maanantai 13. maaliskuuta 2017

Avajaisten jatko-osa

Nyt kun edellisen postauksen tunnetilat on loihdittu arkisempaan moodiin, lienee hyvä aika jatkaa kertomusta pyhän yksiön avajaisista. Varoituksen sana kuitenkin teille siveyden sipuleille, joiden henkimaailmassa vauvat saapuvat yhä haikaroiden toimesta. Tämän tarinan jatko-osa sisältää myös ripauksen verta, hikeä ja terttutarhaa.

Palataan kuitenkin vielä synnytysalustalle, jossa näitä edellä mainittuja todellakin on nähty vilahtavan.

Rääpäleen ollessa ensi kertaa vasten arpista rintaani en voi kiistää, etteikö automaattisesti käynnistynyt "missä tissi" -leikki olisi hieman kirpaissut sisintä. Löysin itseni selittelemästä minuutteja vanhalle pojalleni meijerin epätoivotusta ja ennenaikaisesta sulkeutumisesta. On kuitenkin oltava kiitollinen toisten äitien luonnollisesti tarjoamista meijerituotteista vasta-aineineen.
Tässä kohtaa haluankin muistuttaa teitä ylituotannosta "kärsiviä" äitejä – luovuttakaa arvokasta tuotettanne sen sijaan että kaadatte sitä viemäristä alas.

Majoituimme tunnerikkaan tapahtuman jälkeen perhehuoneeseen, jossa saimme tutustua tulokkaaseen rauhassa kahden vuorokauden ajan. Kaksi vuorokautta tuijotimme tuota alati nukkuvaa pötköä ja valvoimme hengityksen virtausta. Ei itkua. Ei turhaa kätinää. Vain liian hiljainen hengitys ja tyytyväinen ihminen. Se, jos mikä on epäilyttävää.
Huomasin kahdeksan vuoden myös tehneen tehtävänsä ollessani lähes yhtä kuutamolla tuoreen isän kanssa siitä, miten vasta saapuneet pötköt toimii. Tämän kottaraisen kokemuspankki oli yhtä tyhjä kuin kumpujen maidontuotanto.

"Koska tämmöset kylpee?" "En tiedä."
"Millon tää napatynkä irtoaa?" "En tiedä."
"Paljonko nää syö?" "En tiedä."
Paluu kotiin oli vain hetkellinen ilo, sillä jo samaisena iltana palelin kuumeen kourissa kotona. Aamulla takaisin päivystykseen toteamaan, että istukkaa on jäänyt killumaan yksiön seinille ja ne tulisi poistaa. Muija uneen ja alapihan terttutarhan avoin näyttely käyntiin. (Valtaosa synnyttäneistä naisista tietää mistä puhun ja te jotka ette tiedä – onnittelut.)
Uusi kotiinpaluu koitti kuitenkin jo samana yönä kahden antibioottikuurin voimin.

Synnytys itsessään oli kaikista kokemistani ylivoimaisesti raskain, mutta kuten kliseisestikin voisi todeta – koko palkinnon arvoinen. Toipuminen on ollut nopeampaa kuin koskaan. (Myös terttutarhan osalta.)

Arki kotona on nyt saatettu käyntiin, enkä oikein vielä osaa ymmärtääkään minkälaisia tunteita tulokkaan loputon tyytyväisyys ja helppous kehossani herättää.
Helpottunut olen siitä, että toistaiseksi poika muistuttaa valtavasti isäänsä, jonka viilipytty elämänasenne ja loputtomat unenlahjat ovat osoittautuneet suureksi rikkaudeksi.
Kiitollisuus on ehdottomasti yksi suosikkitunteistani, joka vallitsee ja hallitsee visusti tämän vauvakuplani sisällä ja on läsnä kaiken aikaa.
Huoli tuon viattoman kierosilmän hyvinvoinnista on varmaan yksi rankimmista asioista käsitellä. Auta armias jos erehdyt lukemaan edes otsikon kätkytkuolemaa käsittelevästä artikkelista, olet jo lähes elvyttämässä omaasi – ihan vain varmuuden vuoksi.
Rakkaus – ei herrantähden tätä ylitsevuotavaa rakkauden määrää jota jakaisin nyt mielelläni yhdelle sun toisellekin. Rakastan tätä pientä ihmettä. Rakastan elämää, aviomiestäni, perhettäni, ystäviäni. Jopa lähikauppaani, joka tarjoaa valtavan määrän sellaista syötävää, jota en ole saanut laittaa suuhuni viimeisen yhdeksän kuukauden aikana. Ja sellaista jota olen saanut laittaa.

