Periaatteiden pyhä maa

Sanovat, että kaikki ennalta asetetut periaatteet huuhtoutuvat lapsivesien mukana pois ja vauva-arjen yllätyksellisyys muuttaa suunnitelmat täysin ennalta-arvaamattomaan suuntaan.
Kahden erittäin helpon vauvan kokemuksella on pakko vähän jännittää, mitä muutoksia kolmas voikaan tuoda tullessaan.

Eilen ystäväni kanssa jutelleena tein kuitenkin yhden kivikovan periaatteen, josta aiomme pitää kynsin ja hampain kiinni – vauva nukkuu yöt omassa sängyssä. Piste.

Olemme aviomiehen kanssa nukkuneet aina lähekkäin. Niin lähekkäin, ettei meidän sängyssä ole sijaa kahdelle peitolle – ei edes yhdelle suurelle. Öitämme palvelee yksi tavallinen, yhden hengen peitto jonka jaamme enemmän ja vähemmän sopuisasti.

Muutama päivä sitten Ikean vuodevaateosastolla teimme löydön valtavasta, lähes metrin levyisestä tyynystä. Ei tarvittu minkään valtakunnan neuvotteluja, kun tyyny löysi tiensä kärryyn. Nyt myös päitämme ilahduttaa öisin yhtenäinen sijainti, lämpö ja läheisyys.

Toivottavasti perhepetien kukkahattutädit eivät nyt jo naura siellä hattuunsa asettaessani kivikovaa periaatettani, sillä on minulla takataskussa pari perusteluakin valinnallemme. Kerrotakoon niistä hieman.

Koska syövän turmelema meijerini on lopullisesti suljettu ja pisaraakaan maitoa ei näistä muovilla koristelluista selkäfileistä tule vaikka kuinka nahasta rakennettuja nännejä venyttelisi, on selvää että jokainen yöllä tapahtuva syöttö vaatii toisen vanhemman ylösnousemuksen. Alussa jopa tuon teollisen meijerituotteen lämmittämisen. Tiedän kaksi lasta imettäneenä, kuinka helppoa luonnollisen meijerin ollessa täydessä tuotannossa, on nostaa vauva vierelle ja jatkaa torkkumista. Avaimet perhepetiin on valmiit eikä helppoa ulospääsyä enää näy.

Siitäkin huolimatta että oma meijerini olisi käynnissä, yrittäisin hoitaa tämän toisin kuin edellisten kanssa. Syötöt erikseen ja unet erikseen – vauvan palautus omaan sänkyyn ruokailun jälkeen. Tämä palvelisi oman näkemykseni mukaan sekä vanhempien unta, että lopulta myös lapsen unta. Puhumattakaan vanhempien välisestä läheisyydestä, joka lipuu helposti vauva-arjesta ulos yhtä nopeasti kuin ne aiemmin mainitsemani lapsivedet. Syöksynä.

Muutamia raskauden täyttämiä blogeja lukeneena olin luonut myös sellaisen periaatteen, jossa blogini ei täyttyisi vain ja ainoastaan raskausaiheisista ajatuksista tai vauvahömpästä. Jostain syystä tämä periaate on lipunut jo pitkän aikaa sitten taivaantuuliin. Erityisesti nyt, kun synnytystä - ja jouhevampaa olotilaa odottaa kuin kuuta nousevaa. Kyllä viimeisillään raskaanaoleva nainen on epätoivoinen odottaessaan päivästä ja hetkestä toiseen merkkejä pyhän yksiön avajaisista.

Jotenkin tämäkin aika on kuitenkin pitänyt käyttää ja johan se on nähty, että siitä seuraa yhtä sun toista. Nyt siitä seurasi silmättömien alkueläinten koristelema vaunulelu ja silikonihelmistä väkerretty tuttiketju.

Maanantaina koittaa käynti Kätilöopistolle ja on olemassa pieni mahdollisuus, jossa pyhän yksiön avajaispäivä lyötäisiin lukkoon käynnistyksen muodossa. Niin lähellä, mutta silti niin kaukana.

Siihen asti putoustähti Aina Inkeri Ankeista lainaten:
"Oi luoja - ota hänet jo pois sieltä."

