitäisi kansainvälisestä puolestani enemmän.

Metromonologit
Yksinpuhuvia, luojaa tai persoonallisuushäiriöitä veisaavia sekakäyttäjiä aivan liikaa makuuni.  Tuntuu, että osuvat kanssani aina samaan metrovaunuun, vaikka todellisuudessa niitä taitaa olla jokaisessa vaunussa. Praise The Lord ja What The Fuck.

Tippi.
Ei nyt hyväntähden. Miksi - oi MIKSI ette osaa hinnoitella palveluitanne niin, ettei tarvitsisi koko ajan miettiä että pitääkö tipata vai eikö pidä tipata. Yleensä pitää tipata. Ja mistä sitä käteistä nyt taas saa. Ja saako kortilla tipata. Ja paljonko pitää tipata. Ja kuka tippaa ja mitä tippaa.
Aaaaaaargh. EI, EI EI. Vihaan tippikulttuuria.

Tämä menee melkein yhtä kovaa tunteisiin ja sieluun, kuin vessareissun jälkeiset, pesemättömät kädet.
Sulevin heppi - muistattehan.

Jotta emme jää muistelemaan tätä upeaa kohdetta kuitenkaan pahalla, haluan loppuun vapauttaa tunnelmaa aamun bullshitillä hissipojan kanssa, joka kysyi (kuten tapoihin kuuluu) _jotain_ jota en kuullut. Sen sijaan, että olisin pyytänyt häntä ystävällisesti toistamaan kysymyksensä, koin parhaaksi arpoa vastauksien "no" ja "yes" väliltä. Arvontalaulu pysähtyi lausuessani itsevarman "yes".

Jatkokeskustelusta päätellen hän oli vitsikkäästi kysynyt odotanko jo lunta saapuvaksi, pukeutuessani (mitä ilmeisemmin) sen näköisesti. Poistuessani hissistä latasin ilmatieteenlaitoksen sivun auki ja toivoin enemmän kuin mitään sen lupaavan lunta, jotta arvontalauluni lopputulema olisi vaikuttanut edes hitusen vähemmän urpolta. Ei voittoa.

Enemmän kuin mitään toivoisin pääseväni vielä jonain päivänä aikuisten kielimatkalle.
Ja kuulotestiin.
Kirjoitan tätä tekstiä näemmä kolmessa osassa, jonka viimeinen osa käynnistyy nyt kotoa käsin. Matkan ikäänkuin kruunasi luonteelleni tyypillinen tapahtumasarja paluulennolla. Kas kun huomasin aurinkolasini kadonneen väljästä taskustani, johon ne hätäpäissäni sujautin lentoemännän huomauttaessa niiden vaeltavan syntisesti irrallaan.

Ei aikaakaan, kun aloin epäillä niiden sujahtaneen taskustani lentokoneen penkin väliin. Esitin huoleni lentoemännälle, joka aikansa penkkiä tutkiessaan totesi kutsuvansa mekaanikon paikalle laskeuduttuamme turvallisesti maankamaralle.

Muiden matkustajien poistuessa koneesta, näppärä mekaanikko ruuvasi lentokoneen penkin pariin irto-osaan ja taikoi pleharini taas esiin. Kiitos ja anteeksi - kokemusten pankkiin <3

P.S. Positiivisiin asioihin lisättäköön, ettei tarttunut tältä reissulta amerikkalaista kuppikakkutatuointia lapaan.

Kuppikakkukaapista ulos.

Olen tunnettu tuuliviirisestä luonteestani. Se ulottuu elämässäni ihan jokaiselle osa-alueelle. Olette ehkä havainneetkin teksteissäni ripauksen tätä ohjuksen omaista toimintaa. Joku on kenties saattanut antaa ajatuksen myös häpeilemättömyydelleni, avatessani hyvinkin avointa versiota itsestäni julkisesti.

Nyt on kuulkaa kuitenkin sellainen tilanne, että voin iloksenne ilmoittaa piilotelleeni seuraavaa tapahtumasarjaa jo 9 kuukauden ajan. Enkä (hyvän tähden) viittaa neljänteen lapseen, vaan ajanjaksoon joka on pitänyt sisällään ripauksen häpeää. Enemmän kuitenkin epäuskoista naurunremakkaa omalle toiminnalleni.

Muistanette viime toukokuisen reissuni kaikkien aikojen lomakohteeseen – Sunny Beachille. Mikäli olet missannut tämän yllätyksellisen matkan, voit käydä lukemassa kokemukseni tästä: Kaverinkaverinkaverin pelkoa ja inhoa Sunny Beachilla.
Haluaisin nyt lisätä matkapäiväkirjaani yhden spontaanin ohjelmanumeron.

Kas kun kävi niin, että – myös dynaamisista suonenvedoistaan tunnettu – veljeni oli tehnyt äkkinäisistä tavoistaan poiketen hieman etukäteissuunnittelua koskien Bulgarian tarjoamia tatuointipalveluja ja löytänytkin vuolaasti kehutun paikan. Meikäläisen pyöritellessä silmiään näinkin klassikkomaiselle toiminnalle, lähdin kuitenkin mukaan aseteltuani ensin kukka-asetelmat moraalihattuni päälle.

