Siirry pääsisältöön

Väliaikaista kaikki on vain

Parisuhdepäivitys huudettu.

Havahduin tuossa miettimään, että parisuhdehistoriamme käsittää alle kaksi vuotta ja jo nyt olemme saavuttaneet avioliiton lisäksi perheenlisää ja nähneet sen arkisimman arjen mitä avioliitto tarjoaa. (Melko kauan se tältä sutturalta taas raksuttikin...)

Sanottakoon, että suuri rakkaushuuma on kokenut lievän kolauksen yöheräilyjen ja siitä aiheutuneen väsymyksen myötä. Tämä näkyy kotitöistä nalkuttamisena lisääntyvissä määrin. Tällaisissa tilanteissa allekirjoittaneesta kuoriutuu ärsyttävä bitch, joka ei ravilaput silmillään pysty näkemään tarpeeksi vastapuolen osallistumista. Tilanne tosin raukeaa yleensä nartun ymmärtäessä olevansa ongelma itse. Nalkutuksen jälkeen päällimmäinen tunne on syyllisyys. Loppuhuipentumaan liittyy edellä mainitulla tunnetilalla höystetty itku – kera massiivisen rakkaudenpurkauksen.

Taivaan kiitos molemmille on päivänselvää, että tämä on vain väliaikaista. Siis raskaampi arki – ei avioliitto.

Ja jos jotain olen tässä elämäni aikana oppinut, niin onni on aivan hiton pieniä asioita toisen hyväksi.
Siinä missä itse hiivin aamuisin vauva kainalossa pois makuuhuoneesta ja pyrin takaamaan tuoreelle isälle mahdollisimman pitkät unet, osaa kyseinen mieshenkilö myös yllättää vaimonsa. 
Tänä aamuna heräsin klo 10.30 vailla mitään käryä kuluvasta vuodenajasta – joskin ihmeen virkeänä. Pikaisen "mikä maa mikä planeetta" -kartoituksen jälkeen kävi ilmi, että aviomies oli hipsinyt seitsemän jälkeen vauva kainalossa hoitamaan isommille naperoilleni aamupalaa ja siitä hilpassut koiran ja vaunujen kanssa lähes 2 tunnin mittaiselle lenkille. Tästä seurasi vaimon ylitsepursuava rakkaudenhuuma.
Näin sitä onnea ylläpidetään. Toisen huomioonottamisella. Ilman rahallista panostusta.
<3

Palasin lukemaan ajatuksiani 4 vuoden takaa Kutsumaton vieras -blogistani ja ilahduin suuresti huomatessani, etten ole juurikaan noista ajoista muuttunut. Tai viisastunut.
Tasan neljä vuotta sitten olin myös viljellyt itseironiaa postaamalla itsestäni seuraavan kuvan tekstillä:

"Kyllästyttääkö vanha pertsa sinua? Ei huolta - käännä se vain ympäri ja uusi look on valmis."

Tästä päästäänkin sukkelaa oikotietä somemaailmaan ja sikafilttereihin.

Taivas varjele miten huonolla itsetunnolla tämäkin suttura aikanaan varustettiin. Syystä tai toisesta olin jatkuvasti itsekriittinen. Peittelin muutamalla hiushaituvalla hörökorviani, pitkillä paidoilla löllöjä pakaroitani ja raskausarvilla rypistynyttä vatsaani. Rinnoiksikin kutsutuista, tyhjistä kansallispuvun taskuista puhumattakaan.

Kun syöpädiagnoosi lyötiin tiskiin ja se toinen vihaamani nahanretale vietiin, oli aika alkaa rakentamaan itsetunnon perustuksia. Ei sitä kaljuna paljon haituvilla korviakaan peitelty.
Voi sitä räkänaurua, kun silloinen naapurini ampui rohkeana lempinimellä "titlooppi". Siitä se eheytyminen varmaan pikkuhiljaa alkoi.
Kuulostaa melko kliseiseltä, mutta nyt voin sanoa vihdoin rakastavani kehoani. Kolmen lapsen, syövän ja muun elämän jättämät kilometrit on just mulle tarkoitettu. Tää on mun matkani.

Nyt Internet on Instagramineen päivineen täynnä kuvia, joissa olen kaikkea muuta kuin edustava. Kyllä mä somessa filttereitä käytän, mutta ei nekään perkele ihmeisiin pysty. Tässä mitään taikuri Luttisia olla sentään.
Miljoona kertaa tästä samasta asiasta puhunut, mutta heittäytykää heittäytykää!

