Siirry pääsisältöön

Tasoitemassan purkupäivät

Nämä kirjoituslevot aina vähän venähtää tämän yllättävän kiireisen äitiysloman myötä, mutta kuten jotkut ehkä onkin saattaneet huomata, olen varsin aktiivinen instatarinoiden päivittäjä. 

Jos edellinen kirjoitus kertoi pyrstöistä, olkoon tämä vaikka tarina samaista pyrstöä kantavan rungon latvasta.

Vasta viime vuosina olen osoittanut kiinnostusta omaa tai muiden julkiasua kohtaan. Ehostus ei ole koskaan ollut vahvuuksiani vaikka se onkin kuulunut arkirutiineihini.
Menneellä viikolla olen käyttänyt helvetisti liikaa aikaa tummien silmienalusten ja tulipunaisten poskien epätoivoiseen naamiointiin. Ilman tulosta tietysti.
Sen voin sanoa, ettei näissä hyppysissä vallitseva osaaminen saa aikaiseksi niin perusteellista sotamaalausta, että se peittäisi äitiyden karun totuuden. Koska yritystä on kuitenkin ollut, on maalikerrokset myös sen mukaiset. Mitä enemmän yritystä, sitä enemmän kerroksia – tiedättehän.

Kiitos kaiken edellä mainitun – kera kevätauringon ja lämmön – löydän itseni jatkuvasti tilanteesta jossa haluaisin sijoittaa koko vartaloni latvan kylmän vesiputouksen alle ja hinkata kaiken sen vaivalla suditun tasoitemassan kasvoistani pois. Näin on tapahtunutkin – joskin vesiputouksen korvikkeena on toiminut hento meikinpoistorätti. Se puhtauden tunne pakkelin eliminoinnin jälkeen on kuitenkin pilviä hipova.

Tästä intoutuneena päätin haastaa itseni arjen meikittömyyteen. Ripsethän mulla on aidot kuin Saagimin sielu, joten niitä ei lasketa. Kulmakarvatkin kokivat sytostaattien myrkyttämän tappion sen verran radikaalisti, että toipumisprosessi on tällä tavalla neljän vuoden jälkeen yhä käynnissä. Myös heille suodaan mahdolliset elvytystoimenpiteet,
Mutta iho. Iholle en saa laittaa minkään sortin rappausta, laastia tai tasoitemassaa. Sitä saa vain hoitaa. Poikkeuksena juhlat ja liiketoiminta.

Aviomies antoi täyden tukensa arjen haasteelleni sanoin:
"Kiva että sä olet ihan itse keksinyt sen, mitä mä olen sulle jo kahden vuoden ajan suositellut"

Nyt vastaanotankin mielihyvin mahdollisimman luonnollisia vinkkejä hoitaa tätä vauvakuplan aiheuttamaa todellisuutta. Tipsi hyvistä yöunista onkin jo tiedossani ja hakemus vetämässä kolmen kuukauden ikäiselle työnantajalleni.

Jokseenkin ironista, että kuitenkin juuri tänään – yksi yö meikittömyyspäätökseni jälkeen – meikkipöydälläni oli elämäni ensimmäinen ruuhka teini-ikää lähestyvän tyttäreni toimesta. "Äiti, saisinko laittaa vähän ripsiväriä ja huulikiiltoa?" <3 Ja hänhän sai.

Pohdin tuossa muuan päivänä myös ikääntymistä, ikäkriisejä ja sen semmoisia. En pelkää vanhenemista – päinvastoin syöpätaipaleen jälkeen se on jopa toivottavaa – mutta pelkään aivan valtavasti "täteistymistä." Tai lähinnä yhteiskunnan painostusta täteistyä. (Voisko joku kertoa, että miten helvetissä toi sana pitäisi oikeaoppisesti kirjoittaa?)

Koska elämässä tulee se hetki kun pitää luopua puoliponnariyläsykeröistä, värikkäistä adidas palttoista tai puolihullusta huumorintajusta? Menin ja vastustin tätä ajatusta tuunaamalla itselleni takin.
Heti tuli paljon parempi olo.

Tähän loppuun haluaisin vielä jättää mainoksen. Se on mainos veljestäni, joka "päätti aivan yhtäkkiä kesken työpäivän lopettaa ryyppäämisen" vaikka on omien sanojensa mukaan "hauska ja komea kännissä." Tarkemmin tätä jöötiä voi lukea hänen "Korkki Kiinni Jari"-blogistaan.

