Siirry pääsisältöön

Vaikea peikkovaimo

Se on nyt kaksi viikkoa oltu tienpäällä perinteisellä työfestivaalikiertueella. Raskas, mutta äärimmäisen hedelmällinen – jokavuotinen ajanjakso. Joskaan hedelmällisellä en nyt viittaa viime vuoden toukkatuotantoon, jonka lopullinen toteutus konkretisoitui tämän vuoden maaliskuussa. Tällaiset raskaan sarjan tuotannot eivät muodostu perinteeksi, eikä sellaisia täten ole budjetoitu myöskään tuleville vuosille. Kristallinkirkkaalla suomenkielellä se tarkoittaa, että vaikka viimeisin teos onkin kerrassaan onnistunut, lapsiluku on nyt täynnä.

Tänään koitti kotiinpaluu ja myös perinteeksi muodostunut reissukaiho nostaa taas päätään. Samaan aikaan on ihanaa palata kotiin, mutta ympärillä vallitsevan hälinän muuttuessa syväksi hiljaisuudeksi tulee väkisinkin aavistuksen tyhjä olo. Olisin voinut kuvitella heittäytyväni kotona ensimmäisenä sohvan syvimpään nurkkaan, mutta toisin kävi. Hyvä kun kengät sain pois jalasta, kun jo kuurasin keittiötä ja heitin kaapeista tilaa vieviä turhakkeita pois. Ei aavistustakaan, miltä reissun osa-alueelta tällainen neronleimaus tarttui mukaan mutta hyvä niin, sillä vastaavaa tuskin on kotvaseen käsillä.

Vauvakuplan kuljettaminen festariolosuhteissa toimi yllättävän hyvin. Ruisrock oli aavistuksen liian humalahakuista ympärillä olevan kansan toimesta, mutta Pori Jazz toimi huviretki -henkisellä konseptillaan sylikokoisen palleron kanssa erinomaisesti. Kiitos ja kunnia vauvakuplan hellästä huolenpidosta kuuluu kuitenkin festivaaliolosuhteisiin loistavasti mukautuneille lastenhoitajille <3

Vaikka mukanamme työreissussa kulkee vauvakuplan lisäksi yksi kappale avioliittoja, on tällaisissa olosuhteissa työmoodi parisuhdetta vahvempi voima. Tämä ja halipula johtaa toisinaan parisuhdereklamaatioon. Joskus rakentavaksi tarkoitettu palaute saattaa myös lirvahtaa pääportista täysin asiaankuulumattomassa valeasussa. Lue: Äkkipikainen kiukku ei mistään ja todennäköisesti kaikesta. 

Muuan iltana näin tapahtui, päästessäni odotetulle vapaalle ja saadessani liikaa viinin tuomia viestinnän vapauksia. Aamulla anteeksi pyytäessäni, tein myös kainon gallupin aiheesta: "Miksi juuri minä valikoiduin elämänkumppaniksesi" – johon mies totesi tyylilleen uskollisesti: "Hani, loppuviimein kaikista vaimoista tulee vaikeita – tai peikkoja."

Lienee siis täysin yhdentekevää, minkälainen vaimo on löydettäessä, koska lopputulema on aina sama. Vaikea peikkovaimo.

Festariolosuhteisiin kuitenkin vielä palatakseni, huomioitakoon kansan käsittämätön kyltymättömyys alkoholin sisimpään. Jalat alta vievä jano tuntui olevan valtaosalla. Seuraavana päivänä voi sitten miettiä, että oliko se paljon odotettu artisti hyvä. Tai edes läsnä.
Ja ei – minä en ole se harras täti rehuhattu päässä, joka paheksuu. Vaan se, joka vaan tuumailee sivusta ja mutisee partaansa.
Ja partahan mulla on. Mies osoittaa harva se päivä niitäkin haivenia. Tuli vain mieleen
<3

