Ryssityt rutiinit.

Jatkakaamme hyväksi havaitulla linjalla - mustamaalaamalla hattuni kukkia entisestään.

"Lapsella on tärkeää olla selkeät rutiinit"

Meidän arjessa ei ole juurikaan mitään selkeää tai rutiinia. Lukuunottamatta lasten jokailtaista puhelinparkkia, nukkumaanmenoaikaa ja muita koulunkäynnin tuomia velvollisuuksia. Ja niitä loppuja joita en tähän(kään) hätään muista.

Sääntö on kuitenkin eri asia kuin rutiini. Sääntöjä meillä on rutiinienkin edestä, mutta niitäkin sovelletaan tarpeen vaatiessa. On kuitenkin selvää, että jos sääntökirjaa laatii ja ylläpitää henkilö, joka hädin tuskin muistaa oman nimensä, on laatu taattu. Olen kuitenkin yrittänyt skarpata kahden kodin elämää helpottavien, yhteisten sääntöjen noudattamisessa. Vaihtelevalla menestyksellä.

Ruokaa meillä syödään kun on nälkä. Ja se ruoka voi olla niin minun kätösistäni kuin jonkun muunkin kätösistä. Aina ei ehdi – eikä varsinkaan jaksa pipertää. Tein eilen makaronilaatikkoa ja tänään siskonmakkarakeittoa. Kaksi päivää peräkkäin omatekemää ruokaa. Rasti seinään!

Yhteinen ruokahetki on kaunis ajatus, mutta niin kauan kuin perheen molemmat aikuiset työskentelee tapahtuma-alalla, on tällainen tuokio ainutlaatuinen kokemus. Nauttikaamme niistä harvinaisista hetkistä.

Karkkipäivä on näennäisesti lauantai, mutta tämä sääntö venyy ja paukkuu. Herkuttelemme joskus viikolla, joskus viikonloppuna. Joskus sekä että. 
Itse lähinnä sekä että.

Viimeistään tässä kohtaa kaikkien vauvapalstojen määrittelemä "vuoden äiti" -palkinto lipuu käsistäni kuin liukkariin upotettu palasaippua.

Yksi sääntö, josta en kuitenkaan tingi on käsienpesu sisään tullessa. Meiltä ei yksikään lapsi livahda ohitseni ennen kuin kädet on saippualla raastettu. Ihan vaan koska "Sulevin heppi".

Tekeekö rutiiniton arki minusta sitten huonon vanhemman? Riippuu kuka määrittelee. Oman näkemykseni mukaan on paljon erilaisia tapoja olla vanhempi, vaikka ympäristö yrittääkin suunnata meidät yhteen absoluuttiseen totuuteen. Niihin kuuluvat mm. nämä kuuluisat rutiinit, rauhallinen ja idyllinen kasvuympäristö, kotiruoka itse kasvatetuista nauriista ja naudoista lähtien, someton perhe-elämä käpylehmineen – lista on loputon.

 Saatan myös puhua tästä vain kiillottaakseni omaatuntoani. Mutta se toimii, joten ei ole pienintäkään syytä lopettaa.

Yritin tänään leikkiä kotia lapsuuteni leikkimökissä kahden poikani kanssa. Kuten kuvasta saattaa päätellä, en ollut siinä kovin hyvä. Voisi jopa kuvitella ajatuksieni harhailleen toivomaan lautasellani viipyvän shottilasin yllättävää täyttymistä, mutta niin syvällä en ajatuksissani kuitenkaan käynyt, että seitinohut päiväkänni olisi ollut pakotieni.
Sen sijaan iloitsin poikieni hyvän fiiliksen leikeistä ja skarppasin parhaimmat ryystöääneni ruokailuhetkeen.
Kuten kaksi poikaa jo aikuiseksi kasvattanut anoppini sanoi: "Huono omatunto tulee äitiyspakkauksen mukana, eikä lähde koskaan pois". Se jos mikä on varmaa!

Kannan kesän kynnyksellä kuitenkin aina suurempaa omantunnontaakkaa ja se liittyy asumismuotoomme.

Olen itse varttunut idyllisessä omakotitalomiljöössä, ehjässä perheessä. Pihaamme on koristanut leikkimökki ja pihakeinut. Kesäisin sadettajat ja puhallettavat uima-altaat. On väkerretty tarpeen mukaan sulkapalloverkkoa, koripallokoria, telinevoimistelutankoa, telttamajoitusta.
Mielettömiä muistoja!

Miten rakentaa lapsille ihanat lapsuusmuistot vuokra-asunnosta, joka tuntuu vain väliaikaisratkaisulta? Kerrostalosta, joka on keskellä rakentuvaa kaupunkia. Keskellä helvetillistä työmaata.

Alue on ihana, asunto upouusi ja kulkuyhteydet erinomaiset, mutta oma piha ja oma tila puuttuu. Omaan ei ole varaa ja vuokravaihtoehdot budjetin rajoissa on todettu lääviksi.

Ahdinkoani ei helpota lasten jatkuvat huokailut siitä, miksi muilla on isommat talot ja pihat.
Se riemu lasten kasvoilla, kun pääsevät ystävien ja serkkujen tonteille luomaan kesämuistoja. Se ahdistus vanhempana, kun et voi tarjota samaa.
Kiikutat lähipuistoihin ja ihmettelet sitten puiston reunalla, että mitäs sitten tehtäis. Ei ainakaan pystytetä telttaa tai sadettajaa. Tuskin puhalletaan uima-allastakaan – sisällön koostuessa lähinnä parista puolentoistalitran vesipullosta.

Taavin kanssa välttelen lähtökohtaisestikin julkisia hiekkalaatikkokohtaamisia. Psyykkeeni ei kertakaikkiaan kestä sitä leikkiä, jossa pääroolini on kieltää läiskimästä kaveria lapiolla, tai estää loihtimasta ennennäkemätöntä hiekkamyrskyä.  Ja "ei saa ottaa toisen kädestä" on ehkä rooleista pahin.

TIEDÄN, että nämäkin taidot kehittyvät vain kokeilemalla, mutta harjoittelisin niitä oikein mielelläni vain tuttujen naperoiden kanssa. Sellaisten, joiden vanhempien vuoksi ei tarvitse olla jatkuvasti oikomassa kukka-asetelmia hattuni päällä.

Tämä nyt ei liittynyt omantunnontuskiini mitenkään, mutta tulipahan kuitenkin kerrottua.

Ei kai tässä auta kun porskuttaa menemään tutulla, vaihtelevalla kaavalla ja toivoa iloisten muistojen kertyvän jostain muusta kuin edellä mainitusta. Toivotaan myös ajan sipaisevan kultaa muistojen päälle reilulla kädellä.

1 kommentti:

  1. Kiitos tekstistä. Sanat voisi olla myös minun suustani. Ihanaa kesää teidän pesueelle! :)

    VastaaPoista

Ryssityt rutiinit.

Jatkakaamme hyväksi havaitulla linjalla - mustamaalaamalla hattuni kukkia entisestään. "Lapsella on tärkeää olla selkeät rutiinit&qu...