Mun elämän jälkiä. Mun (jauhe)lihaa.

Olen pistänyt merkille, kuinka vauvakuplan täyttämät blogit tursuavat halua puhua kehon palautumisesta ja sen tuomista tunteista. Huomaan myös kansan janoavan tätä tietoa kuvineen päivineen.

Toisinaan tuntuu, että toistuvat julkaisut aiheesta on itsensä hyväksymisen sijaan enemmän halua hyväksyä itsensä. Suuri haavetila, jonka toteutumista toivoo yhtä paljon kuin siitä puhuu. Tai kirjoittaa. Kiitos tästä kuulunee rakkaalle mediallemme, joka tukkii lööpit julkkisäitien "pierasin raskausmahan hävyksiin vain minuuteissa" -epärealistisilla kuvilla. Valtavan ihannoinnin kera tietysti.

Täten ilmoitan, etten ole itse laittamassa teille ennen ja jälkeen kuvia. 
Ei siksi, ettenkö kehtaisi julkaista itsestäni tällaista "mairittelevaa" matkaani norsusta naruksi, vaan koska vaakalukemalla tai palautumisen vauhdilla ei ole minulle juurikaan merkitystä. Ei juuri nyt. 
Kyllä minä vaa'alla käyn. Lähinnä empiiristä tutkimusta tekemässä. Ensin synnärillä toteamassa suuren huijauksen, jonka mukaan vauvan painon lisäksi kehosta olisi pitänyt poistua litratolkulla lapsivettä. (Oma huumorintajuinen rääpäleeni taisi jättää vittuillakseen kasan kamppeitaan sisuksiini.)
Puhumattakaan synnytyspöydälle jääneistä muista eritteistä. 
Seuraavaksi tutkimus eteni kotivaakaan, jossa oli aika hämmentyä yllättävästä äkkijyrkästä laskusta, vaikka karkkipussit olivat rapsahtaneet enemmän kuin kehtaisin koskaan ääneen myöntää. Ja nyt tutkimukseni on saatettu lukemaan, josta se ei tunnu liikahtavan enää suuntaan tai toiseen. Ja ei - en ole palautunut lähtötilanteeseen. Mielenkiintoinen matka sanoisin.

Sulloessani tänään flexiibeliä maharöllöäni raskauden jälkeiseen aikaan suunniteltuun tukivyöhön, aviomies ehdotti päivän ohjelmaan syntiä sisältävää ruokahetkeä. Puristaessani epätoivoisesti tukivyöni hakasia kiinni ennen röllön oma-aloitteista karkumatkaa, totesin huumorimielessä aviomiehelle etten voisi mitenkään laittaa suuhuni nyt mitään ylimääräistä, koska tämä itsepäinen pömppis. Aviomies lohdutti tyylilleen uskollisesti: "Ei hätää hani, toi korsetti puristaa sen suoraan sun mahasta hanuriin."
<3

Kehoni on kokenut elämässään melkoisia muutoksia. Jo tullessani äidiksi ensi kertaa 19-vuotiaana sain ensimmäiset raskausarpeni navan ympärille. Toisen lapsen kohdalla napani repesi entisestään ja sai lempinimekseen "rusina." Nyt kolmannen lapsen jälkeen – rusinan ollessa muisto vain – sai se ylennyksen aviomieheni toimesta ja kantaa nyt ylpeydellä arvonimeä "jauheliha".

On ilmiselvää, ettei syövän runtelemat kumpunikaan ole puhdasta priimaa. Puhumattakaan selästä kumpuihin käännetyistä fileistä, joiden kyydissä selkäkarvatkin matkustivat kätevästi kehoni etupuolelle. Kumpujen koristeeksi. Tällä matkalla edes omia nännejä ei säästelty vaan nekin fiksattiin nips naps selkänahasta ja väri valittiin kuin Tikkurilan maalikartasta konsanaan.
Eli "Hell yes – they're fake. The real ones tried to kill me."