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Avajaisten jatko-osa

Nyt kun edellisen postauksen tunnetilat on loihdittu arkisempaan moodiin, lienee hyvä aika jatkaa kertomusta pyhän yksiön avajaisista. Varoituksen sana kuitenkin teille siveyden sipuleille, joiden henkimaailmassa vauvat saapuvat yhä haikaroiden toimesta. Tämän tarinan jatko-osa sisältää myös ripauksen verta, hikeä ja terttutarhaa.
Palataan kuitenkin vielä synnytysalustalle, jossa näitä edellä mainittuja todellakin on nähty vilahtavan.
Rääpäleen ollessa ensi kertaa vasten arpista rintaani en voi kiistää, etteikö automaattisesti käynnistynyt "missä tissi" -leikki olisi hieman kirpaissut sisintä. Löysin itseni selittelemästä minuutteja vanhalle pojalleni meijerin epätoivotusta ja ennenaikaisesta sulkeutumisesta. On kuitenkin oltava kiitollinen toisten äitien luonnollisesti tarjoamista meijerituotteista vasta-aineineen.
Tässä kohtaa haluankin muistuttaa teitä ylituotannosta "kärsiviä" äitejä – luovuttakaa arvokasta tuotettanne sen sijaan että kaadatte sitä viemäristä …

Kiitos syöpäklinikka. Ja haima.

Voi pojat mikä päivä! Eilisen sokerirasituslähetteen motivoimana varasin tälle aamulle ajan tuohon kaikkien aikojen kidutustestiin. Runsas lapsiveden määrä ja pojan valtaisat posket olivat saaneet mieleni harhailemaan raskauden aikaisen diabeteksen peloissa ja halusin asialle selvyyden.
Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että ennen sokerirasitusta pitää olla täysin syömättä ja lähes juomatta 12 tunnin ajan.  HALOO! Minä öiden tacomestari en pysty olla syömättä edes kahta tuntia! Voin myös vakuuttaa, ettei ollut vuosisadan idea yrittää taltuttaa nälkää viimeisten minuuttien aikana ennen paastoa Bigmac bursalla. Jano moninkertaistui yön aikana eikä sallittu "lasi vettä" juurikaan lohduttanut. Kyllä siinä tuli Kari Grandia ikävä.
Hormoonien, paaston ja lasten ensimmäisen arkiaamun luoma combo oli kertakaikkinen katastrofi. Kaiken kruunasi kuitenkin soitto aamuruuhkasta laboratorioon, johon ilmoitin vain myöhästyväni kymmenen minuuttia. Laboratorion asiakaspalvelija otti pyyntöni…

Mun elämän jälkiä. Mun (jauhe)lihaa.

Olen pistänyt merkille, kuinka vauvakuplan täyttämät blogit tursuavat halua puhua kehon palautumisesta ja sen tuomista tunteista. Huomaan myös kansan janoavan tätä tietoa kuvineen päivineen.
Toisinaan tuntuu, että toistuvat julkaisut aiheesta on itsensä hyväksymisen sijaan enemmän halua hyväksyä itsensä. Suuri haavetila, jonka toteutumista toivoo yhtä paljon kuin siitä puhuu. Tai kirjoittaa. Kiitos tästä kuulunee rakkaalle mediallemme, joka tukkii lööpit julkkisäitien "pierasin raskausmahan hävyksiin vain minuuteissa" -epärealistisilla kuvilla. Valtavan ihannoinnin kera tietysti.
Täten ilmoitan, etten ole itse laittamassa teille ennen ja jälkeen kuvia.  Ei siksi, ettenkö kehtaisi julkaista itsestäni tällaista "mairittelevaa" matkaani norsusta naruksi, vaan koska vaakalukemalla tai palautumisen vauhdilla ei ole minulle juurikaan merkitystä. Ei juuri nyt.  Kyllä minä vaa'alla käyn. Lähinnä empiiristä tutkimusta tekemässä. Ensin synnärillä toteamassa suuren huija…