Kaikki vauvavaltakunnassa siis hyvin – joskin olen jo ehtinyt googlata mm. täsmähaut "vauva nykii unissaan" ja "kuinka paljon vastasyntynyt nukkuu" sekä "vastasyntyneen kakka".

Ja koska isyys ja sisarusten vilpitön rakkaus näyttää olevan yksi niistä asioista joiden näkemisestä sydämeni pakahtuu, haluan tehdä siitä kokonaan oman tarinansa. Tässä kuitenkin esimakua vuolaita tunteita herättävistä hetkistä.
P.S. Kenen idea oli laittaa synnyttäneiden vuodeosaston WC-paperitelineisiin ohuinta hiekkapaperia jota markkinoilta löytyy?
#aisaatana

torstai 9. maaliskuuta 2017

Pyhän yksiön avajaiset osa 1

No nyt on ruudun takana niin paljon asiaa, hormonihuuruja ja laaja skaala tunnetiloja, etten takaa tämän postauksen järkevyydestä, mutta annetaan sen tulla juuri sellaisena kuin se on tullakseen. 

Joogaava huumoriveikkomme on siis saapunut pyhän yksiön ulkopuolelle, joten lienee palattava aikaan jossa vuokrasopimus oli yhä voimassaoleva. Kertoa, kuinka (hitaasti) kaikki ihmeellinen tapahtui. 

Nukuin käynnistystä edeltävänä yönä neljä tuntia. Muu aika meni jännitykseen. Saavuimme synnärille sovitusti perjantai aamulla toteamaan, että vauva on pysäköinyt itsensä risti-istuntaan, jalat edellä saapuvaksi. Käynnistysaikeet tyssäsivät jotakuinkin vanhoilla suunnitelmilla siihen. Pohdimme vaihtoehtoja ja päädyimme kääntöyritykseen pyhän yksiön päältä. 

Ajatus oli vähän karmaiseva, että toisen hyväksi havaittu jooga-asento väännettäisiin väkisin väärin päin. Kiitos kuitenkin kahden sinnikkään lääkärin, tehtävä onnistui täydellisesti ja pää vaihtui pyllyn tilalle toivotusti. Tuskatonta se ei ollut, mutta mitä vain alatiesynnytyksen vuoksi.

Jotta uutta pyörähdystä ei päässyt tapahtumaan, rykäistiin hommat siltä istumalta käyntiin asettamalla ballonki rööperiin – tarkoituksena raotella niitä yksiön ovia. 
Ballonki tuli pois jo neljän tunnin jälkeen, mutta supistuksia ei näkynyt eikä kuulunut joten oli aika kolkutella yksiön ovelle. Lääkäri napautti melko aggressiivisen koputuksen ja kalvot puhkesivat toivotusti. Voin väittää, että se ylsi gynekologisista ronklaamisista parhaille pisteille, mitä epämukavuusasteikoilla lasketaan. 
Ja voi luoja sitä tulvaa, joka pulputtikin sitten lopun iltaa. Epämiellyttävää? Kyllä. Pakollista? Kyllä, jos haluttiin homman etenevän ja se jos mikä oli tilanteessani varsin järkevää. Oli hieman myöhäistä todeta, että "pidetäänkin se huumoriveikko siellä vain."

Siinä sitten kärvisteltiin enemmän ja vähemmän alkaneiden supistusten kanssa palttiarallaa 8,5 tuntia  osaston seiniä ihaillen. Lopputuloksena supistusten totaalinen lopahtaminen.
Tässä vaiheessa käynnistysprosessia oli takana 15 tuntia. Turhautunut voisi olla yksi hyvä adjektiivi kuvaamaan tunnetilaani. Anoppi sen hyvin viestillään tosin kiteytti: "Isäänsä tullut. Lähtemiset on aina vähän vaikeita. Siellä se varmaan miettii että mitä se pakkaa ja mihin se pakkaa."
Allekirjoitan täysin.

