Kirottu syövän saastuttama meijeri!

Kun vauvakuplassa menee kaikki erityisen hyvin, ympärillä olevat kuin refleksin omaisesti hykertelevät partaansa "odottakaas vaan... tyyntä myrskyn edellä... viimeistään sitten murrosiässä" -palautetta. Vaikka tämä kuinka saa aistinystyräni hiertämään, ymmärrän sen kuuluvan suomalaiseen kärsimyskulttuuriin. Samaisesta kipukopasta löytyy myös mm. ystävämme maanantai ja sää.

Nyt olemme käyneet pisteessä, jossa voitte kerätä kasvoillenne vienon hymyn ja huokaista olleenne oikeassa. Vauvakuplan virheetön viehätys oli poissa ja tilalle rantautui ajoittainen selittämätön tuohtumus. Vaikka johtolankojen voisi ajatella päättyvän allekirjoittaneeseen, on kyseessä se pienempi paha. Vauva itse.

Kävimme hiljattain läpi lyhyehkön ja synkän jakson, jonka aikana puolivuotias keksi haastaa itse Nukkumatin toistuvasti iltakarkeloissa. Kaikkihan sen tietää, että kuuluisa unimaisteri on aina lopulta ylivoimainen lajissaan. Yritin tuoda tämän ilmi, mutta koska en osannut kertoa sitä ikätason vaatimalla tavalla, tiivistin sen jotakuinkin sanoihin: "V***u mä en jaksa tätä." Aviomiehen verkkaampi versio tästä iltasadusta kuului jotakuinkin sanoin: "Oisko hetki aikaa keskustella unikoulusta? Koska se on sellainen opinahjo johon sä pääset ihan just."

Näinä pimeinä aikoina erehdyimme myös lykkimään rattaat ravintolapöytään, jossa olimme täysin kyvyttömiä ymmärtämään matkustajan yllättävää väsykiukkua, puhumattakaan keinoista joilla tällainen sätkivä hahmo taltutetaan julkisella paikalla muita häiritsemättä. Tai ylipäänsä. Emme olleet  lainkaan tottuneet tällaiseen tilanteeseen, koska lähes puhkeamaton vauvakupla oli ollut niin hymytiivis. Konsultoimme toisiamme pysyen suppeassa aihepiirissä: "Mitä nyt" ja "en minä tiedä."

Tekemäni gallup aiheesta "kuinka saatte vauvanne nukahtamaan" tuotti noin 80% yksimielisen tuloksen: "tissillä." En yleensä ole muiden munkeista moksiskaan, mutta tällaisena epätoivon hetkenä tunsin lievän katkeruuden lehahtavan luokseni. Kirottu syövän saastuttama meijeri!
Olivat tarjolla kaikki ne nuoruusvuodet. Isosti. For nothing!
Tähän ne kannut on tarkoitettu ja luotu! Missä ovat kun niitä tarvitaan?

Ja sitten taas muistan, miten ehtivät toimittaa kunniallisesti lypsyvirkaa kahden ensimmäisen kanssa ennen kuin vietiin. Ja sitten olen taas onnellinen että vietiin. Että voin nyt olla tässä joutavia jaarittelemassa.
<3

Pilvinen kausi on nyt siis näillä näkymin kuitenkin ohi ja vauva taas oma itsensä. Joskin on muuttunut nelivedoksi. Konttaamaan oppinut ohjus työllistää enemmän kuin osasin koskaan kullitetuissa muistoissani kuvitellakaan. Tämä taas tarkoittaa uupuneen kotiäidin silmissä vähemmän taukoja, enemmän seremoniaa. Joka taas johtaa oman ajan maksimointiin = yövalvomiseen. Ja niin meillä on hyppysissämme vanha kunnon horrospyörä.

Mutta "päivääkään en vaihtaisi." 
Niin kuuluu sanoa. Vaikka monta päivää toisinaan tekisikin mieli vaihtaa. Mutta vaikka päiviä vaihtoon laittaisinkin, niin tätä valloittavaa vatipyllyä en koskaan.
<3

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Vanhemmuuden vikavalo – virheen merkiksi.

Mitä meille kuuluu? No vartoohan kun kippaan tästä vähän kuulumisia... Tässä sitä vain reilu vuosi sitten nuuhkittiin iloisia ilmavir...