Vielä kun voi osa 2 - kera yllätyksen

Sarjassamme "vielä kun voi" oli kahdenkeskisen leffan mentävä aukko ja toteutimme tämän osion eilen illalla. En ole vielä onnistunut keksimään irtokarkeille korvaavaa tuotetta elokuviin, joten tälläkin kertaa – kiireestä huolimatta – ehdin kuin ehdinkin kerätä itselleni inhimillisen pussin syntisiä herkkuja. 

Ei varmaan tule kenellekään yllätyksenä, ettei allekirjoittaneen kottaraisen kanssa kaikki mene aina kuten toivoa saattaisi. Varsinkaan, jos tämän eturepun kanssa pitäisi istua kahden tunnin ajan samassa, pienessä penkissä kertaakaan nousematta. 

Kävipä vallan niin, että elokuvan puolessa välissä kankun alla tuntui jotakin sinne kuulumatonta. Nostin hanuria sen verran, että sain avokämmeneni tiedustelemaan tilannetta. Raportti oli hyvin selkeä; Irtokarkkipussi oli keikahtanut lupia kyselemättä ja kourallinen suklaakarkkeja oli onnistunut livahtamaan kankun alle lämpimään. Kun asentoa ja painopistettä vaihtaa tarpeeksi monta kertaa samalla penkillä, on materiaalilla ollut melkoinen etuoikeus hakeutua mahdollisimman laajalle alueelle – miellyttävästä lämpötilasta puhumattakaan.
Nostin kauttaaltaan ruskean käteni hanurini alta ja mietin mitä tehdä. Paperia ei ollut käsillä – leffaa sen sijaan vielä oli. Tunnin verran.

Päätin huljauttaa lirauksen vettä pullostani kädelle, mutta heilautus oli sen verran holtiton että maksimoin elokuvanautinnon kaataessani valtavan määrän vettä housuilleni. Kuten fiksut jo ehkä päättelikin, oltiin tilanteessa jossa epämukavuusalue oli laajentunut takapuolen lisäksi myös housujen etupuolelle.

Tuli siinä vaan mieleen, miksi jätin sen pitkän neuleen kotoa lähtiessä laittamatta. Miksi laitoin sen lyhyen.
Sillä kertaa jäätiin katsomaan lopputekstit.

Olen myös aktivoitunut sairaalakassin osittain pakkaamiseen. Sisältä löytyy nyt osiot "äiti" ja "vauva". Isän osuus on vielä hieman auki.

On olemassa myös hienoinen mahdollisuus, että pidän mustavalkoisesta aika paljon.

Olen myös aloittanut aikanaan virkkauskärpäsen purressa projektin nimeltään "vaunulelu". Tiedättehän - sellaiset vaunuissa killuvat härpättimet. Haaveilin vain erivärisistä, helisevistä palleroista, mutta kaikesta yksinkertaisuudestaan huolimatta projektini kaatui totaaliseen epäonnistumiseen ja turhautumiseen. Projekti saatettiin päätökseen tunnetiloin "fuck this shit."

Eilen sain vision uudelleen. Vaihdoin langat kankaaseen ja koukun polkimeen. Projekti on saatettu nyt päätökseen ja saatte siitä kuvaa pikimmiten. Paljastettakoon kuitenkin aviomieheni kannustavat sanat teoksen nähdessään: "Upeita, hani. Silmättömiä alkueläimiä".
Näinköhän maltatte odottaa.

Arjen huumaa etukenoisen elopainon kanssa

Oi luoja, päästäkää hormoonikottarainen nyt jo herrantähden vauva-arjen pariin ennen kuin joudun päivittämään alushousukaappini yhä vain kokoa isompaan. Tämä luppoaika ei vain kertakaikkisesti sovi tällaiselle alati kierroksilla käyvälle pääkopalle.

Jatkuvasti pitäisi olla lennossa ja kaikki perustelut on tietysti helppo laittaa "nyt kun vielä voi" -otsikon alle. Tämä viikko on ollut lasten isäviikko, joten kahdenkeskistä aikaa on ollut rutkasti.  

On oltava kiitollinen, että vierellä elävän aviomiehen rauhallisen ja tyynen ulkokuoren alla asuu myös tarvittaessa pienen pieni levoton sielu. Sielu joka haluaa aika-ajoin hyödyntää myös kodin ulkopuolella tapahtuvan elämän.