Jokainen arpi kehossani on muisto jostain. Miksi helvetissä häpeäisin niitä? Ja kenen vuoksi?
Elämässä tulee kilometrejä. Ja kilometrit näkyy väistämättä meissä ihan jokaisessa jollain tavalla. Ennemmin tai myöhemmin. Antaa kilsojen näkyä. (Vaikka ei ny naamaan tarttis niin äkkiä tulla).

Uskon, että avain onneen – itsensä hyväksymiseen, on huomattavasti helpompaa jos itselleen voi nauraa. Itseironia on yksi parhaista asioista, mitä maa päällään kantaa. 
Aviomieheni ei helvetissä olisi ottanut riskiä ristimällä juuri synnyttäneen vaimonsa vatsaa kasaksi jauhelihaa, jos olisi ollut ripauksenkin verran mahdollista ettei vastaanottajan huumorintaju ole riittävä. Tämä juna kulkee avioliitossamme molempiin suuntiin ja se jos mikä pitää mielen iloisena.

Hyväksykää itsenne ja naurakaa itsellenne. Ja antakaa niiden kaikkein rakkaimpien nauraa mukana.
Nää on mun elämän jälkiä. Mun jauhelihaa.
<3

No kuin kävi?

Kolme viikkoa kuplassa ja aika lentää. Kuten myös yöunet.
Vaikka rääpäle ei ole yökukkuja, aiheuttaa kaksikin yösyöttöä katkoksia unissa ja alkaa näkyä naamassa.

Tein pyhän lupauksen tulla kertomaan arkemme ja parisuhteemme sujuvuudesta, sekä periaatteiden pysymisestä kuplan sisällä. Meillä on työyhteisön sisällä sanonta: "Kaikki muuttuu, mikään ei muutu" joka pätee tällä hetkellä elämäntilanteeseemme erinomaisesti. Mainittakoon kuitenkin, että tämä meistä tullut yksilö on melko poikkeuksellinen maanantaikappale kaikessa helppoudessaan ja tyytyväisyydessään, joten varsinaista "rankkaa vauva-arkea" emme ole vielä kohdanneet. Tässä kohtaa te sanotte, että "odottakaas vaan" ja mehän odotamme. Mielenkiinnolla.
Miten kävi elämäntyylin?
Olemme pitäneet tämän kolmen viikon aikana vahvasti kiinni äkkipikaisesta elämäntyylistämme. On kotisohvan lisäksi käyty kahviloissa, kyläilemässä ja pyörimässä kaupungilla. Ihan muuten vain. Annoimme rääpäleen hoitoon tuoreille isovanhemmillekin ilman mitään suurta tarvetta "omaan aikaan". Oman ajan sijaan halusimme tarjota spessuaikaa rakkautta puhkuvalle, uunituoreelle isovanhemmuudelle ilman että roikumme ja ohjeistamme vieressä. Pari tuntia pyörittiin kaupungilla kahdestaan ja mietittiin, että mitäs nyt.
Tulimme siihen lopputulemaan, että vauva-arki ei ole vielä ehtinyt osoittautua niin raskaaksi että olisimme osanneet nauttia kahden keskisestä ajasta valtavalla helpotuksella. Mitään ikäväitkujakaan ei toki havaittu.

Oman elämän kukkahattutädit tästäkin toki mielensä pahoittavat, "kun sillä lailla jättävät jo hoitoon" vaikka ikäkin kerrotaan vasta viikoissa.
Vesittyikö periaatteet?
Minulla oli tasan yksi kivenkova periaate nimeltään "vauva nukkuu yöt omassa sängyssä." Tämä periaate oli vesittyä jo heti vauvan ensimmäisen vuorokauden aikana hänen saadessa kakomiskohtauksia sairaalassa. Lapsiveden muuttuessa kehossa limaksi, on sen työstäminen ulos haasteellista. Paitsi takakautta. Sieltä se tuli ulos oikein sujuvasti. Etukautta tilanne aiheutti hetkellisen hengityksen vaikeutumisen ja sitä myötä toistuvat – melko pelottavat minuutit.
Tuntui, että minun on otettava rääpäle yöksi viereen, jotta havahdun jos tällainen kohtaus tulee. Rauhoituin kuitenkin yötä vasten kätilön kannustaessa ja pysyin periaatteessani. Vauva nukkui yön omassa pedissä ja äiti vahti unta lähes nukkumatta. Kotona periaate on jatkanut pysymistään. Rääpäle nukkuu omassa sängyssään ja tiukka aviopaketti voi jatkua.