P.S. Onnea on myös vaimonsa hiukset kähertävä aviomies. Ei huonosti ekakertalaiselta, vaikka 70-luku soittelikin jo kampaustaan takaisin.
Naamasta ei kukaan soitellut.





Kommentit

  1. Kiitos taas tästä postuksesta...vaikka asia osittain olikin vakavaa, tuli väkisin hymynkare suupieliin ja omat rypyt ja makkarat tuntuvat niin pieniltä.::)

    VastaaPoista
  2. Hahaa. Tämä on taas aivan suora leikkaus meidän elämästä! Luin tämän miehellekkin kun tämä samankaltaisuus on jopa hieman pelottavaa ���� innolla odottelen taas uusia juttuja ✌��
    Kiittistä taas.
    Eerika

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Avajaisten jatko-osa

Nyt kun edellisen postauksen tunnetilat on loihdittu arkisempaan moodiin, lienee hyvä aika jatkaa kertomusta pyhän yksiön avajaisista. Varoituksen sana kuitenkin teille siveyden sipuleille, joiden henkimaailmassa vauvat saapuvat yhä haikaroiden toimesta. Tämän tarinan jatko-osa sisältää myös ripauksen verta, hikeä ja terttutarhaa.
Palataan kuitenkin vielä synnytysalustalle, jossa näitä edellä mainittuja todellakin on nähty vilahtavan.
Rääpäleen ollessa ensi kertaa vasten arpista rintaani en voi kiistää, etteikö automaattisesti käynnistynyt "missä tissi" -leikki olisi hieman kirpaissut sisintä. Löysin itseni selittelemästä minuutteja vanhalle pojalleni meijerin epätoivotusta ja ennenaikaisesta sulkeutumisesta. On kuitenkin oltava kiitollinen toisten äitien luonnollisesti tarjoamista meijerituotteista vasta-aineineen.
Tässä kohtaa haluankin muistuttaa teitä ylituotannosta "kärsiviä" äitejä – luovuttakaa arvokasta tuotettanne sen sijaan että kaadatte sitä viemäristä …

Kiitos syöpäklinikka. Ja haima.

Voi pojat mikä päivä! Eilisen sokerirasituslähetteen motivoimana varasin tälle aamulle ajan tuohon kaikkien aikojen kidutustestiin. Runsas lapsiveden määrä ja pojan valtaisat posket olivat saaneet mieleni harhailemaan raskauden aikaisen diabeteksen peloissa ja halusin asialle selvyyden.
Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että ennen sokerirasitusta pitää olla täysin syömättä ja lähes juomatta 12 tunnin ajan.  HALOO! Minä öiden tacomestari en pysty olla syömättä edes kahta tuntia! Voin myös vakuuttaa, ettei ollut vuosisadan idea yrittää taltuttaa nälkää viimeisten minuuttien aikana ennen paastoa Bigmac bursalla. Jano moninkertaistui yön aikana eikä sallittu "lasi vettä" juurikaan lohduttanut. Kyllä siinä tuli Kari Grandia ikävä.
Hormoonien, paaston ja lasten ensimmäisen arkiaamun luoma combo oli kertakaikkinen katastrofi. Kaiken kruunasi kuitenkin soitto aamuruuhkasta laboratorioon, johon ilmoitin vain myöhästyväni kymmenen minuuttia. Laboratorion asiakaspalvelija otti pyyntöni…

Roomalainen kynttilä

Tulee aikoja, kun on niin paljon sisältöä elämässä ettei ehdi kirjoittaa sanaakaan.
Tai aikoja, jolloin sisältö elämässä rajoittuu univelan ja paskavaippojen suppeaan välimaastoon, eikä sijaa pienellekään ajatuksenjuoksulle löydy. Elämme kaikkea tätä.
Todistakoon seuraava tositapahtumiin perustuva raportti vakavan "aivosolujen heitteillejätön."
Vein tänään poikani kaverisyntymäpäiville ulkoistetun palvelun pisteeseen. Paikalle sattui samaan aikaan mieshenkilö, joka kohteliaasti ojensi kätensä: "Morjens. Kari, Jonin isä." Johon lienee täysin luontevaa vastata "Noora, Kaapon isä." 
Luulin tämän olevan nolojen tilanteiden kohokohta, mutta aina vain parani Karin tiedustellessa, oliko "Santeri-sankari" jo saapunut.  Santerista en tiennyt, mutta sen tiesin, että oltiin tulossa Eeron syntymäpäiville. 
Yhteenveto näyttää siltä, että tuon kiusallisen minuutin aikana esittelin itseni juuri poikani isänä henkilölle, jonka jälkeläinen oli menossa Santerin …