Kuluneella viikolla hyödynsimme tällaisen hetken yhteisellä Turun visiitillä. Vaan mitäpä muuta tällaisen etukenoisen elopainon kanssa tekisi, kuin lyllertäisi lyhyitä matkoja ravintomahdollisuuksista toiseen. Niin siinä kävi.






Kotiinlähdön koittaessa on hyvä vielä vilkaista vatsakumpua ja todeta, että kylläpä vain – sinne meni.

Laskettuun aikaan on nyt 10 päivää aikaa ja istumme parhaillaankin "poissa kotoa" -retkellä kahvilassa. Samassa pöydässä ja vieretysten, mutta kumpikin omien ajatustensa ja kiinnostuksen kohteidensa maailmassa. Ulkopuolisen silmin tämä saattaa näyttää huolestuttavalta parisuhteemme kannalta, mutta meille tämä on oikein miellyttävä hetki yhdessä ja erikseen.
Voisihan tämän toteuttaa toki kotisohvallakin, mutta joskus mieli vain kaipaa ympäristön vaihtoa.

Emmekä sentään täysin toimettomia ole tänään olleet. Lenkkimittari näytti 7,5 kilometrin verran käveltyä matkaa. Hitaasti ja epävarmasti, mutta kyllä kuulkaa lyllerretty on auringosta nauttien.

Huomenna on kotipäivä. Huomenna siivotaan ja eritoten pakataan se perkeleen sairaalakassi josta nyt kuuluu vouhkata.

Lähtöön on takuuvarmasti vielä aikaa, mutta sitä odotellessa olen rykinyt päivän mittaan kuppiin tällaista hömppäteetä. Sanovat, että voimistaa supistuksia ja helpottaa synnytysprosessia.
Se on kuulkaa aamen – ja vattulehtien nimeen.


Kutsumattomat, omatoimiset vieraat

 Voi luoja minkä ystävät rakkaat tekivät. Olivat salaa (aviomieheni lämpimällä siunauksella) tunkeutuneet kotiimme ja levittäneet syntisiä määriä herkkuja ja vauvahömppää all over the places. Koska BABYSHOWERIT. <3
Voi sitä iloa ja onnea ja herkistymisenkin tunnetta, kun tuttuja päitä vain ilmestyi esiin. Erityisen spesiaalihetki oli nähdä 86-vuotias mummuni mukana juhlahumussa. Ei ole itsestäänselvyys, että tulokkaan äidin-äidin-äiti on muuan vauvajuhlissa läsnä. <3

Niin kilahti tuttu kiitollisuuskassa ja ystävien hylättyä tämän extrahormooneilla täytetyn kottaraisen kaikkien herkkujen keskelle ylhäiseen yksinäisyyteen, ei voinut kuin pyllähtää sohvalle (kera mokkapalojen tietysti) ja pohtia miten onnellisesti on elämä kohdellut.

Olisinpa tajunnut tarttua puhelimeen ja napsia juhlista kuvia, mutta ei - ei niissä tunnetiloissa.
Siispä kelpuutettakoon jälkitoimituksena otetut kuvat, jossa juhlavieraiden korvikkeena toiminee uskollinen – joskin myös väsynyt spanielini.

Oli sitä onnea toki ennen tätäkin juhlahumua, pelkästään päivän alkaessa auringonpaisteella ja kevääntunnulla. Auringolla on joku ihan käsittämätön vaikutus yleisfiilikseeni ja kevättakkia ja aurinkolaseja esiin kaivaneena fiilis todellakin oli aivan superluokkaa heti aamusta.
Ei se auringonpaiste liitoskipuja ja rööperiin ulottuvaa paineentunnetta poista, mutta kyllä se ulkoilmaan vie – hitaasti mutta kuitenkin.

Auringon ja babyshowereiden lisäksi päivästä teki spesiaalin tapaaminen samassa raskauden vaiheessa olevien mammojen kanssa. Kokoonnuimme vaihtamaan ajatuksia kera massiivisen herkkupöydän. Jotta että kyllä näitä raKKauskiloja on nyt kerätty oikein runsaalla kädellä ja katsottu niin perkeleesti, mitä suuhun menee. Raportoitakoon, että paljon on mennyt.

