Kuin Haminan kaupunki.

On se vaan aina yhtä viihdyttävää palata tauon jälkeen blogiin lukemaan omia kirjoituksia aivan kuin niitä lukisi ensimmäistä kertaa. Tulee koettua "jaa tuli kirjoitettua sitten tommonenkin" -elämyksiä kerta toisensa jälkeen. Isoa osaa tapahtumista en edes tiedä tapahtuneen ja ne loput jotka muistan on unohtunut. Sikälikin on kiva palata katsomaan blogiin, mitähän sitä onkaan elämässään tehnyt. Sama pätee Instagramiin. Rakastan päivittää sitä ja katsoa vanhoja arkistoja aika-ajoin. Vain muistaakseni hetkiä, jotka suhahdan elämässäni läpi uskomattomalla vauhdilla. Joku haluaisi kenties sanoa että vähemmänkin voisi päivittää, mutta kaltaiselleni ohjukselle se on oleellinen osa päivääni. Siitäkin huolimatta että somehiljainenkin ihme joinain päivinä koittaa, ei ole syytä huoleen. Se voi kohdallani tarkoittaa ihan mitä tahansa kiireisen ja huonon päivän väliltä.

Paljon on taas edelliskerrasta tapahtunut ja toisaalta ei yhtään mitään. Vaikka oman elämäni KÄÄK-palstat täyttyykin arjen hutiloinnilla, on selvää ettei niillä onneksi juorulehtiin lennetä.

Arkeemme vaikuttavana suurimpana muutoksena meille on ollut nuorimmaisen päivähoidon aloitus elokuussa. Tämä oli meille haikea, mutta samalla tärkeä hetki. Siinä missä kamppailin syyllisyyden ja mielenterveyden välimaastossa, oli poika itse jo sopeutunut uuteen osapäiväiseen päiväkotiarkeensa. Tämän osalta kaikki sujuu kuin rasvattu. Saan elää sopivasti työtä ja kotia.
Voi olla, ettei päiväkodin henkilökunta tosin ole samaa mieltä rasvatusta, vaihtaessani hoitoaikoja lähes yhtä dynaamisesti kuin mieltäni yleensäkin.

Mitä mulle sitten kuuluu?
No siinäpä hyvä kysymys. Samaa kävin kyselemässä ihan ammattilaisen pakeilla. Mennyt elämä on “soljunut” aina kiireisesti siellä täällä singahdellessa, enkä ole liiemmin ehtinyt kysellä itseltäni omaa vointiani. Olen saavuttanut pisteen, jossa en kykene enää pysähtymään tai rentoutumaan. Tai sitten kyseinen piste on sisäänrakennettu ominaisuus, joka on ollut mukanani aina.
Hoitaja tiivisti muistiinpanonsa seuraavasti: “Sun pää on sekaisin kuin Haminan kaupunki” ja riipaisi lähetteen ADHD-tutkimuksiin.

Olen aina sanonut, että säästäisimme kaikkien aikaa keräämällä lähipiirini yhden pöydän ääreen ja pyytämään heitä kertomaan arvion tekevälle lääkärille arjesta kanssani.
Syy miksi en ole aiemmin hakeutunut tutkimuksiin, on johtunut pitkälti siitä että olen kokenut selviytyväni riittävästi elämässäni. En ollut valmis mahdolliseen lääkitykseen ja ilman lääkitystä diagnoosi toimisi lähinnä ymmärrystä lisäävänä tekijänä. Nyt tilanne on eri – jopa mahdoton – ja olisin valmis kokeilemaan lääkityksen (tai mitä tahansa tilannetta parantavaa) voimaa.

Ymmärrystä en kaipaa enkä tarvitse. Rakkautta, läsnäoloa ja lähipiiriäni tarvitsen. He ketkä haluavat viettää aikaa kanssani, tekevät niin. Ei diagnoosi muuttaisi sitä millainen olen. Persoonaani. Eikä diagnoosiin vetoaminen parantaisi sietokykyä elää kanssani.

Aviomies on yllättänyt kuitenkin kärsivällisyydellään. Onhan hän toki persoona itsekin, mutta hyvin vastakohtaisella tavalla. Hän ei ole koskaan sanonut kärsivänsä siitä, millainen olen tai miten toimin. Sen sijaan hän muistaa kertoa päivittäin paljon muita kauniita asioita vaimostaan.

Haen apua siis itselleni. Oman pääni sisään. Omaan tekemiseeni. Ei muiden sietokyvyn parantamiseen. (Heidän täytyy hankkia ihan oma lääkitys).
Prosessi on pitkä, mutta toivottavasti palkitseva. Olisi hienoa kokea keskittymiskyky edes kerran elämässään.

Tämä tilanne lienee nyt suurin syy kirjoittamattomuuteeni. En ole kertakaikkisesti löytänyt aikaa tai henkistä voimaa keskittyä kirjoittamiseen. On ollut niin kiire singahdella. Kiire elää.

Nyt lähden kuuntelemaan sadattatuhannetta kertaa Sian joululevyä ja työntämään jouluiloa syvälle sieluuni. Kohta on kuulemma joulu.
Eikä aikaakaan kun sekin on jo ohi.

Mitäs tästä tapahtuu?

"Haluan ottaa tästä kuvan. Laittaisitko asetukset kohdilleen" – oli ohjeistukseni tekniikka rakastavalle aviomiehelleni, joka usk...