Myönnän sen sijaan haaveilevani luonnollisen meijerin toimivuudesta nuokkuessani öisin pullonlämmittimen edessä. Epäilen vahvasti maailmankaikkeuden vittuilevan ajankulussa venyttämällä kolmea minuuttia "än, yy, tee - ei vieeeeelä - ei vieeeeelä." -hengessä loputtoman kauan.  

Mites parisuhde?
Vielä toissapäivänä olisin voinut kirjoittaa, että parisuhde skulaa kuten ennenkin eikä kolmen viikon vauvaputki ole vielä aiheuttanut piiruakaan muutoksia, mutta toissa yönä pääsimme tilanteeseen jossa tiukka unipaketti oli erkaantunut ja metrin mittainen tyynykin kävi ahtaaksi.
Aviomies kyllä aamulla selitteli etäisyyttä vaimonsa massiivisella hikivirtauksella ja mikä parasta – kuolalammikolla yhteisellä tyynyllämme. Tämä on varsin ymmärrettävä selitys, joskaan ei pelasta iltaista molemmin puolista väsymyksen aiheuttamaa – täysin turhanpäiväistä kireähenkistä väittelyä "ei mistään."
Nyt valtakunnassa kaikki hyvin ja aviomies on lähetetty takaisin työelämään.

Todellisuudessa on pakko ihailla tuota tuoretta isää ja hänen otettaan elämänmuutokseen. Määrätietoisen, viileähkön ja kettumaisen – lapsia aavistuksen karttaneenkin – kuoren alta paljastuu herkkä, lämmin, huolehtivainen ja rakkaudentäyteinen isä. Sydämeni ihan pakahtuu.
Ja olkoonkin hyvä isä, mutta että vielä jaksaa olla hyvä aviomieskin. Tiivistin sen facebookkiinkin kertoessani rääpäleen syntymästä ja lainaan kirjoitustani nyt tähän:

 "Olen hitto vie kolmen ihanan naperon äiti. Olen vähän suttunen ja haisenkin. Vaapun ja voivottelen. Ja silti tuo tuore, rakkautta tulviva isäkin aamulla pussas ja sanoi että näytän hyvältä. (Hajusta ei puhunut mitään)."

Pusut ja huolenpito on jatkuneet. Kaikesta äitiyden tuomasta kuolasta ja hiestä huolimatta. Toivottavasti olen pystynyt myös itse täyttämään vaimon rakkaus- ja huolenpitosopimusta kunniallisesti. Kaiken väsymyksen takaa. 
Tuoreille sisaruksille on pakko antaa myös isot kreditit uskomattoman lämminhenkisestä vastaanotosta. Auttavat vauvakuplassa, minkä vain "mä eka" -kinasteluiltaan ehtivät. <3

Avajaisten jatko-osa

Nyt kun edellisen postauksen tunnetilat on loihdittu arkisempaan moodiin, lienee hyvä aika jatkaa kertomusta pyhän yksiön avajaisista. Varoituksen sana kuitenkin teille siveyden sipuleille, joiden henkimaailmassa vauvat saapuvat yhä haikaroiden toimesta. Tämän tarinan jatko-osa sisältää myös ripauksen verta, hikeä ja terttutarhaa.

Palataan kuitenkin vielä synnytysalustalle, jossa näitä edellä mainittuja todellakin on nähty vilahtavan.