Tänään alkoi vimppaviimeinen kahden keskinen parisuhdematka ja starttasimme auton niinkin spesiaaliin kohteeseen kuin Turku. Matkan kunniaksi autoon istahtaessa sain aikaiseksi piiiitkän ja kipeän supistuksen. Koska sairaalakassi ei ole vieläkään pakattuna, kipasin supistuksen jälkeen varmuuden vuoksi vielä hakemassa laukkuuni vauvan (liian isot) kotiutumisvaatteet ja tutin. Ties vaikka joutuisi elämysmatkalle Turun Yliopistolliseen sairaalaan.
Siihen ajatukseen ne supistukset sitten loppuikin.

Mutta taivas varjele miten ihastuttavan löydön tein. Silikoninen syöttökoru. Nämä vastaavat ilmestykset kulkevat yleensä nimellä "imetyskoru" mutta koska tämä syövän runtelema meijeri on lopullisesti suljettu, otan täydet valtuudet uskoa vauvan haluavan tarttua asioihin huolimatta siitä, onko suussa utare vai pullo.

Iloa keskelle viikkoa toverit <3

#ootniinihana

Olin viimeisten työtapahtumien aikaan vielä viime viikolla luonut vahvan toiveen pyhän yksiön asukkaalle, että kotiin lopulta päästessäni voisin ottaa helposti 3 viikon levon ennen vauva-arkea. Viimeistellä kodin valmiiksi ja sen jälkeen rentoutua. Nyt niin sanottua "lepoa" on otettu 6 päivää ja olen täysin kypsä odottamaan.

Jopa niin kypsä, että minä – valtakunnan vähiten luova ihminen – avasin lahjaksi saamani ihanan, erilaisen vauvakirjan, sitä mielikuvituksella täyttääkseni.
On lähtökohtaisestikin täysin absurdi ajatus, että päivästäni löytyisi kokonainen tyhjä hetki askartelulle – saati minkäänlaista visiota tai lopputulosta yhdenkäänlaisesta loppuunsaatetusta kokonaisuudesta. Minä, sakset, liimapuikot ja kaiken maailman sinellit ei vain kertakaikkisesti olla luotu toisillemme, vaikka ajatus niin kaunis olisikin.
Muistoni kouluaikaisista kädentaidoistani yltää hetkeen, jossa opettajani katsoo kuvaamataidontunnilla maalaamaani teosta talitiaisesta väärin päin ja tiedustelee, kenen tekele "banaani riippukeinussa" mahtaa olla.

Eilen jotain kuitenkin tapahtui avatessani tuon #ootniinihana -vauvakirjan täyttääkseni sen ensimmäisen sivun.


"Mistä kaikki alkoi" - sivulle on nyt vilautettu saksia ja liimapuikkoa. Ei siitä vuosisadan taideteos tullut mutta mikä tärkeintä, nautin siihen käyttämästäni ajasta täysin (selkäfileillä täytetyin) rinnoin. Ja onpahan nyt vanhempien tarina pojalle kerrottavaksi.

Täytin elämääni tänään myös neuvolalääkärin vastaanotolla. Vauva on visusti yksiössään ja tutkimus tukee vahvasti äitinsä toivetta pysyä yksiössään vielä hyvän tovin. Sain lähetteen synnärille keskustelemaan mahdollisesta käynnistyksestä, jota syöpäklinikka niin vahvasti toivoo. Jos homma menee kuten Strömsössä, ei vaipparumbaan ole enää kolmeakaan viikkoa.
Help.

Lähden taas etsimään sisältöä elämääni. Jos vaikka sitä sairaalakassia taas vähän miettisi. Harkitsin tosin sen ulkoistamista miehelle. Tällä tavalla siitä tehtäisiin edes mielenkiintoista. Enkä tiedä mitä mies voisi sinne pakata niin pahasti pieleen, ettei selvittäisi sairaalajaksosta elossa. Tästä tulikin oikeastaan aika kiinnostava proggis....

Ja p.s. Tuommoseen aivan kertakaikkisen ihanaan ja erilaiseen vauvakirjaan voi tutustua osoitteessa http://ootniinihana.fi/
Ja tämä ei ole maksettu, vaan vähän innostuneen ja pikkusen pölähtäneen hormoni-innokkaan äidin oma-aloitteinen mainos.
<3

Odottavan aika on tyhjä.

