Elohopean lailla osa 2

Kaksi vuotta sitten kirjoitin itselleni tärkeän tekstin. Se teksti kertoi pojastani Kaaposta. Elohopeastani. 
Tänään haluan kirjottaa hänestä jälleen. Palataan hetkeksi kaksi vuotta taaksepäin. 

On helmikuu 2016 ja Kaapon esikoulun viimeiset kuukaudet ovat käsillä. 
Olemme kuluttaneet eskarin palaveripenkkejä kerta toisensa jälkeen pohtimassa Kaapon asioita. Miten saataisiin alati sinkoileva elohopea jaksamaan aamupiirissä, lounaalla, leikeissä, tehtävissä, välipalalla... "Ulkona menee hyvin" – sanovat. Ainakin siihen asti, kunnes Kaapo tylsistyy ja ampaisee tuottamaan pihan muiden leikkien joukkotuhon.

"En tiedä mitä tapahtui. En tiedä miksi tein niin" – poika vispaa olkapäitään. 

Palaverit jatkuu ja huoli alkavasta koulunkäynnistä kasvaa. "Kaapo jaksaa hyvänä päivänä keskittyä tehtäviin maksimissaan 15 minuuttia. Tällöinkin aikuinen istuu vieressä." On selvää, että tukitoimia alkavalle koulupolulle tarvitaan. Mainitsen ensimmäisen kerran kirjaimet ADHD, mutta se kumotaan seuraavin perustein:
"Tuskin sentään. Hänellä ei ole minkäänlaisia tunnepuolen ongelmia. On yksi aurinko kaiken aikaa. Ei suutu koskaan."

Syksy saapui ja ensimmäinen luokka on alkamassa. Olen valmistellut ja pelotellut Kaapon opettajan runsaalla raportilla. Ensimmäiset palaverit aloitetaan nopeasti. Pohditaan ja mietitään, että mitäs nyt. Poika ei jaksa keskittyä tuntien aikana. Yllättyneitä olivat mm. _________tyhjä____________


Kaikille ekaluokkalaisille budjetoitu avustaja istuu kaiken aikansa Kaapon vieressä. Palaveripöytä täyttyy taas opettajasta, erityisopettajasta, kuraattorista, psykologista ja rehtorista. Opettaja ja erityisopettaja keskittyvät Kaapon vahvuuksiin, mutta ovat neuvottomia; Kaapo vie opettajan huomion muilta oppilailta. Rehtori kertoo avustajaresurssin päättyvän ensimmäisen luokan jälkeen. "Ei onnistu. Pieni mahdollisuus voisi olla, jos lapsi olisi impulsiivisesti aggressiivinen. " – Olisihan siinä tietysti pientä kivaa lisämaustetta, mutta jäi onneksi tästä tuote-erästä pois.

Koulu tekee lähetteen Lastenpsykiatrian avohoitoyksikköön, josta tarkoituksena olisi hakea käytännön vinkkejä arkeen.

Tilataan toisesta koulusta erityisluokanopettaja arvioimaan luokkaympäristöä. Kaaposta ei oltu puhuttu sanallakaan, mutta Kaapo erottui joukosta ja jäi mieleen. Lähdettiin tarjoamaan 6 viikon jaksoa erityisluokalla, erityiskoulussa, pienopetuksessa. Tarkoituksena kartoittaa Kaapon opiskelua tukevia kommervenkkejä ja kikkakolmosia.
Yhtäkään ei löytynyt. Mikään ei saa tätä joutuisaa jolppia pysähtymään. 

Sen sijaan tuodaan vahvasti ilmi, ettei Kaapoa saa missään nimessä laittaa erityisluokalle, koska hänen tarpeitaan vastaavaa erityisluokkaa ei ole olemassakaan. Kaikkein parhaiten opiskelua tukee tavallinen, rauhallinen oppimisympäristö. Ja avustaja.

Mutta kas, sehän on palaverin paikka. Otan jälleen puheeksi mahdollisen ADHD:n tai muun häiriön diagosoinnin. Psykologi polkaisee ajatuksen littanaksi kuin lätty; "Miksi? Mitä koette sillä saavuttavanne?"
Apu olisi kiva. Tai vaikka jonkinlainen ymmärrys tuota tuhatjalkaista kohtaan.

