Siirry pääsisältöön

Tarina pyrstöstä.

Mulla oli tuossa vielä pari kuukautta sitten tiukka periaate, etten erityisemmin jauha ulkonäköasioista. En jäisi sillä tavalla jumiin kun intternetti on muuten niin täynnä "olen hyvä näin" -sanomaa.
Kuitenkin tänään mun periaate lähtee vesittymään jotakuinkin tästä...

Kesä lähestyy ja jengi ottaa hirveän stressin ja ulkonäköpaineen. Pumpataan salilla – tai haaveillaan siitä – minkä ehditään ja mietitään minkämoisiin telttoihin ne joulukinkut piilottaisi kun aikataulu käy tänäkin vuonna vähän tiukaksi.

Edellisessä kirjoituksessani toin ilmi rakkauteni omaa kehoani kohtaan. Tajusin välittömästi tekstin julkaisun jälkeen mokanneeni täysin tilaamalla pari kuukautta sitten kymmenen euron arvoiset "Freddy-kopiot" suoraan Kiinasta. Kun halvalla sain. Teille jotka ette tiedä Freddyistä tuon taivaallista, toivotan ensisijaisesti "onnea" – ja seuraavaksi valaisen niiden nostavan kankkuja kuin Nykänen kuppia konsanaan.
Yhden ylimääräisen pakarasauman ansiosta ne luovat illuusion ryhdikkäämmistä kannikoista.

 Olin jo unohtanut koko tilauksen, kun posti kiikutti ne luukusta sisään. Vedin ylleni ja hämmästelin kymmenellä eurolla pakaroiden nousseen korkeuksiin, eikä polvitaipeitakaan enää kutitellut. Näytti siltä, kuin olisin oikeastikin tehnyt jotain kankkujeni eteen. Muutakin kuin syönyt.
Tunteet siirtyivät hämmästyksestä hävetykseen ja aina kepeään aggressiivilla höystettyyn päättäväisyyteen saakka. Ketä tässä on tarkoitus huijata ja miksi?

Aviomiestä on turha enää viilata linssiin. Hän jos joku on varsin tietoinen kankkujeni viemästä pinta-alasta. Sekä korkeus, että leveyssuunnassa. Muiden mielipiteitä en ole kiinnostunut edes analysoimaan. Sanotaan, että naiset pitävät huomiosta ja sitä on turha lähteä kieltämään. Mutta tahdonko huomion kohdistuvan nimenomaan pyrstööni?

Aivan hiton paljon mieluummin kuulen jonkun ihailevan tyyliini liittyvää yksityiskohtaa tai yhden parhaimmista ystävistäni toteavan tapansa mukaan vaikka silmälaseistani kaunistelemattoman ajatuksen: "no hyi!" mutta mitä helvettiä teen yksinkertaisen, ulkonäkökeskeisen henkilön ajatuksella "hyvä perse?"
(Aviomiestä ei lasketa, koska hänen tehtäviinsä kuuluu kehua pyrstöäni. Näytti se miltä hyvänsä)

Nyt jopa harmittaa, että ne kymmenen euron kankunnostajat on niin mukavat jalassa, eikä niitä kertakaikkisesti voi käyttää. Paitsi peittämällä huijarikankut pitkällä paidanhelmalla. Huijaukseni siis käsittää pakaroiden ihmenousemisen, sekä niiden peittämisen – at the same time.

Täten olen lähtenyt henkilökohtaiseen kapinaan ja rakastamaan kehoani yhä enemmän. Menin ja ostin lappuhaalarit. En tiedä onko muilla samanalaisia kokemuksia, mutta ainakin meikäläisen kohdalla takapuoli kertakaikkisesti häviää tällaiseen pukineeseen. Simsalabim vain. Eikä ne todentotta anna anteeksi piiruakaan. Ei nosta, ei tue. Ei edes yritä.
 Mikä voisi olla pahinta mitä tapahtuu kääriessäni kankut näihin henkseleihin? Muutakin kuin ettei ylimmät kankkunapit meinanneet mahtua kiinni.
Että joku ajattelisi tai toteaisi, että onpas huono perse? No voi hitsiläinen.
Jään henkiin.
Onko itsensä hyväksyminen siis vain asennekysymys?
Ehkä. Koen, että itse voin vaikuttaa miten vastaanotan kritiikin. Tai kehun. Sekin tuntuu olevan monille vaikeaa. Hyväksyä vilpitön kehu. Terkkuja vaan aviomiehelle, joka jo hyvän tovin on ladellut kauniita asioita vaimostaan saaden pitkään takaisin epäuskoisen tuhahduksen. Miehen luotsaama koulutus on kuitenkin mennyt perille ja sana "kiitos" kuuluu nyt vahvasti tällaisten tilanteiden repertuaariin.

Ja ennen kuin joku meikäläistä isompi ajattelee, että "mikä sinä olet mitään sanomaan" niin pitää muistaa, että kaikkien lähtökohdat on erilaiset. Itsensä hyväksyminen tai hyväksymättä jättäminen ei välttämättä liity painoon tai kokoon millään tavalla. Minun kehoni on nyt erilainen kuin ennen. Tilanne jonka joko hyväksyn tai en hyväksy.

