Kirottu syövän saastuttama meijeri!

Kun vauvakuplassa menee kaikki erityisen hyvin, ympärillä olevat kuin refleksin omaisesti hykertelevät partaansa "odottakaas vaan... tyyntä myrskyn edellä... viimeistään sitten murrosiässä" -palautetta. Vaikka tämä kuinka saa aistinystyräni hiertämään, ymmärrän sen kuuluvan suomalaiseen kärsimyskulttuuriin. Samaisesta kipukopasta löytyy myös mm. ystävämme maanantai ja sää.

Nyt olemme käyneet pisteessä, jossa voitte kerätä kasvoillenne vienon hymyn ja huokaista olleenne oikeassa. Vauvakuplan virheetön viehätys oli poissa ja tilalle rantautui ajoittainen selittämätön tuohtumus. Vaikka johtolankojen voisi ajatella päättyvän allekirjoittaneeseen, on kyseessä se pienempi paha. Vauva itse.

Kävimme hiljattain läpi lyhyehkön ja synkän jakson, jonka aikana puolivuotias keksi haastaa itse Nukkumatin toistuvasti iltakarkeloissa. Kaikkihan sen tietää, että kuuluisa unimaisteri on aina lopulta ylivoimainen lajissaan. Yritin tuoda tämän ilmi, mutta koska en osannut kertoa sitä ikätason vaatimalla tavalla, tiivistin sen jotakuinkin sanoihin: "V***u mä en jaksa tätä." Aviomiehen verkkaampi versio tästä iltasadusta kuului jotakuinkin sanoin: "Oisko hetki aikaa keskustella unikoulusta? Koska se on sellainen opinahjo johon sä pääset ihan just."

Näinä pimeinä aikoina erehdyimme myös lykkimään rattaat ravintolapöytään, jossa olimme täysin kyvyttömiä ymmärtämään matkustajan yllättävää väsykiukkua, puhumattakaan keinoista joilla tällainen sätkivä hahmo taltutetaan julkisella paikalla muita häiritsemättä. Tai ylipäänsä. Emme olleet  lainkaan tottuneet tällaiseen tilanteeseen, koska lähes puhkeamaton vauvakupla oli ollut niin hymytiivis. Konsultoimme toisiamme pysyen suppeassa aihepiirissä: "Mitä nyt" ja "en minä tiedä."

Tekemäni gallup aiheesta "kuinka saatte vauvanne nukahtamaan" tuotti noin 80% yksimielisen tuloksen: "tissillä." En yleensä ole muiden munkeista moksiskaan, mutta tällaisena epätoivon hetkenä tunsin lievän katkeruuden lehahtavan luokseni. Kirottu syövän saastuttama meijeri!
Olivat tarjolla kaikki ne nuoruusvuodet. Isosti. For nothing!
Tähän ne kannut on tarkoitettu ja luotu! Missä ovat kun niitä tarvitaan?

Ja sitten taas muistan, miten ehtivät toimittaa kunniallisesti lypsyvirkaa kahden ensimmäisen kanssa ennen kuin vietiin. Ja sitten olen taas onnellinen että vietiin. Että voin nyt olla tässä joutavia jaarittelemassa.
<3

Pilvinen kausi on nyt siis näillä näkymin kuitenkin ohi ja vauva taas oma itsensä. Joskin on muuttunut nelivedoksi. Konttaamaan oppinut ohjus työllistää enemmän kuin osasin koskaan kullitetuissa muistoissani kuvitellakaan. Tämä taas tarkoittaa uupuneen kotiäidin silmissä vähemmän taukoja, enemmän seremoniaa. Joka taas johtaa oman ajan maksimointiin = yövalvomiseen. Ja niin meillä on hyppysissämme vanha kunnon horrospyörä.

Mutta "päivääkään en vaihtaisi." 
Niin kuuluu sanoa. Vaikka monta päivää toisinaan tekisikin mieli vaihtaa. Mutta vaikka päiviä vaihtoon laittaisinkin, niin tätä valloittavaa vatipyllyä en koskaan.
<3

Roomalainen kynttilä

Tulee aikoja, kun on niin paljon sisältöä elämässä ettei ehdi kirjoittaa sanaakaan.
Tai aikoja, jolloin sisältö elämässä rajoittuu univelan ja paskavaippojen suppeaan välimaastoon, eikä sijaa pienellekään ajatuksenjuoksulle löydy. Elämme kaikkea tätä.

