Roomalainen kynttilä

Tulee aikoja, kun on niin paljon sisältöä elämässä ettei ehdi kirjoittaa sanaakaan.
Tai aikoja, jolloin sisältö elämässä rajoittuu univelan ja paskavaippojen suppeaan välimaastoon, eikä sijaa pienellekään ajatuksenjuoksulle löydy. Elämme kaikkea tätä.

Todistakoon seuraava tositapahtumiin perustuva raportti vakavan "aivosolujen heitteillejätön."

Vein tänään poikani kaverisyntymäpäiville ulkoistetun palvelun pisteeseen. Paikalle sattui samaan aikaan mieshenkilö, joka kohteliaasti ojensi kätensä: "Morjens. Kari, Jonin isä." Johon lienee täysin luontevaa vastata "Noora, Kaapon isä." 
Luulin tämän olevan nolojen tilanteiden kohokohta, mutta aina vain parani Karin tiedustellessa, oliko "Santeri-sankari" jo saapunut. 
Santerista en tiennyt, mutta sen tiesin, että oltiin tulossa Eeron syntymäpäiville. 

Yhteenveto näyttää siltä, että tuon kiusallisen minuutin aikana esittelin itseni juuri poikani isänä henkilölle, jonka jälkeläinen oli menossa Santerin syntymäpäiville – toisin kuin omani. 
Lienee selvää, että aviomiehelle nasahti sillä samaisella sekunnilla syntymäpäivien hakuvuoro. Lupasi ilmaantua paikalle poikani "ilkeänä äitipuolena."

Tämä on mun arkipäivää. Verbit "tähdätä, sekoilla, säätää, unohtaa, pyrkiä, epäonnistua, yrittää" ja taas unohtaa. Ne on tätä jokapäiväistä elämää. Vilahtaa siellä joskus myös verbi "onnistua." Siitä hetken huumasta tulee kertakaikkiaan hieno tunne.

Moni kuitenkin ajattelee – osa sanookin – että keskity nyt hyvä nainen!

Keskittyä. Syventyä. Paneutua. Kohdistaa huomionsa. Helvetin vaikeita kaikki!  Mikään näistä ei ole valinta. Toisin kuin nämä vierestäni hupenevat juustonaksut. 
On käsittämätöntä että multa on vienyt vuosia ymmärtää tämä poikani kohdalla, vaikka olen itse aina ollut tällainen epävakaa – ennalta arvaamattomaan suuntaan sinkoileva roomalainen kynttilä. 
Tässä on ehkä vain se vissi ero, ettei omat vanhempani koskaan tehneet haasteistani ongelmaa. Antoivat rikkaruohon rehottaa. Minä kiitän. Te voitte syyttää <3
Ja aviomies kärsiä.

Ei tarvitse mennä montaa päivää taaksepäin, kun keskittymiskykyni teki tepposet pakettiauton ratissa unohtaessani ajoneuvon jatkuvan vielä hyvän matkaa selkänojani takaa. Rattia kääntäessä alitajuntani kuvitteli kenties kuljettavan mukanaan pelkkää etupenkkiä, betoniesteen muistuttaessa myös pakettiauton tavarankuljetukseen tarkoitetusta alueesta. Metrin matkalta "hipaistu" peltitatuointi söi myös auton aktiivikäyttäjän fiilistä.

Edes vaimon lohduton – joskin täysin aito – hysteerinen itkukaan ei murtanut paikalle rantautunutta, kylmän viileää aviomiestä. Ei edes katseen verran. Aviomiehen aikansa puuskuteltua ja lopulta murruttua, sanoi hän vaimolleen lohdulliset sanat: "Et sentään tappanut ketään."

Jälkiviisaus toi mieleen jokaisen syöpämuijan takuustrategian, joka olisi pitänyt ymmärtää käyttää epätoivon hetkellä: "Kun mulla oli se syöpäkin..."

Mutta kai senkin viimeinen käyttöpäivä alkaa olla täynnä. 
Tasan VIISI vuotta sitten kaikki alkoi. Ja aikansa kutakin. 
Mä hengitän. Helvetin moneen suuntaan, mutta hengitän <3

1 kommentti:

  1. Rakas, nunnuliina, olet ihana juuri sellaisena kuin olet. Asiat, joista kerroit, tuntuvat itseltä kiusallisilta, vaan mokaavat kaikki muutkin. Nimim. ope, joka sai esittelyjä X:n äiti, vaikka oli isä jne.
    Sinä elät, rakastat, ilmaiset itseäsi, jatka vain. Syyshalit ihanalle perheellesi!

    VastaaPoista

Vanhemmuuden vikavalo – virheen merkiksi.

Mitä meille kuuluu? No vartoohan kun kippaan tästä vähän kuulumisia... Tässä sitä vain reilu vuosi sitten nuuhkittiin iloisia ilmavir...