sunnuntai 25. kesäkuuta 2017

Oisko siellä jotkut karnevaalitkin ollut.

Onhan tässä taas oltu ja menty. Nyt on taikuri itsekin ihmeissään, että mikä kohta tässä "äitiyslomassa" on sitä lomaa ja miten ikinä mä olen ehtinyt tämän kaiken aktiivisesti töissä ollessani? Päivittäisin termin esimerkiksi "äitivaiheeksi." Helvetinmoinen vaihe onkin kyseessä.
Päivät kuluu sukkelaan ja joka päivälle tuntuu olevan ohjelmaa niin paljon, että tällainen hetkessä eläjäkin on joutunut tarttumaan kalenteriin ihan tositarkoituksella. Ja kun jättää pieneksi hetkeksi tännekin kirjoittamatta, niin jo on niin paljon asiaa, ettei sitä edes ehdi enää yhteen postaukseen laittaakaan. Tai muista, mitä on menneessä historiassa tapahtunut.
Sen verran muistan, että olin polttareissa. Ja siitä sanottakoon sen verran, että on melkoinen etuoikeus saada jakaa kaason kruunu ex-miehen ja hänen morsiamensa häissä. Elämä on kuulkaa liian lyhyt turhaan draamaan. Suosittelen mieluummin ystävyyttä.
Se vaatii vilkaisun peiliin – ehkä kahdestikin, mutta on kaiken sen arvoista.
<3
Ihanat polttarit, ihana jengi.

Muistan käyneeni myös 70-luvulla. Siskoni miehen 40-vuotis juhlissa. Kaiken kaikkiaan onnistuneet karnevaalit. Löysin sieltä hiilenmustan aviomiehenikin. Toisin kuin tositilanteessa, tällä kertaa se oli rakkautta (tai räkänaurua) ensisilmäyksellä.
Vauvakuplassakin suhisee. Avauduin aiheesta jo henkilökohtaisella FB-sivullani ja riipasen nyt siitä mistä aita on matalin. Kopioimalla.

Rakastan päähänpistoja, projekteja, hetken huumaa. "Suonenvetoja" -kuten veljeni tapaa sanoa. Ennen kaikkea silloin, kun aikatauluksi on merkitty "heti" tai "nyt.". Suunnittelulla ei ole aikataulussa sijaa. Toissapäivänä keksin haluta ommella rääpäleelle vaatetta. Ilman kaavoja, kangasta tai pienintäkään aavistusta miten niitä tehdään. Ihana ystäväni, Tuija riensi apuun. Nopeasti. Tuntee minut. 
Toi kaavat ja kokemuksen. Kolmet ehdin surrutella ennen kuin projekti päättyi. Seuraava hanke lienee "saumurin elvytys" ja "mielenhallinnan perusteet." JUST kun kerrankin projekti lähti oikeasti tuottamaan muutakin kuin puhdasta ilmaa. Ei auta kuin jäädä iloitsemaan näistä Taaville helvetisti liian isoista housuista. 
Nyt saumuri on lankavehkeistä vastaavan "Hellevin" ensiapukeskuksessa. Juhannuksen jälkeen nämäkin karkelot jatkukoon. Jos nyt ei mitään uutta tuulenvirettä käy vuorenhuippuun.

Ihanaa jälkijuhannusta (kun en tätäkään ehtinyt ajoissa hoitaa.) Elkää hukkuko. Veteen tai vitutukseen.
Ja mahdolliset ajankohtaiset elämäntapahtumat päivitän aktiivisemmin sinne kuuluisaan instant rammiin.
<3

keskiviikko 7. kesäkuuta 2017

Kaiken se kestää ja sillä viissiin.

Eikö nasahtanut hymypatsas hyppysiin tänäkään vuonna, vaikka hymyilit niin perkeleesti?
Been there.

Saanen esitellä lapsuudenkotini pianon päällä koristelevan kolmikon.
Vasemman hymypatsaan on ansainnut käsittämätön älykkö. Isosiskoni, joka on aina loistanut osaamisellaan. Se luokan "hikke" - kuten minun nuoruudessani tavattiin sanoa. Mikä tekee siskostani yhä vain poikkeuksellisemman, hänessä yhdistyy älyn lisäksi myös sosiaaliset lahjat. Kauneudesta nyt puhumattakaan.
 Ja toisin kuin minä, hän ei ikinä pidä itsestään numeroa. Ei pitänyt edes silloin, kun ponnahti suoraan seiskaluokalta ysille. Oikeesti. Kuka tekee niin?
Kuten nytkin, se on meikäläinen joka on huudellut kautta aikain hänen saavutuksillaan kun ei omat rahkeet moisiin hyppelyihin riittäneet. Hyvä kun sain pompattua edes peruskoulusta ulos.