Rääpäleen ollessa ensi kertaa vasten arpista rintaani en voi kiistää, etteikö automaattisesti käynnistynyt "missä tissi" -leikki olisi hieman kirpaissut sisintä. Löysin itseni selittelemästä minuutteja vanhalle pojalleni meijerin epätoivotusta ja ennenaikaisesta sulkeutumisesta. On kuitenkin oltava kiitollinen toisten äitien luonnollisesti tarjoamista meijerituotteista vasta-aineineen.
Tässä kohtaa haluankin muistuttaa teitä ylituotannosta "kärsiviä" äitejä – luovuttakaa arvokasta tuotettanne sen sijaan että kaadatte sitä viemäristä alas.

Majoituimme tunnerikkaan tapahtuman jälkeen perhehuoneeseen, jossa saimme tutustua tulokkaaseen rauhassa kahden vuorokauden ajan. Kaksi vuorokautta tuijotimme tuota alati nukkuvaa pötköä ja valvoimme hengityksen virtausta. Ei itkua. Ei turhaa kätinää. Vain liian hiljainen hengitys ja tyytyväinen ihminen. Se, jos mikä on epäilyttävää.
Huomasin kahdeksan vuoden myös tehneen tehtävänsä ollessani lähes yhtä kuutamolla tuoreen isän kanssa siitä, miten vasta saapuneet pötköt toimii. Tämän kottaraisen kokemuspankki oli yhtä tyhjä kuin kumpujen maidontuotanto.

"Koska tämmöset kylpee?" "En tiedä."
"Millon tää napatynkä irtoaa?" "En tiedä."
"Paljonko nää syö?" "En tiedä."
Paluu kotiin oli vain hetkellinen ilo, sillä jo samaisena iltana palelin kuumeen kourissa kotona. Aamulla takaisin päivystykseen toteamaan, että istukkaa on jäänyt killumaan yksiön seinille ja ne tulisi poistaa. Muija uneen ja alapihan terttutarhan avoin näyttely käyntiin. (Valtaosa synnyttäneistä naisista tietää mistä puhun ja te jotka ette tiedä – onnittelut.)
Uusi kotiinpaluu koitti kuitenkin jo samana yönä kahden antibioottikuurin voimin.

Synnytys itsessään oli kaikista kokemistani ylivoimaisesti raskain, mutta kuten kliseisestikin voisi todeta – koko palkinnon arvoinen. Toipuminen on ollut nopeampaa kuin koskaan. (Myös terttutarhan osalta.)

Arki kotona on nyt saatettu käyntiin, enkä oikein vielä osaa ymmärtääkään minkälaisia tunteita tulokkaan loputon tyytyväisyys ja helppous kehossani herättää.
Helpottunut olen siitä, että toistaiseksi poika muistuttaa valtavasti isäänsä, jonka viilipytty elämänasenne ja loputtomat unenlahjat ovat osoittautuneet suureksi rikkaudeksi.
Kiitollisuus on ehdottomasti yksi suosikkitunteistani, joka vallitsee ja hallitsee visusti tämän vauvakuplani sisällä ja on läsnä kaiken aikaa.
Huoli tuon viattoman kierosilmän hyvinvoinnista on varmaan yksi rankimmista asioista käsitellä. Auta armias jos erehdyt lukemaan edes otsikon kätkytkuolemaa käsittelevästä artikkelista, olet jo lähes elvyttämässä omaasi – ihan vain varmuuden vuoksi.
Rakkaus – ei herrantähden tätä ylitsevuotavaa rakkauden määrää jota jakaisin nyt mielelläni yhdelle sun toisellekin. Rakastan tätä pientä ihmettä. Rakastan elämää, aviomiestäni, perhettäni, ystäviäni. Jopa lähikauppaani, joka tarjoaa valtavan määrän sellaista syötävää, jota en ole saanut laittaa suuhuni viimeisen yhdeksän kuukauden aikana. Ja sellaista jota olen saanut laittaa.

Kaikki vauvavaltakunnassa siis hyvin – joskin olen jo ehtinyt googlata mm. täsmähaut "vauva nykii unissaan" ja "kuinka paljon vastasyntynyt nukkuu" sekä "vastasyntyneen kakka".