Veljeni maatessa tatuoitavana oli yllättävän hyvin aikaa suunnitella omia haavetatuointeja. Mutta ne tehtäisiin kyllä kotimaassa. Moninkertaisilla hinnoilla. Sellaisilla hinnoilla, ettei meikäläinen itseasiassa saisi sellaisia tatuointeja vielä hyvään toviin.

Veljeni maatessa spontaanisti jo toistamiseen samalla tatuointipenkillä, alkoi inspiraation muruset sinkoilemaan takaraivossani. Oikeaa lapaani oli koristellut kahden ensimmäisen lasteni nimet jo kymmenisen vuotta, eikä sen räpellyksen haalistunut kokonaisuus vastannut enää toiveitani. Niin kulahtaneen tatuoinnin päivittämiseen oli tasan kaksi vaihtoehtoa: a) kolmannen lapseni nimi pitäisi rääpiä jonon jatkoksi yhtä köpösti tai b) vanha tatuointi pitäisi peittää kokonaan.

Ette arvaakaan, miten äkkiä takaraivoni oli täyttynyt erinomaisista, spontaaneista ideoista. Minäkin haluan tatuoinnin. Koska lomapäivät kävivät vähiin, alkoi armoton instagramin selaus. En tiedä mitä siinä ajatustyössä lopulta tapahtui, mutta yhtäkkiä lapaani koristi monivärinen, mitoiltaan täysin liioiteltu - hyvät naiset ja herrat - KUPPIKAKKU.
Kyllä, luit oikein. Kuppikakku.

Eikä mikä tahansa kuppikakku. Sellainen, joka ei itseasiassa liioitellusta koostaan huolimatta täysin peitäkään lasteni nimiä ja jonka varjostukset näyttävät lähinnä siltä, että olisin mittelöinyt kauhamestaruudesta itse Sauna-Timon kanssa.

Uskokaa tai älkää, mutta kyseinen tatuoija on oikeasti taitava. En todella olisi istunut hänen tuoliinsa, mikäli veljeni tatuoinneissa olisi ollut moitteen sanaa. Päinvastoin. Niistä huokuva taidokkuus lisäsi vain vettä myllyyni.

Vaikka olen tottunut monenlaisiin tunteisiin, kyseinen kuppikakku herätti kehossani uskomattomia mielialoja. Ensin kaikkea epäuskon, järkytyksen, ahdistuksen kautta iloon ja siitä vauhdilla taas takaisin epäuskoon. Mutta koska en halua aiheuttaa pahaa mieltä kenellekään, löysin hymyn nopeasti pyllystäni ja sijoitin sen kasvoilleni. "I love it" - muistan sanoneeni.

Olkaa hyvät.
Siinä se nyt lepää. Muistona siinä missä vanhat arvetkin.
Selusta muistuttamassa syövästä ja Sunny Beachista.

Koska en suojannut koko ylävartaloani kesän kuumuudelta, on selvää että salaisuuteni on paljastunut milloin kenellekin. Parhaimmistoa lieni keskustelu eräänkin tutun kanssa ja se meni jotakuinkin seuraavasti:

"Sulla on uus tatuointi"
"No kyyyyylläpä vaan."
"Eikös siinä lukenut ennen sun lasten nimet?"
"No kyyyyyylläpä vaan lukikin"
"Ja peitit sen....*ehkä syvin kokemani hiljaisuus*..... kuppikakulla?"
"Silläpä sillä."

Tässä sitä nyt ollaan. Kuppikakkukaapista ulostulleena.
Aihetta yhdeksän kuukautta sulatelleena voinen todeta seuraavaa:

Adhd-omadiagnosointi alkaa olla taputeltu.
Ei lisättävää.

Toiset ottavat tatuointeja jonkin merkityksestä, toiset ei.
Tästä olen yhä samaa mieltä, vaikka en toiseen lapaani kuppikakkua enää otakaan. Mielestäni tatuoinneilla ei tarvitse olla merkitystä, mutta (vastoin toimintaani) niitä voisi kyllä hitusen suunnitella.

Semmosta se on.
Mun elämäni meinaan. Spontaaneja kuppikakkutatuointeja ja muuta mukavaa. Pelastukseni on kuitenkin ratkaisukeskeinen omaterapia, jossa lähtökohtaisesti käännetään haasteetkin positiiviseksi. Näin ollen tästäkin voinen vilpittömästi sanoa saaneeni erinomaiset naurut. Ja tällekin tatuoinnille tuli juuri merkitys – se kertoo minusta. Rouvasta, joka ottaa kolmekymppisenä lapaansa hirvittävän ruman leivoksen.
Kuka muu muka?

Ja loppuun annettakoon jälleen kiitokset aviomiehelleni, joka on poikkeuksellisesti onnistunut olemaan kommentoimatta tämän luovan muffinssia hipovan kasan syvintä olemusta.

Mitäs tästä tapahtuu?

"Haluan ottaa tästä kuvan. Laittaisitko asetukset kohdilleen" – oli ohjeistukseni tekniikka rakastavalle aviomiehelleni, joka usk...