Voin vakuuttaa ja vannoa, että jos luet tätä häiriintynyttä blogiani jo vähintään toistamiseen, viihdyt takuuvarmasti myös veljeni sulkakynän alla. Impulsiiviset päähänpistot, itseironia ja matalan kynnyksen harkitsematon huumori kulkee meillä suvussa.
Ja se itse mainoslause tulee tässä:
"Tykkäämällä ruuvaat korkkia kireemmälle."
Ihan itte keksin. Aika hyvä. Tai en siitä tiiä mutta tykätkää nyt silti.
<3

Kommentit

  1. Kasvovesi kuulemma tekee ihmeitä jos pitää yksi puhdistustuote mainita ylitse muiden. Ja puhuisin tätiytymisestä. En usko blogin perusteella että se vaanii ihan nurkan takana :D

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Avajaisten jatko-osa

Nyt kun edellisen postauksen tunnetilat on loihdittu arkisempaan moodiin, lienee hyvä aika jatkaa kertomusta pyhän yksiön avajaisista. Varoituksen sana kuitenkin teille siveyden sipuleille, joiden henkimaailmassa vauvat saapuvat yhä haikaroiden toimesta. Tämän tarinan jatko-osa sisältää myös ripauksen verta, hikeä ja terttutarhaa.
Palataan kuitenkin vielä synnytysalustalle, jossa näitä edellä mainittuja todellakin on nähty vilahtavan.
Rääpäleen ollessa ensi kertaa vasten arpista rintaani en voi kiistää, etteikö automaattisesti käynnistynyt "missä tissi" -leikki olisi hieman kirpaissut sisintä. Löysin itseni selittelemästä minuutteja vanhalle pojalleni meijerin epätoivotusta ja ennenaikaisesta sulkeutumisesta. On kuitenkin oltava kiitollinen toisten äitien luonnollisesti tarjoamista meijerituotteista vasta-aineineen.
Tässä kohtaa haluankin muistuttaa teitä ylituotannosta "kärsiviä" äitejä – luovuttakaa arvokasta tuotettanne sen sijaan että kaadatte sitä viemäristä …

Kiitos syöpäklinikka. Ja haima.

Voi pojat mikä päivä! Eilisen sokerirasituslähetteen motivoimana varasin tälle aamulle ajan tuohon kaikkien aikojen kidutustestiin. Runsas lapsiveden määrä ja pojan valtaisat posket olivat saaneet mieleni harhailemaan raskauden aikaisen diabeteksen peloissa ja halusin asialle selvyyden.
Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että ennen sokerirasitusta pitää olla täysin syömättä ja lähes juomatta 12 tunnin ajan.  HALOO! Minä öiden tacomestari en pysty olla syömättä edes kahta tuntia! Voin myös vakuuttaa, ettei ollut vuosisadan idea yrittää taltuttaa nälkää viimeisten minuuttien aikana ennen paastoa Bigmac bursalla. Jano moninkertaistui yön aikana eikä sallittu "lasi vettä" juurikaan lohduttanut. Kyllä siinä tuli Kari Grandia ikävä.
Hormoonien, paaston ja lasten ensimmäisen arkiaamun luoma combo oli kertakaikkinen katastrofi. Kaiken kruunasi kuitenkin soitto aamuruuhkasta laboratorioon, johon ilmoitin vain myöhästyväni kymmenen minuuttia. Laboratorion asiakaspalvelija otti pyyntöni…

Roomalainen kynttilä

Tulee aikoja, kun on niin paljon sisältöä elämässä ettei ehdi kirjoittaa sanaakaan.
Tai aikoja, jolloin sisältö elämässä rajoittuu univelan ja paskavaippojen suppeaan välimaastoon, eikä sijaa pienellekään ajatuksenjuoksulle löydy. Elämme kaikkea tätä.
Todistakoon seuraava tositapahtumiin perustuva raportti vakavan "aivosolujen heitteillejätön."
Vein tänään poikani kaverisyntymäpäiville ulkoistetun palvelun pisteeseen. Paikalle sattui samaan aikaan mieshenkilö, joka kohteliaasti ojensi kätensä: "Morjens. Kari, Jonin isä." Johon lienee täysin luontevaa vastata "Noora, Kaapon isä." 
Luulin tämän olevan nolojen tilanteiden kohokohta, mutta aina vain parani Karin tiedustellessa, oliko "Santeri-sankari" jo saapunut.  Santerista en tiennyt, mutta sen tiesin, että oltiin tulossa Eeron syntymäpäiville. 
Yhteenveto näyttää siltä, että tuon kiusallisen minuutin aikana esittelin itseni juuri poikani isänä henkilölle, jonka jälkeläinen oli menossa Santerin …