Rakas, sinusta on tullut hullukka

Tarkoitukseni oli keventää edellisen kirjoitukseni tuomaa negatiivista lehahdusta kertomalla onnellisia asioista, mutta jokseenkin hapan periodi jatkaakin yhä kulkuaan. Aloittakaamme siis sillä ja päättäkäämme onnelliseen – vahingoniloiseen loppuun.

Perheen nuorimpaan rantautunut kuume vei sieluni muutamaksi päiväksi melko syviin vesiin. Kun päivät täyttyvät rääpäleen loputtomasta ja lohduttomasta itkusta, on kaitsevan aikuisenkin psyyke koetuksella. Aviomiehen työreissu Ouluun tosin sattui hänen mielenterveyden kannalta erinomaiseen saumaan.

Kun lapsi huutaa. Ja huutaa. Ja huutaa. Sitä yrittää kaikin voimin tulkita näitä melko yksitoikkoisia –joskin raskaita, tuntemattomia signaaleita. Kun huutavaa lasta on ravittu, lääkitty, lohdutettu, eikä kommunikointi yhäkään näytä tuottavan haluttua tulosta, on kynnys luovuttaa lähes olematon. Olematon kynnys nostaa kädet ilmaan ja todeta, että musta ei ole tähän.

Kolme päivää vietin pääasiassa yksin ja olin loppu. Unohdin käydä suihkussa. Tai ehkä en jaksanut. Mistä näistä tietää. Mietin, miten yksinhuoltajat suoriutuu? Tai ylipäänsä elää ja hengittää?
Olen ollut vahvasti myös sitä mieltä, että onni on jokaisen ihmisen valinta ja vastoinkäymiset tulee voittaa tahdonvoimalla. Se on päätös, jossa voit katkeroitua ja jämähtää tai mennä eteenpäin.

Omalla kohdallani se vaati rahtusen kohonnutta ruumiinlämpöä ja koko mielenterveys oli tipotiessään. Valinta onnesta sai pitää tunkkinsa ja minä piehtaroida hauraudessani.
Että "se joka haukkuu, on ite." Kikkelis kokkelis.

(Tässä kohtaa on annettava iso kiitos ystävälle, joka ojensi auttavaa kättänsä kun sitä eniten tarvitsin. Kiitos Kata <3)

 Viimeisenä aamuna olin samaan aikaan helpottunut illalla kotiutuvasta aviomiehestä ja toisaalta taas vailla ymmärrystä, kuinka selvitä sinne asti. Aviomiehen tiedustellessa jaksamistamme, lähetin hänelle kuumeisen huutoa sisältävän ääniviestin. Ikäänkuin toivoen, että täten ajomatka Oulusta Helsinkiin tiivistyisi vaikka palttiarallaa muutamaan minuuttiin. Ei tiivistynyt, ja silti selvisin.

Vaikka aviomies on kotiutunut ja lapsenkin ruumiinlämpö normalisoitunut, mielenterveydestäni ei voi sanoa samaa. Harteillani painaa väsymys, stressi ja loppuneisuus. Aviomies tiesi myös kertoa, että ennen puolin ja toisin tapahtuva vittuilu tuo näinä päivinä hymyn sijasta mielenosoituksellisen tuhahduksen.
Ruokavalioni on varsin omaa, ainutlaatuista kakkosluokkaansa ja reuhka tippuu päästä.

Viimeinen herätys tapahtui aviomiehen kirjoittaessaan viestin: "Sitä päivää odotellessa, kun aivan kaikki ei ole perseestä." Viestissä oli riski herneen luiskahtamisesta vaimon kärsään, mutta todellisuudessa tämä herätys oli juuri se mitä tarvitsin. Ja juuri tällaista suorasanaisuutta myös rakastan.

Nyt tunkki on otettu takaisin omaan käyttöön ja päätös onnesta nostettu pöydälle. Tarvitsen vain hitusen haaveita, turkasen terveellistä ruokaa, läjäpäin liikuntaa sekä rahtusen rakkautta ja riemua. Jälkimmäistä pukkasikin aivan hiljattain täysin pyytämättä matkalla mökille.

Jonotimme huoltoasemalla tankille ja vuoromme koittaessa kiilasi juuri paikalle kurvannut Audi häikäilemättömästi ohitsemme. Koska aina on mahdollisuus viattomaan vahinkoon, annoimme  lempeitä signaaleja erheestä. Nuori audimies hymyili tyytyväisenä partaansa ja hieman kyydissä olleiden kavereidenkin partoihin vailla aikomusta pahoitella tai väistyä.

Pääsimme kuin ihmeen kaupalla vastapäiselle tankille samaa maksupäätettä käyttämään. Tyynen rauhallinen aviomieheni nousi autosta ja tiedusteli ykkössijan kähveltäneeltä mieheltä: "Oletko kusipää luonnostasi, vai vain tänään?"
Mies piti kylmän viileän hymynsä visusti parrasansa, maksoi ja lähti pistoolia kohti. Aviomieheni saavutettua maksupäätteen, oli painike "tapahtuman keskeytyksestä" houkuttelevasti läsnä. Enempiä analysoimatta, aviomiehen sormi ajautui liipasimelle.

Audimies esitti kylmän viileästi tankkaavansa, vaikka pistooli pumppasi korkeintaan pyhää henkeä. Tippaakaan bensaa ei tankkiin lirvahtanut. Toisin kuin meidän tankkiin, joka täyttyikin sopivasti sillä aikaa, kun audimiehen parrasta pilkotti enää häpeä, hänen palatessa kokeilemaan toistamiseen onnea maksupäätteen kanssa.

Kyllä teki harmiton hauskanpito iloiseksi. Suomalaisesta liikennekulttuuristakin tutun provosoitumisen kautta tietysti.
Onnea on aviomies jolla on pokkaa sivaltaa. Myös vaimoa.

P.S. Kuvassa aito mökkihenkilö Ikeapussineen päivineen. Tunnetaan myös tämän tekstin "vaimona."
Sama narttu.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Ryssityt rutiinit.

Jatkakaamme hyväksi havaitulla linjalla - mustamaalaamalla hattuni kukkia entisestään. "Lapsella on tärkeää olla selkeät rutiinit&qu...