Niin se aika lentää – sanovat. Kirjoittaminen on käynyt mielessä, mutta aikaa ei ole ollut.
Olen viipottanut menemään viimeisiä työtapahtumia tiiviisti ympäri Suomen ja kaiken vähäisen "vapaa-aikani" olen pyhittänyt unelle. Kaikki tämä vain rakkaudesta työtäni ja sen ympärillä pyörivää apinalaumaa kohtaan <3

Eilen illalla Lappeenrannasta hiljaiseen kotiin palanneena on todettava, että tyhjää lyö. En edes muista koska olisin viimeksi istunut tässä sohvalla ilman pienintäkään tietoa mitä seuraavaksi.
Kiitos uskolliselle kyytiläiselle pyhässä yksiössään pysymisestä ja lähipiirilleni kärsivällisyydestä odottaa yhteydenottoani. Olen taas kiinni "tavallisten ihmisten" kaltaisessa elämässä - arjeksikin kutsuttu.

 Ennen työreissulle lähtemistä piipahdin neuvolalääkärin vastaanotolla vinkumassa lentolupaa kotimaan lentoa varten. Kohdalleni osui varsin mielenkiintoisia faktoja tiskiin heittävä lääkäri. Olin saavuttanut tuolloin – raskausviikolla 35 – itselleni mielestäni vähäiset 11 extrakiloa. Lääkäri oli kuitenkin toista mieltä. Hän pudisteli päätään tuoden varsin selvästi ilmi, että jatkossa on katsottava mitä suuhun laittaa. "Tämä on kyllä tosi paljon."

Herranperkele kun esikoisesta napsahti lähes 20 extrakiloa, eikä kukaan vihjannutkaan syömisen vähentämisestä. Paitsi vaaka, mutta se ymmärtää vauvan himojen voimakkuuden. Omalla itsekurillani ei tietystikään ole mitään tekemistä asian kanssa.

Pointtini on kuitenkin se, että vaikka itse en TODELLAKAAN ottanut tästä mitään stressiä silloin, nyt tai tulevaisuudessakaan mutta vihaksi pistää tällaisten töksäytykset niitä äitejä kohtaan, joille paino on arka aihe. Tuollainen arvostelu voi olla petollista sekä äidille, että vauvalle. On muutenkin iso prosessi käsitellä muuttuvaa kehoa kaikkine vaivoineen, eikä varmasti helpota mieltä kun yksi tökerö neuvolalääkäri alkaa sulkemaan ravintohanoja nenän edestä.

Että terkkuja vain tälle kyseiselle neukalle – lupaan katsoa mitä suuhuni laitan, olen katsonut ennenkin. Harvoin sinne ravintoreikään mitään huomaamattaankaan laittaa.
Ja mammat – nauttikaa muuttuvasta kehostanne. Tämä ylimääräinen etukuorma – myös takapihalle laajentuneena – on vain hetken huumaa, mutta arvokas kuin mikä.

Itsellänihän kaikkein eniten kehossa muuttuu näkyvästi (eturepun lisäksi) kasvot. Raskaus menee AINA ja väistämättä suoraan poskiin ja nenään. Katsoessani (työajalla) ottamaani inva-wc-peiliselfietä ajelehti mieleeni jokin tuttu peilikuvaani muistuttava hahmo ja ilahduin suuresti löytäessäni kaksoisolentoni intterneetistä. Ilme ei ehkä täsmää, mutta voi pojat katsokaa mikä nenien yhdennäköisyys!


Sanovat, että raskaana olevat naiset hehkuvat. Voi kai tämän silläkin tavalla kauniisti ilmaista.

Tulevana tiistaina vauvasta tulee virallisesti "täysiaikainen" viikkojen kääntyessä 37:n puolelle. Sairaalakassia en ole vielä pakkaillut, enkä oikein tiedä mitä sinne laittaisinkaan. Sen sijaan tuleva isä on aktivoitunut viimeisten tarvikkeiden hankinnassa ja kusti polkasikin ehkä jopa hieman liioitellun määrän ravintotarvikkeita.
Luonnollisen meijerin kokiessa konkurssin, Avent on syöpämuijan luottohinkki. <3

Näihin kuviin ja tunnelmiin pitää varmaan alkaa suunnittelemaan taas lisää sisältöä elämään.
<3

Viisas ja vittumainen - kävelevä näyttämötaiteeni.

"Ei hyvä tavaton miten ylimielinen tyyppi"  - oli ajatukseni aviomiehestäni, kun kaksi ja puoli vuotta sitten työkeikalla ensi k...