Semmonen pikkunen tarina pyrstöistä. Tämä sama tarina voisi koskea myös ryntäitä tai vatsakumpuja, tai vaikka jotakin henkistä problematiikkaa mutta tämä pyrstöasia oli itselleni niin lähellä sydäntä että halusin valita nimenomaan sen.

Ja loppuun kerrottakoon terveiset 5-vuotis kontrollista Syöpäklinikalta. Läpi meni niin että heilahti. "Tällä syöpätyypillä viisi vuotta on erinomainen saavutus. Jos se ei ole uusinut nyt, on hyvin epätodennäköistä sen uusiutuvan enää laisinkaan."

Ei muutaku pyrstöt heilumaan. Mä oon elossa <3

Kommentit

  1. Onnea 5-vuotis kontrollin tuloksista! Aivan huippu juttu :) Minulla lähestyy 1-vuotis kontrolli, hieman jännitystä ilmassa. Aurinkoista kesää!

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Avajaisten jatko-osa

Nyt kun edellisen postauksen tunnetilat on loihdittu arkisempaan moodiin, lienee hyvä aika jatkaa kertomusta pyhän yksiön avajaisista. Varoituksen sana kuitenkin teille siveyden sipuleille, joiden henkimaailmassa vauvat saapuvat yhä haikaroiden toimesta. Tämän tarinan jatko-osa sisältää myös ripauksen verta, hikeä ja terttutarhaa.
Palataan kuitenkin vielä synnytysalustalle, jossa näitä edellä mainittuja todellakin on nähty vilahtavan.
Rääpäleen ollessa ensi kertaa vasten arpista rintaani en voi kiistää, etteikö automaattisesti käynnistynyt "missä tissi" -leikki olisi hieman kirpaissut sisintä. Löysin itseni selittelemästä minuutteja vanhalle pojalleni meijerin epätoivotusta ja ennenaikaisesta sulkeutumisesta. On kuitenkin oltava kiitollinen toisten äitien luonnollisesti tarjoamista meijerituotteista vasta-aineineen.
Tässä kohtaa haluankin muistuttaa teitä ylituotannosta "kärsiviä" äitejä – luovuttakaa arvokasta tuotettanne sen sijaan että kaadatte sitä viemäristä …

Kiitos syöpäklinikka. Ja haima.

Voi pojat mikä päivä! Eilisen sokerirasituslähetteen motivoimana varasin tälle aamulle ajan tuohon kaikkien aikojen kidutustestiin. Runsas lapsiveden määrä ja pojan valtaisat posket olivat saaneet mieleni harhailemaan raskauden aikaisen diabeteksen peloissa ja halusin asialle selvyyden.
Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että ennen sokerirasitusta pitää olla täysin syömättä ja lähes juomatta 12 tunnin ajan.  HALOO! Minä öiden tacomestari en pysty olla syömättä edes kahta tuntia! Voin myös vakuuttaa, ettei ollut vuosisadan idea yrittää taltuttaa nälkää viimeisten minuuttien aikana ennen paastoa Bigmac bursalla. Jano moninkertaistui yön aikana eikä sallittu "lasi vettä" juurikaan lohduttanut. Kyllä siinä tuli Kari Grandia ikävä.
Hormoonien, paaston ja lasten ensimmäisen arkiaamun luoma combo oli kertakaikkinen katastrofi. Kaiken kruunasi kuitenkin soitto aamuruuhkasta laboratorioon, johon ilmoitin vain myöhästyväni kymmenen minuuttia. Laboratorion asiakaspalvelija otti pyyntöni…

Roomalainen kynttilä

Tulee aikoja, kun on niin paljon sisältöä elämässä ettei ehdi kirjoittaa sanaakaan.
Tai aikoja, jolloin sisältö elämässä rajoittuu univelan ja paskavaippojen suppeaan välimaastoon, eikä sijaa pienellekään ajatuksenjuoksulle löydy. Elämme kaikkea tätä.
Todistakoon seuraava tositapahtumiin perustuva raportti vakavan "aivosolujen heitteillejätön."
Vein tänään poikani kaverisyntymäpäiville ulkoistetun palvelun pisteeseen. Paikalle sattui samaan aikaan mieshenkilö, joka kohteliaasti ojensi kätensä: "Morjens. Kari, Jonin isä." Johon lienee täysin luontevaa vastata "Noora, Kaapon isä." 
Luulin tämän olevan nolojen tilanteiden kohokohta, mutta aina vain parani Karin tiedustellessa, oliko "Santeri-sankari" jo saapunut.  Santerista en tiennyt, mutta sen tiesin, että oltiin tulossa Eeron syntymäpäiville. 
Yhteenveto näyttää siltä, että tuon kiusallisen minuutin aikana esittelin itseni juuri poikani isänä henkilölle, jonka jälkeläinen oli menossa Santerin …