Siirryimme synnytyssaliin kokeilemaan uusia häätömetodeja ja alettiin tykittämään suoneen oksitosiinia. Olin NIIN toiveikas nopeasta etenemisestä. Mutta ei. Kehoitin kunnioitettavasti vieressäni valvoneen aviomiehen siirtymään jonkin sortin lepovaiheeseen ja salista löytyikin – ei ihan tähän tarkoitukseen täydellisesti sopivaa, mutta käyttökelpoinen – puolityhjä säkkituoli, jonka mies levitti lattialle ja itsensä sen päälle. Pakko myöntää, että näky oli hellyyttävä. Lattialle uupunut tuleva isä, joka ei herännyt vaikka massiivinen joukko lääkäreitä oppilaineen piipahti salissa tutustumaan tilanteeseeni. Pyysin heitä olemaan armollinen tukihenkilölleni, sillä tarvitsin hänen suuria tukivoimiaan myöhemmin.

Kuusi tuntia buustitippaa ja päädyin ensimmäiseen kipulääkkeeseen. Jonkin sortin morfiinijohdannainen piikki iskettiin olkavarteen ja siirryin hetkeksi synnytyssalista ajattomuuteen. Verrattakoon kokemusta sellaiseen hetkeen, jossa jo saavutetun hiprakan jälkeen päätyy hankkimaan vielä ne kuuluisat viimeiset "se vaikutti eilen vielä hyvältä idealta" -drinkit baaritiskiltä. Ajoi kivunlievityksenä asiansa, mutta ei siinä kauan nokka tuhissut, kun tilanne oli jo vaihtunut takaisin todellisuuteen – leikkiin nimeltä "tartu ilokaasuun."

Synnytystä ollessa takana 22 tuntia olin vihdoin saavuttanut niin kivuliaan pisteen, että toivoin, rukoilin ja vaadin saada epiduraalin. Ja toiveeni toteutui. Tämä on kivunlievitys, jonka puolesta liputan niin että soi. Ensimmäinen annos tarjosi kolmen tunnin täydellisen tunnottomuuden. En tuntenut supistuksen hiventäkään, vaikka niitä piirtyi käyrille muutamien minuuttien välein. Sain nukuttua ja päivitettyä tietysti tilannetiedot taustajoukoille. Synnytyssomeksikin kutsutaan. Kolmannen – ja viimeisen annoksen kohdalla aloin huolestua sen riittämisestä ponnistusvaiheen yli, joten hoputin kätilöitä tarkistamaan yksiön pääoven tilanteen. Halleluja ja luojalle kiitos – ovet olivat sepposen selällään avajaisia varten.
Mies hereille ja muija puuskuttamaan.

Puolen tunnin viimeistelyn jälkeen sininen, kauttaaltaan vauvankinan peittämä rääpäle nostettiin rinnalle. Kuva kertokoon tunnelmat. Kipua, verta, hikeä, kyyneliä ja silkkaa rakkautta. Siinä vuorotellen pussailin miestä ja poikaa. Levitin rakkauden ilosanomaa kaiken kokemani jälkeen molemmille. Ja voi pojat miten paljon voi rakkautta riittää 31 tuntia synnyttäneessä kottaraisessa.
<3

Tarkoitus oli kertoa vielä kotiinpaluusta sekä siitä koituneesta onnesta ja takapakistakin, mutta palaan niihin jatko-osassa. Juuri nyt en taas hormonihuuruiltani kykene. Ja on tässä kyllä alakertakin sen verran mielenkiintoisissa kiputiloissa, että on pakko nousta ottamaan douppia. Tämän te varmasti halusittekin tietää siinä missä minä sen teille kertoa.

