Uusi vuosi. Uusi minä – vanha klassikko.

Uusi vuosi. Uusi minä. Tätä kliseetä ei vain voi sivuuttaa.
Tottahan se onkin – en ole lähellekään enää sama nauta kuin vuosi sitten. Raskaushormonien aiheuttamat henkiset hankaumat ovat vain vaihtuneet vauvavuoden vastaaviin.
Onni, ilo ja kiitollisuus on kuitenkin tarpeeksi suuressa roolissa hengittääkseni.

Tänä vuonna tapahtuu niin paljon kivaa! Tuntuu siltä. Ja päätin niin. Mutta koska tunnepuoleni on yhtä stabiili kuin VR:n talviaikataulu, ei se kerro juuri mitään. Luotetaan siis varmuuden vuoksi päätökseen.
"Elä kuin viimeistä päivää" – tätä olen yrittänyt noudattaa aina. Vähän liiankin kanssa. Ja tällä myös jatketaan.

Tähän vuodenaikaan liittyy paljon pakollisia ajatusleikkejä. Haaveilua ja haaveiden toteuttamista. Konvehtirasioiden sulkemista ja treenikassien avaamista. Itsensä hyväksymistä.

Olen sitä tämän päivän muotimassaa, joka haluaa rakastaa itseään sellaisena kuin on. Kaikkine kilometreine. Vielä en ole tuupannut instagramiini totuudenmukaisia otoksia synnytyksen jälkeisestä takakontista terttutarhoineen, mutta on tapoja muitakin. Vaikka päinvastaisia.

Tässä olen minä. Meikattuna. Täynnä filtteriä. Silti minä.
Miksi työnnän tätä epärealistista paskaa instagramiini?
Koska pidän tästä paskasta.

Rakastan kuvia ja kuvaamista. Muidenkin kuin itseni – luonnollisesti. Ihmisiä, maisemia, lapsia, kahvia. Mitä persoonallisempi kuva, sitä parempi. Kunhan ei lirvahda taiteen puolelle. Siitä en ymmärrä piiruakaan. Sanovat, että hullut ovat yleensä neroja tai taitelilijoita. Omalla kohdallani kummankaan kohdalla ei voittoa.

Mitä kuvaamiseen tulee, pyrin olla noudattamatta mitään tiettyä kaavaa. Enkä siihen itseasiassa pystyisikään. Kaavat eivät ole minua varten. Se kuvataan, mikä mieleen juolahtaa. Se julkaistaan mitä irtoaa. Luojalle kiitos edes jonkin sortin ajatussuodattimesta.

Kuvaaminen on myös haave ja harrastus, jossa haluan kehittyä. Kokeilla uutta. Inspiroitua.
"Vain itseäni varten" – silkkaa paskapuhetta. Jos kuvat olisivat vain itseäni varten, säilyttäisin ne henkilökohtaisella disketilläni. Yksityisesti.
Nyt voin jakaa kuvia. Kokea niistä ilmaantuneita mielipiteitä. Ajatuksia. En kuitenkaan niin runsaasti, että pyllistäisin kameralle. Vaikka olisihan siinä kieltämättä jutun juurta.

Sääli, ettei keskittymiskykyni riitä oppimaan kuvauksen tekniikkaa.
Vaikka tekniikka kai se on sekin, että työntää kameran aviomiehen syliin ja kehoittaa virittämään asianmukaiset säädöt. Tämäkin tekniikka tosin vaatii jonkin verran kärsivällisyyttä ja saattaa johtaa toisinaan (=usein) niin sanottuun "harkitsemattomaan takaisinvetoon".
Joka taas johtaa varatekniikkaan, jossa säädetään nappulat fiiliksellä ja toivotaan parasta.

Hetken jouduin tässä itsekin miettimään, että mitä ihmettä mä nyt blogiini taas suollan ja mistä syistä, mutta alkuperäinen ajatukseni taisi liittyä haaveiden konkreettiseen listaamiseen.
Eihän se ihan nappiin mennyt, mutta tulinpahan kertomaan edes yhdestä mielenkiinnonkohteestani.
Olkaa hyvät. Teette tällä informaatiolla varmasti paljon.
<3

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Ryssityt rutiinit.

Jatkakaamme hyväksi havaitulla linjalla - mustamaalaamalla hattuni kukkia entisestään. "Lapsella on tärkeää olla selkeät rutiinit&qu...