Ja koska isyys ja sisarusten vilpitön rakkaus näyttää olevan yksi niistä asioista joiden näkemisestä sydämeni pakahtuu, haluan tehdä siitä kokonaan oman tarinansa. Tässä kuitenkin esimakua vuolaita tunteita herättävistä hetkistä.
P.S. Kenen idea oli laittaa synnyttäneiden vuodeosaston WC-paperitelineisiin ohuinta hiekkapaperia jota markkinoilta löytyy?
#aisaatana

Pyhän yksiön avajaiset osa 1

No nyt on ruudun takana niin paljon asiaa, hormonihuuruja ja laaja skaala tunnetiloja, etten takaa tämän postauksen järkevyydestä, mutta annetaan sen tulla juuri sellaisena kuin se on tullakseen. 

Joogaava huumoriveikkomme on siis saapunut pyhän yksiön ulkopuolelle, joten lienee palattava aikaan jossa vuokrasopimus oli yhä voimassaoleva. Kertoa, kuinka (hitaasti) kaikki ihmeellinen tapahtui. 

Nukuin käynnistystä edeltävänä yönä neljä tuntia. Muu aika meni jännitykseen. Saavuimme synnärille sovitusti perjantai aamulla toteamaan, että vauva on pysäköinyt itsensä risti-istuntaan, jalat edellä saapuvaksi. Käynnistysaikeet tyssäsivät jotakuinkin vanhoilla suunnitelmilla siihen. Pohdimme vaihtoehtoja ja päädyimme kääntöyritykseen pyhän yksiön päältä. 

Ajatus oli vähän karmaiseva, että toisen hyväksi havaittu jooga-asento väännettäisiin väkisin väärin päin. Kiitos kuitenkin kahden sinnikkään lääkärin, tehtävä onnistui täydellisesti ja pää vaihtui pyllyn tilalle toivotusti. Tuskatonta se ei ollut, mutta mitä vain alatiesynnytyksen vuoksi.

Jotta uutta pyörähdystä ei päässyt tapahtumaan, rykäistiin hommat siltä istumalta käyntiin asettamalla ballonki rööperiin – tarkoituksena raotella niitä yksiön ovia. 
Ballonki tuli pois jo neljän tunnin jälkeen, mutta supistuksia ei näkynyt eikä kuulunut joten oli aika kolkutella yksiön ovelle. Lääkäri napautti melko aggressiivisen koputuksen ja kalvot puhkesivat toivotusti. Voin väittää, että se ylsi gynekologisista ronklaamisista parhaille pisteille, mitä epämukavuusasteikoilla lasketaan. 
Ja voi luoja sitä tulvaa, joka pulputtikin sitten lopun iltaa. Epämiellyttävää? Kyllä. Pakollista? Kyllä, jos haluttiin homman etenevän ja se jos mikä oli tilanteessani varsin järkevää. Oli hieman myöhäistä todeta, että "pidetäänkin se huumoriveikko siellä vain."

Siinä sitten kärvisteltiin enemmän ja vähemmän alkaneiden supistusten kanssa palttiarallaa 8,5 tuntia  osaston seiniä ihaillen. Lopputuloksena supistusten totaalinen lopahtaminen.
Tässä vaiheessa käynnistysprosessia oli takana 15 tuntia. Turhautunut voisi olla yksi hyvä adjektiivi kuvaamaan tunnetilaani. Anoppi sen hyvin viestillään tosin kiteytti: "Isäänsä tullut. Lähtemiset on aina vähän vaikeita. Siellä se varmaan miettii että mitä se pakkaa ja mihin se pakkaa."
Allekirjoitan täysin.