Heti siinä siskoni veistoksen vieressä komeileekin äärimmäisen hyvänä kakkosena veljeni, joka ei käsityksieni mukaan loistanut koulussa numeroilla, vaan persoonalla. Tämän pystin tarinaa en tiedä, mutta veljeni tuntien joku on saletisti lirvauttanut suustaan epäuskoiset epäilyksensä hänen mahdollisuuksista patsaan hypistelyyn. Haasteet ja projektit on Jarille varsin mieleinen tila ja tämä tukisi teoriaani. 
 Niin tai näin - pysti saavutti määränpäänsä ansaitusti. Veljeni on sekä reilu, että persoona. <3

Kyllä mahtoi äidillä ja iskällä olla kovat odotukset kolmannesta kersasta, mutta tasan ei käy onnenlahjat. Kutosen keskiarvolla kymppiluokalle sisään ja seiskan keskiarvolla ulos. Tästä päästäänkin viimeiseen pystiin, joka komeileekin siinä heti veljeni patsaan oikealla puolella.
Minun "ups"-patsaani. Myyrää esittää. Itse tein. Äiti sen siihen laittoi ja sanoi sen olevan aivan kuin tekijänsä. "Ups sitä ja ups tätä."
Eikä parannuskeinoa ole tähän päivään mennessä löydetty.
Josta tulikin mieleeni kertoa teille syntymäpäiväreissusta, jonka mies yllätyksenä vaimolleen työnsä ohessa järjesti. Osa teistä on tämän varmasti instatarinan muodossa jo päässyt "läheltä näkemäänkin" kaikkine tapahtumarikkaine vaiheine, mutta teille jotka ette vanno Instagramin nimeen, tulkoon se tässä:

Eilen lähdettiin kuulkaa käsikkäin kohti Tamperetta. Aivan kaksin. Silmien vilkkuessa pelkkää sydäntä ja suun jo napsatessa illallismenua.
Olin pukeutunut varsin miellyttäviin, automatkan mukavuutta tukeviin lökäripöksyihin ja pitkään neuleeseen jotka eivät olleet aivan illallisravintolan trendin mukaisia. Agendana oli vaihtaa pakkaamani illalliskostyymi ylle perille saapuessamme.
Jos siis olisin sellaisen pakannut mukaan. Tämä dementia-arpa ei voittanut.

Pienen alkushokin jälkeen kopeloin laukkuni sisältöä epätoivoisella raivolla ja osuinkin tutun tuntuiseen tekstiiliin. Tunnistin materiaalin varsin siistiksi haalarikseni. Riemastuin käsituntumasta ja ryin vaatekappaleen laukusta vain todetakseni sen olevan siivousraivareistakin tuttu kuuraushaalarini.  Mitä helvettiä olen ajatellut pakatessani siivoushaalarini mukaan?
Sen verran voin kertoa, että niin elastinen ja väljä riepu ei sovellu illallishommiin. Ei voittoa siis tässäkään arvassa.

Luovutin ja marssin illallispöytään alkuperäinen asu ylläni. Ylpeänä sen kannoin. Mies totesi vaimonsa paenneen palvelutalosta illallispöytään pyjama ja kylpytakki yllään. Näkemykseni mukaan tämä vain tukee dementiaa sairastavan vaimon diagnoosia.
Aamulla aiemmin mainitsemani siivoushaalari sai kunnian lähteä mukaani hankkimaan vaihtoehtoisen vaatekerran.

Jos nyt jotain lisämainittavaa kömpelöstä persoonastani tällä reissulla, niin kokemusten kultapossuun laitettakoon "lähes lähtö hotellilta hintalappu perseessä" ja sen verran vanttera keskittyminen vasta ostettuun jäätelöön, että leimasin ostoskeskuksen lasioveen komean häpeämerkin jäätelöisillä huulillani pyrkiessäni näyttävästi halki entradan. Yllättävän kova jysäys ja tuska nenänpäässä.
Ja voitte vain kuvitella sitä häpeän määrää, kun joudut peruuttamaan muutaman askeleen saadaksesi sen automaattioven todella reagoimaan uuteen pyyntöösi. Peruutin kahdesti, kolmas arpa voitti.

Että valtavan onnekashan tuo mies on, että pääsee tätä kävelevää näyttämötaidetta näin läheltä päivittäin seuraamaan.
Kaiken se kestää ja sillä viissiin.
<3