Psykologi suostuu tekemään psykologiset testit ja huomaa testejä useassa erässä tehdessään nuoren miehen keskittymisvaikeudet. Los satsumas mikä jymypaukku. Että oikein keskittymisvaikeuksia! *sisältää ripauksen sarkasmia*

Oppimisvaikeutta ei kuitenkaan löydetä. Päinvastoin – poika osaa ja oppii loistavasti. On nokkelakin.  Ei vaan jaksa istua hiljaa, koska tuntosarvien täytyy skannata kaikki kiinnostava ympäriltä.

Kokeillaan herkkää reagointia positiiviseen käytökseen. Wilmaan satelee kehuja pikkiriikkisistä onnistumisista. Jo rutiiniksi muodostuneet ongelmat kuitenkin läsnä. Yritän muistaa kiittää opettajaa hänen loputtomasta yrityksestään, ymmäryksestään ja jaksamisestaan. Tärkeästä työstä. Kiittää siitä, ettei hän vaikeuksista huolimatta koskaan ole toivonut Kaapon siirtämistä toisaalle.

Toinen luokka on pärähtänyt käyntiin. Wilma paukkuu ja palaveria pukkaa. Iloksemme luokkaan on alkutiedoista poiketen saatukin avustaja. Helpotus on valtava. Mutta lyhyt. Avustajan läsnäolo ei tunnu riittävän.
"Kirjoitustehtävät ovat lähestulkoon aina sellaisia, että koulunkäyntiavustajan kanssa kahdestaankin niihin keskittyminen on haastavaa. Myös siirtymätilanteet ovat levottomia."

Kaapon loputon positiivisuus alkaa hiipua. Jatkuvat epäonnistumiset vievät mieltä matalaksi. 

"Olen idiootti."
"Kukaan ei halua enää leikkiä mun kanssa."

Jokaisena päivänä Kaapo palaa kotiin yksin. Muut eivät pysy Kaapon vauhdissa mukana ja impulsiivisuus voi olla ärsyttävää, häiritsevää tai jopa pelottavaakin. Se on inhimillistä, kun kyse on 8 vuotiasta lapsista. Se on inhimillistä, vaikka kyse olisi meistä aikuisista, jos käytökselle ei ole syytä. Koittaa päivä, jolloin poika laukoo ilmoille ensimmäiset itsetuhoiset ajatuksensa. Lähete Lastenpsykiatrian avohoitoyksikköön on ollut vetämässä jo puoli vuotta, tuloksetta. 
Vaadin saada apua. Apua ei ollut saatavilla. Aikoja ei ollut saatavilla. Otin yhteyttä uudelleen ja vaadin lisää. Aika järjestyi. 

Palaverin paikka. Se kaikkein ratkaisevin palaveri Kaapon elämässä tähän asti.

"Teille on varmaan puhuttu ADHD:sta. Katseltiin tässä näitä Kaapon papereita ja diagnoosi vaikuttaa varsin yksiselitteiseltä."
Olisikin puhuttu.

Mutta VIHDOINKIN.
Nyt elohopealla on diagnoosi ja lääkitys. Wilma täynnä merkintöjä, joita ei ole koskaan ennen nähty.

"Loistavaa tuntityöskentelyä! Olit mukana koko ajan, otit tarvittavat välineet ajallaan esille itsenäisesti ja toimit rauhallisesti koko luokalle annetun ohjeen mukaan. Upeaa Kaapo!"

"Kaapo käyttäytyi tänään hyvin rauhallisesti tunneilla ja ruokalassa. Hän teki pitkäjänteistä työtä aamun tuplatunnilla ja sai kaikki tehtyä rauhallisesti. Upeaa! Selkeä ero entiseen!"

Priimaa ei tavoitella. Vain sopeutumista ja ystäviä. Elämäniloa.

Kunhan lääkeannos tästä vakiintuu, ei lääkkeitä tarvitse vapaapäivinä ottaakaan. Voidaan olla niinkuin ennenkin. Ei tarvitse kotona pyristellä. Vaikka ei elohopea itse lääkkeen vaikutusta edes huomaa. Lähinnä hymyillen hämmästelee, miksi kaikki kehuu koko ajan.

Jos jotain olen tällä matkalla oppinut, se on kaksi neuvoa eteenpäin:
Älkää pelätkö diagnoosia. Älkää pelätkö lääkitystä.

Iloa, onnea, rakkautta teidänkin päivään! <3

Uusi vuosi. Uusi minä – vanha klassikko.