Siirryimme synnytyssaliin kokeilemaan uusia häätömetodeja ja alettiin tykittämään suoneen oksitosiinia. Olin NIIN toiveikas nopeasta etenemisestä. Mutta ei. Kehoitin kunnioitettavasti vieressäni valvoneen aviomiehen siirtymään jonkin sortin lepovaiheeseen ja salista löytyikin – ei ihan tähän tarkoitukseen täydellisesti sopivaa, mutta käyttökelpoinen – puolityhjä säkkituoli, jonka mies levitti lattialle ja itsensä sen päälle. Pakko myöntää, että näky oli hellyyttävä. Lattialle uupunut tuleva isä, joka ei herännyt vaikka massiivinen joukko lääkäreitä oppilaineen piipahti salissa tutustumaan tilanteeseeni. Pyysin heitä olemaan armollinen tukihenkilölleni, sillä tarvitsin hänen suuria tukivoimiaan myöhemmin.

Kuusi tuntia buustitippaa ja päädyin ensimmäiseen kipulääkkeeseen. Jonkin sortin morfiinijohdannainen piikki iskettiin olkavarteen ja siirryin hetkeksi synnytyssalista ajattomuuteen. Verrattakoon kokemusta sellaiseen hetkeen, jossa jo saavutetun hiprakan jälkeen päätyy hankkimaan vielä ne kuuluisat viimeiset "se vaikutti eilen vielä hyvältä idealta" -drinkit baaritiskiltä. Ajoi kivunlievityksenä asiansa, mutta ei siinä kauan nokka tuhissut, kun tilanne oli jo vaihtunut takaisin todellisuuteen – leikkiin nimeltä "tartu ilokaasuun."

Synnytystä ollessa takana 22 tuntia olin vihdoin saavuttanut niin kivuliaan pisteen, että toivoin, rukoilin ja vaadin saada epiduraalin. Ja toiveeni toteutui. Tämä on kivunlievitys, jonka puolesta liputan niin että soi. Ensimmäinen annos tarjosi kolmen tunnin täydellisen tunnottomuuden. En tuntenut supistuksen hiventäkään, vaikka niitä piirtyi käyrille muutamien minuuttien välein. Sain nukuttua ja päivitettyä tietysti tilannetiedot taustajoukoille. Synnytyssomeksikin kutsutaan. Kolmannen – ja viimeisen annoksen kohdalla aloin huolestua sen riittämisestä ponnistusvaiheen yli, joten hoputin kätilöitä tarkistamaan yksiön pääoven tilanteen. Halleluja ja luojalle kiitos – ovet olivat sepposen selällään avajaisia varten.
Mies hereille ja muija puuskuttamaan.

Puolen tunnin viimeistelyn jälkeen sininen, kauttaaltaan vauvankinan peittämä rääpäle nostettiin rinnalle. Kuva kertokoon tunnelmat. Kipua, verta, hikeä, kyyneliä ja silkkaa rakkautta. Siinä vuorotellen pussailin miestä ja poikaa. Levitin rakkauden ilosanomaa kaiken kokemani jälkeen molemmille. Ja voi pojat miten paljon voi rakkautta riittää 31 tuntia synnyttäneessä kottaraisessa.
<3

Tarkoitus oli kertoa vielä kotiinpaluusta sekä siitä koituneesta onnesta ja takapakistakin, mutta palaan niihin jatko-osassa. Juuri nyt en taas hormonihuuruiltani kykene. Ja on tässä kyllä alakertakin sen verran mielenkiintoisissa kiputiloissa, että on pakko nousta ottamaan douppia. Tämän te varmasti halusittekin tietää siinä missä minä sen teille kertoa.

Valtavan suuri kiitos kaikille myötäeläjille, tukijoille ja lukijoille. Toivottavasti tiedätte, miten paljon jokainen viestinne merkitsee siitäkin huolimatta, etten ole niihin juurikaan ehtinyt reagoida. Lukenut olen jokaisen. KIITOS ja byäääää <3

Pyhän yksiön huumoriveikko

Maanantaina koitti tapaaminen synnytyssairaalan lääkärin kanssa koskien syöpäklinikan toivomaa käynnistystä. Olin kuvitellut keskustelun menevän jotakuinkin niin, että lääkäri on joko suostuvainen, jolloin käynnistysaika katsottaisi tälle viikolle tai vaihtoehtoisesti vähemmän suostuvainen ja täten palaisimme kotiin odottelemaan spontaaneja avajaisia.

