Vanhemmuuden vikavalo – virheen merkiksi.

Mitä meille kuuluu? No vartoohan kun kippaan tästä vähän kuulumisia...

Tässä sitä vain reilu vuosi sitten nuuhkittiin iloisia ilmavirtoja, kaapelit rööperissä. Kovan työn, hien ja tuskan jälkeen odotus palkittiin umpisuloisella mytyllä.

Olisi ihanaa tulla hehkuttamaan, kuinka vuosi on mennyt kuin siivillä ja rakkaudentäyteisesti.
Siipiä on nähty lähinnä univelkaisilla tokkuraisilla silmillä spekuloiden, että nytkö se noutaja löysi perille ja rakkauskin on saanut niin monenlaista väriä. Ei ollut Sini Ariell kaukana totuudesta sotkiessaan kukkahattutätien aamukahvit pitkin maamme koteja. 

Joskin on todettava, että omat ängstini ajoittuvat lähinnä viimeisen puolen vuoden tienoille, jolloin kokonaisvaltainen loppuneisuus on aiheuttanut hiertymiä arkeen.

Koitti (luojan kiitos) 1-vuotisneuvola, jossa kysyttiin ne maagiset kysymykset: "No miten teillä on mennyt?" Kohotin leukaani, viskasin marttyyriviitan olalle ja kippasin uupumuksella täytetyn vadin  nurin yhteisen pöytämme ääreen. Tiivistettynä se tarkoitti 3-5 herätystä per yö ja jatkounia oli herätyksillä turha odottaa ennen kuin maitobaari oli auki.

Syyttävä sormi osoitti tietysti yöhäiriön omaavaa pientä pakettia. Olimmehan vanhempana tehneet kaikkemme sen loppumiseksi. Esimerkiksi ei juuri mitään. Paitsi tarjoilleet maitoa tälle vaativalle asiakkaalle ja toivoneet ihmeparantumista.

Aivan puuntakaa neuvolantäti alkoi laukoa liudan kysymyksiä ja vastauksiani analysoidessaan näin vikavalon syttyvän neuvolatädin kasvoille virheen merkiksi. Toistuvasti.

Siinä sitä oltiin sitten. Pohtimassa, että mikä meni vikaan. Mikä muu kuin esimerkiksi kaikki?
Kaksi vuorokautta se vei, kun asiat oli yöaikaan paremmin. Ja päässä vaan vilisee kysymys: "MIKSI MIKSI MIKSI me tehtiin tämä unikoulu ja muutokset vasta nyt?" 

Se on taivahan kiitos, että yöt meillä vietetään nykyään valtaosin unen puolella, mutta jottei menisi aivan liian hyvällä balanssilla, päivällä nautimme "haluan kaiken, mutta en kelpuuta mitään" -kapinakarkeloita. Raskasta paskaa.

Vanhemmuus on käsittämätön laji ja aika kullittaa muistoja aivan liian kovalla kädellä. Tai sitten on aivan helvetin eri asia olla pienen lapsen vanhempi 20 vuotiaana, kuin 32 vuotiaana.

Nämä riiviöt vie rahat ja mielenterveyden. Turmelee parisuhdetta ja itseluottamusta. Riistää mahdollisuuden toimittaa WC-tarpeita yksin. Tai ylipäätään mitään yksin. Tai kaksin. Syyllistää minkä ehtivät. Tai eivät suoranaisesti syyllistä, mutta ympäristö senkin edestä. Valintasi on ja tulee aina olemaan virhe. Olet lähtökohtaisesti epäkelpo vanhempi – hyi.


Mitä niin suurta saat takaisin, että olet valmis taistelemaan kaikesta edellämainitusta?

Jotain aivan ultimaattisen kummallista rakkautta, jota ei edes pysty selittämään.

Lapsiarki – niin ra(s)kasta festivaalia aamusta iltaan. Kiitollinen olen, vaikka se ei näiden väsyneiden rivien välistä niin selvästi ehkä irtoakaan <3

Että tiedoksenne vain kun katsotte ylitsevuotavia rakkaudentäyteisiä instapäivityksiäni. On tartuttava niihin hilpeisiin hetkiin, kun sellainen koittaa. Ja se jos mikä menee kuulkaa vikkelästi someen.

Oma vanhemmuuteni tuli hiljattain pisteeseen, jossa tarvitsin totaalisen irtioton _kaikesta_. "Pakkasin" äitini ja siskoni ja lähdimme elämämme ensimmäiselle yhteiselle lomalle Kööpenhaminaan. Tulen todennäköisesti tekemään tästä aiheesta jonkin sortin postauksenkin, mutta siihen asti kerrottakoon vain miten hyvää tämä loma teki. Kunnes ei enää tehnytkään.

3 päivää nautin vanhemmuuden vapaasta vain ja ainoastaan äitini ja siskoni kanssa. Tämän jälkeen aviomieheni ja tytöt tekivät läpsystä vaihdon ja huviretkeni muuttui vielä kahden päivän parisuhdelomaksi.

Voi vapaus ja parisuhde! Tunne jonka pääsin pitkästä aikaa kokemaan. 76 km kävelyä ilman rattaita. Agendana huolehtia vain itsestäni. Ja ne katkeamattomat yöunet, joista olen vain haaveillut. Olisi suorastaan loogista, että tällaisen unelmaloman jälkeen kotiinpaluu on pelkkää taivaallista ilosanomaa.

Kuinka ollakaan ensimmäisen itkuntäyteisen yön jälkeen aamunkoitossa kajahti tuttu kotimainen nalkutus. Tästä seurasi luonnollisesti katumus ja huono omatunto. Simsalabim ja olimme lähtöpisteessä.

Olen kuitenkin tullut jo siihen ikään ja vanhemmuuden pisteeseen, että tiedän tämän kaiken olevan väliaikaista. Olen myös onnekas, sillä aviomiehenikin sen ymmärtää (vaikkei tätä pirun viisasta ikää olekaan vielä saavuttanut). Kuten instanikin sen kertoo, tartumme positiivisiin hetkiin ja päästämme negatiivisista irti. Ihan heti sen dramaattisen, joskin pikaisen mykkäkoulun ja anteeksipyynnön jälkeen.
On jälleen kaivettava loppuneisuuden alta se tosiasia, että meillä on asiat aivan helvetin hyvin. Meillä on hyppysissä hillitön lykky. Meillä on ihan kaikki <3

P.S. "Joko ne on muuttanu pois kottoo?"

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Ryssityt rutiinit.

Jatkakaamme hyväksi havaitulla linjalla - mustamaalaamalla hattuni kukkia entisestään. "Lapsella on tärkeää olla selkeät rutiinit&qu...