Uusi vuosi. Uusi minä. Tätä kliseetä ei vain voi sivuuttaa.
Tottahan se onkin – en ole lähellekään enää sama nauta kuin vuosi sitten. Raskaushormonien aiheuttamat henkiset hankaumat ovat vain vaihtuneet vauvavuoden vastaaviin.
Onni, ilo ja kiitollisuus on kuitenkin tarpeeksi suuressa roolissa hengittääkseni.

Tänä vuonna tapahtuu niin paljon kivaa! Tuntuu siltä. Ja päätin niin. Mutta koska tunnepuoleni on yhtä stabiili kuin VR:n talviaikataulu, ei se kerro juuri mitään. Luotetaan siis varmuuden vuoksi päätökseen.
"Elä kuin viimeistä päivää" – tätä olen yrittänyt noudattaa aina. Vähän liiankin kanssa. Ja tällä myös jatketaan.

Tähän vuodenaikaan liittyy paljon pakollisia ajatusleikkejä. Haaveilua ja haaveiden toteuttamista. Konvehtirasioiden sulkemista ja treenikassien avaamista. Itsensä hyväksymistä.

Olen sitä tämän päivän muotimassaa, joka haluaa rakastaa itseään sellaisena kuin on. Kaikkine kilometreine. Vielä en ole tuupannut instagramiini totuudenmukaisia otoksia synnytyksen jälkeisestä takakontista terttutarhoineen, mutta on tapoja muitakin. Vaikka päinvastaisia.

Tässä olen minä. Meikattuna. Täynnä filtteriä. Silti minä.
Miksi työnnän tätä epärealistista paskaa instagramiini?
Koska pidän tästä paskasta.

Rakastan kuvia ja kuvaamista. Muidenkin kuin itseni – luonnollisesti. Ihmisiä, maisemia, lapsia, kahvia. Mitä persoonallisempi kuva, sitä parempi. Kunhan ei lirvahda taiteen puolelle. Siitä en ymmärrä piiruakaan. Sanovat, että hullut ovat yleensä neroja tai taitelilijoita. Omalla kohdallani kummankaan kohdalla ei voittoa.

Mitä kuvaamiseen tulee, pyrin olla noudattamatta mitään tiettyä kaavaa. Enkä siihen itseasiassa pystyisikään. Kaavat eivät ole minua varten. Se kuvataan, mikä mieleen juolahtaa. Se julkaistaan mitä irtoaa. Luojalle kiitos edes jonkin sortin ajatussuodattimesta.

Kuvaaminen on myös haave ja harrastus, jossa haluan kehittyä. Kokeilla uutta. Inspiroitua.
"Vain itseäni varten" – silkkaa paskapuhetta. Jos kuvat olisivat vain itseäni varten, säilyttäisin ne henkilökohtaisella disketilläni. Yksityisesti.
Nyt voin jakaa kuvia. Kokea niistä ilmaantuneita mielipiteitä. Ajatuksia. En kuitenkaan niin runsaasti, että pyllistäisin kameralle. Vaikka olisihan siinä kieltämättä jutun juurta.

Sääli, ettei keskittymiskykyni riitä oppimaan kuvauksen tekniikkaa.
Vaikka tekniikka kai se on sekin, että työntää kameran aviomiehen syliin ja kehoittaa virittämään asianmukaiset säädöt. Tämäkin tekniikka tosin vaatii jonkin verran kärsivällisyyttä ja saattaa johtaa toisinaan (=usein) niin sanottuun "harkitsemattomaan takaisinvetoon".
Joka taas johtaa varatekniikkaan, jossa säädetään nappulat fiiliksellä ja toivotaan parasta.

Hetken jouduin tässä itsekin miettimään, että mitä ihmettä mä nyt blogiini taas suollan ja mistä syistä, mutta alkuperäinen ajatukseni taisi liittyä haaveiden konkreettiseen listaamiseen.
Eihän se ihan nappiin mennyt, mutta tulinpahan kertomaan edes yhdestä mielenkiinnonkohteestani.
Olkaa hyvät. Teette tällä informaatiolla varmasti paljon.
<3

Mitäs tästä tapahtuu?

"Haluan ottaa tästä kuvan. Laittaisitko asetukset kohdilleen" – oli ohjeistukseni tekniikka rakastavalle aviomiehelleni, joka usk...