Valtavan suuri kiitos kaikille myötäeläjille, tukijoille ja lukijoille. Toivottavasti tiedätte, miten paljon jokainen viestinne merkitsee siitäkin huolimatta, etten ole niihin juurikaan ehtinyt reagoida. Lukenut olen jokaisen. KIITOS ja byäääää <3

keskiviikko 1. maaliskuuta 2017

Pyhän yksiön huumoriveikko

Maanantaina koitti tapaaminen synnytyssairaalan lääkärin kanssa koskien syöpäklinikan toivomaa käynnistystä. Olin kuvitellut keskustelun menevän jotakuinkin niin, että lääkäri on joko suostuvainen, jolloin käynnistysaika katsottaisi tälle viikolle tai vaihtoehtoisesti vähemmän suostuvainen ja täten palaisimme kotiin odottelemaan spontaaneja avajaisia.

Vaan enpä tullut ajatelleeksi, kuinka värikkäästä huumoriveikosta pyhän yksiön asukas koostuukaan. Saimme ultrassa aivan uutta perspektiiviä tulevaan koitokseen kaverin istuessa perspuoli lähtökuopissa.

Tyyppi joka on ollut raivotarjonnassa, lähtökuopissa ja rööperin alimmassa mahdollisessa pisteessä pulleiden poskiensa kanssa luomassa valtavaa painetta jo hyvän tovin, onkin päättänyt käyttää isältä perityt "ähäkutti" -geenit juuri tätä hetkeä varten ja onnistunut huomaamattani pyörähtämään ympäri, mitä ilmeisemmin vain piruuttaan. "Koska mä voin -hengellä.


Silmissäni vilahti jo pelkokuvat sektiosta, jota en ollut tullut aiemmin edes ajatelleeksi. Tai väkisin vatsan päältä runtattavasta kääntöyrityksestä. Ei houkutellut sekään. Vaan aivan kertakaikkisen ihana lääkäri totesi hymyssä suin, että ei tässä mitään hätää ole – perätilasynnytys on synnytys siinä missä muutkin. Kyllä sieltä perse edelläkin voi tulla, jos äidin lantio vain antaa myöden. Ja jotta tälle tilanteelle saatiin jokin vahvistus, kipasin heti samana iltana magneettikuvassa asiaa tiedustelemassa. Ei muuta kun muija putkeen ja parasta toivomaan.

Olen ollut putkessa syöpätaipaleella monestikin. Milloin TT-röörissä ja milloin magneetissa. En pode minkään valtakunnan ahtaanpaikankammoa tai ahdistusta näistä hetkistä, tätä kertaa lukuunottamatta. 
Valtavan etukuorman painaessa alla makaavaa ruhoa ja pedin liikkuessa kohti putkea käy mielessä pari seikkaa. A) mahtuuko maha putkeen ja B) hengitä nyt hyvä ihminen, koska kohta lähtee taju. 10 minuuttia tuntui ikuisuudelta, mutta selvisin järjissäni ja hengissäkin. 

Eilen lääkäri soitti hyvät uutiset – lantio on kuin tähän tarkoitukseen tehty (=leveäksikin kutsutaan) joten otimme haasteen vastaan ja sovimme käynnistyksen tulevalle perjantaille. YLIHUOMISELLE. En kestä.
Hieman jännitystä aiheuttaa vauvan yhä vain jatkuva huumorintaju kuullessamme hänen vielä vaihtaneen asentoa perinteisestä perätilasta niin sanottuun "kyykkytilaan."
Ottakoon vielä elämänsä ahtaimmat joogat, kunhan tulee kunniallisesti – vähemmällä ähäkutti-huumorilla ulos.

Pyhän yksiön spontaani avajaispäivä oli jo eilen lähellä aikaistua tiheiden ja kipeiden supistusten katkoessa hengitystäni tasaisin väliajoin. Kahden tunnin kärvistelyn jälkeen soitin synnärille tiedustellakseni, pitäisikö tällaisen peräkyykkytilaisen huumoriveikon kanssa lähteä näytille tavallista aiemmin. Ei kuulemma ollut huolta, jos lapsivedet vain eivät hulahda yllättäen. Sellaisessa tilanteessa pitänee tulla lanssikyydillä makuuasennossa, ettei napanuora pääse luiskahtamaan ulos ennen itse päivänsankaria.

Otin pienen levon supistusteni kanssa ja yllätysnukahtamisen jälkeen kaikki edellä mainitut tuntemukset olivat poissa. Odottavan aika on pitkä.