Vaan enpä tullut ajatelleeksi, kuinka värikkäästä huumoriveikosta pyhän yksiön asukas koostuukaan. Saimme ultrassa aivan uutta perspektiiviä tulevaan koitokseen kaverin istuessa perspuoli lähtökuopissa.

Tyyppi joka on ollut raivotarjonnassa, lähtökuopissa ja rööperin alimmassa mahdollisessa pisteessä pulleiden poskiensa kanssa luomassa valtavaa painetta jo hyvän tovin, onkin päättänyt käyttää isältä perityt "ähäkutti" -geenit juuri tätä hetkeä varten ja onnistunut huomaamattani pyörähtämään ympäri, mitä ilmeisemmin vain piruuttaan. "Koska mä voin -hengellä.


Silmissäni vilahti jo pelkokuvat sektiosta, jota en ollut tullut aiemmin edes ajatelleeksi. Tai väkisin vatsan päältä runtattavasta kääntöyrityksestä. Ei houkutellut sekään. Vaan aivan kertakaikkisen ihana lääkäri totesi hymyssä suin, että ei tässä mitään hätää ole – perätilasynnytys on synnytys siinä missä muutkin. Kyllä sieltä perse edelläkin voi tulla, jos äidin lantio vain antaa myöden. Ja jotta tälle tilanteelle saatiin jokin vahvistus, kipasin heti samana iltana magneettikuvassa asiaa tiedustelemassa. Ei muuta kun muija putkeen ja parasta toivomaan.

Olen ollut putkessa syöpätaipaleella monestikin. Milloin TT-röörissä ja milloin magneetissa. En pode minkään valtakunnan ahtaanpaikankammoa tai ahdistusta näistä hetkistä, tätä kertaa lukuunottamatta. 
Valtavan etukuorman painaessa alla makaavaa ruhoa ja pedin liikkuessa kohti putkea käy mielessä pari seikkaa. A) mahtuuko maha putkeen ja B) hengitä nyt hyvä ihminen, koska kohta lähtee taju. 10 minuuttia tuntui ikuisuudelta, mutta selvisin järjissäni ja hengissäkin. 

Eilen lääkäri soitti hyvät uutiset – lantio on kuin tähän tarkoitukseen tehty (=leveäksikin kutsutaan) joten otimme haasteen vastaan ja sovimme käynnistyksen tulevalle perjantaille. YLIHUOMISELLE. En kestä.
Hieman jännitystä aiheuttaa vauvan yhä vain jatkuva huumorintaju kuullessamme hänen vielä vaihtaneen asentoa perinteisestä perätilasta niin sanottuun "kyykkytilaan."
Ottakoon vielä elämänsä ahtaimmat joogat, kunhan tulee kunniallisesti – vähemmällä ähäkutti-huumorilla ulos.

Pyhän yksiön spontaani avajaispäivä oli jo eilen lähellä aikaistua tiheiden ja kipeiden supistusten katkoessa hengitystäni tasaisin väliajoin. Kahden tunnin kärvistelyn jälkeen soitin synnärille tiedustellakseni, pitäisikö tällaisen peräkyykkytilaisen huumoriveikon kanssa lähteä näytille tavallista aiemmin. Ei kuulemma ollut huolta, jos lapsivedet vain eivät hulahda yllättäen. Sellaisessa tilanteessa pitänee tulla lanssikyydillä makuuasennossa, ettei napanuora pääse luiskahtamaan ulos ennen itse päivänsankaria.

Otin pienen levon supistusteni kanssa ja yllätysnukahtamisen jälkeen kaikki edellä mainitut tuntemukset olivat poissa. Odottavan aika on pitkä.

Viisas ja vittumainen - kävelevä näyttämötaiteeni.

"Ei hyvä tavaton miten ylimielinen tyyppi"  - oli ajatukseni aviomiehestäni, kun kaksi ja puoli vuotta sitten työkeikalla ensi k...