Todistakoon seuraava tositapahtumiin perustuva raportti vakavan "aivosolujen heitteillejätön."

Vein tänään poikani kaverisyntymäpäiville ulkoistetun palvelun pisteeseen. Paikalle sattui samaan aikaan mieshenkilö, joka kohteliaasti ojensi kätensä: "Morjens. Kari, Jonin isä." Johon lienee täysin luontevaa vastata "Noora, Kaapon isä." 
Luulin tämän olevan nolojen tilanteiden kohokohta, mutta aina vain parani Karin tiedustellessa, oliko "Santeri-sankari" jo saapunut. 
Santerista en tiennyt, mutta sen tiesin, että oltiin tulossa Eeron syntymäpäiville. 

Yhteenveto näyttää siltä, että tuon kiusallisen minuutin aikana esittelin itseni juuri poikani isänä henkilölle, jonka jälkeläinen oli menossa Santerin syntymäpäiville – toisin kuin omani. 
Lienee selvää, että aviomiehelle nasahti sillä samaisella sekunnilla syntymäpäivien hakuvuoro. Lupasi ilmaantua paikalle poikani "ilkeänä äitipuolena."

Tämä on mun arkipäivää. Verbit "tähdätä, sekoilla, säätää, unohtaa, pyrkiä, epäonnistua, yrittää" ja taas unohtaa. Ne on tätä jokapäiväistä elämää. Vilahtaa siellä joskus myös verbi "onnistua." Siitä hetken huumasta tulee kertakaikkiaan hieno tunne.

Moni kuitenkin ajattelee – osa sanookin – että keskity nyt hyvä nainen!

Keskittyä. Syventyä. Paneutua. Kohdistaa huomionsa. Helvetin vaikeita kaikki!  Mikään näistä ei ole valinta. Toisin kuin nämä vierestäni hupenevat juustonaksut. 
On käsittämätöntä että multa on vienyt vuosia ymmärtää tämä poikani kohdalla, vaikka olen itse aina ollut tällainen epävakaa – ennalta arvaamattomaan suuntaan sinkoileva roomalainen kynttilä. 
Tässä on ehkä vain se vissi ero, ettei omat vanhempani koskaan tehneet haasteistani ongelmaa. Antoivat rikkaruohon rehottaa. Minä kiitän. Te voitte syyttää <3
Ja aviomies kärsiä.

Ei tarvitse mennä montaa päivää taaksepäin, kun keskittymiskykyni teki tepposet pakettiauton ratissa unohtaessani ajoneuvon jatkuvan vielä hyvän matkaa selkänojani takaa. Rattia kääntäessä alitajuntani kuvitteli kenties kuljettavan mukanaan pelkkää etupenkkiä, betoniesteen muistuttaessa myös pakettiauton tavarankuljetukseen tarkoitetusta alueesta. Metrin matkalta "hipaistu" peltitatuointi söi myös auton aktiivikäyttäjän fiilistä.

Edes vaimon lohduton – joskin täysin aito – hysteerinen itkukaan ei murtanut paikalle rantautunutta, kylmän viileää aviomiestä. Ei edes katseen verran. Aviomiehen aikansa puuskuteltua ja lopulta murruttua, sanoi hän vaimolleen lohdulliset sanat: "Et sentään tappanut ketään."

Jälkiviisaus toi mieleen jokaisen syöpämuijan takuustrategian, joka olisi pitänyt ymmärtää käyttää epätoivon hetkellä: "Kun mulla oli se syöpäkin..."

Mutta kai senkin viimeinen käyttöpäivä alkaa olla täynnä. 
Tasan VIISI vuotta sitten kaikki alkoi. Ja aikansa kutakin. 
Mä hengitän. Helvetin moneen suuntaan, mutta hengitän <3

Mitäs tästä tapahtuu?

"Haluan ottaa tästä kuvan. Laittaisitko asetukset kohdilleen" – oli ohjeistukseni tekniikka rakastavalle aviomiehelleni, joka usk...