keskiviikko 19. huhtikuuta 2017

Keskivertoa matalammat "syvät vedet"

Esikoiseni syöksyessä hirvittävää vauhtia kohti teini-ikää, hänen täytettyään juuri 12-vuotta tulee väkisinkin ajateltua elämää vähän syvemmin. (Ottaen kuitenkin huomioon allekirjoittaneen vähän keskivertoa matalammat "syvät vedet.")

Olin 19-vuotias kun sain esikoiseni. "Liian nuori" – sanoisi joku. Juuri sopiva  – sanon minä.
Olen miettinyt paljon itseäni äitinä silloin ja äitinä nyt, enkä tiedä kuinka kultaiseksi aika on muistot hinkannut mutta en usko muuttuneeni vanhempana kovinkaan radikaalisti. Rakkautta, rajoja ja räiskettä on ollut silloin ja on sitä on myös nyt.
En ole koskaan ollut se äiti, joka ei raaski antaa vauvaa hoitoon tai muiden hellittäväksi. Päinvastoin – osaan arvostaa myös omaa mielenterveyttäni, joka kaipaa hetkiä ilman lasta sekä isovanhempien tarpeita saada viettää aikaa lapsenlapsensa kanssa. Ilman että kyylään ja ohjeistan vieressä.

Myönnän toki kirjoittaneeni esikoisen kohdalla kahden A4 -mittaisen käyttöohjeen isovanhemmille heidän huolehtiessa ensi kertaa kullannupustani kokonaisen yön yli. Tällä kertaa saattaisin tiivistää manuaalin yhteen.

En myöskään ole äiti, joka selviytyisi kahden vaippaikäisen kanssa järjissään, joten keskimmäisen synnyttyä koin 4 vuoden ikäeron erinomaiseksi. Ja kaksi lasta täysin riittäväksi. Kun (elohopeaksikin kutsuttu) lapsi numero kaksi sai jalat alleen, oli päätös lapsiluvun täyttymisestä ilmiselvä.
Puun takaa yllättänyt syöpä ja sen tuomat riskit vahvisti päätöstäni. Uuden parisuhteen koittaessa toin varsin selvästi ilmi, etten aio tai voi enää lisääntyä. 
Kuuluisat viimeiset sanat. Ja terkkuja täältä vauvakuplasta.
Pelkäsin tätä kolmosta odottaessani enemmän kuin koskaan aiemmin. Syövästä iän tuomiin riskeihin ja siitä aina sytostaattien aiheuttamiin vaurioihin. Puhumattakaan omasta elämästäni raskauden jälkeen. Fyysisestä ja henkisestä jaksamisesta – kehon ymmärtäessä ettei tässä olla enää 19 vuotiaita sirpukoita. Pelkäsin menettäväni otteen ystäviini, joiden elämäntilanne ei vastaa enää omiani. Viimeisimpänä, muttei suinkaan vähäisimpänä pelko vapauden vähyydestä. 

Mutta kappas – vauvan ollessa 6 viikkoinen löydän itseni yksin kotisohvalta täydellisessä hiljaisuudessa rääpäleen kyläillessä isänsä mukana isovanhemmilla. 8 tuntia aiemmin aviomies tiedusteli mahdollisuuttaan ottaa vauva mukaan lähtiessään kylille. Nostin hattua ja toivotin iloa matkaan.
Kiitos ykkösluokan aviomiehen ja korvaamattoman tukiverkon – tiedän että selviämme.
<3

Näistä kasvavista ykkös ja kakkosyksilöstä en sitten olekaan niin varma. Sitä kuvittelee vauvavuoden olevan rankka, mutta taivas varjele mitä sieltä on vielä tulossa.
Keskimmäiseni muistuttaessa korvien killuvan vain koristeena päässä, keräsin eilen vanhemmuuden epäonnistumiskorin kukkuralleen ja saavutin pisteen jossa olin valmis lyömään kasvatushanskat lopullisesti tiskiin. Nyt on taas yön verran kerätty asennetta (ja vähän univelkaakin) joten tänään uuteen nousuun muistuttaen itselleni, että olen hyvä. Ja eritoten riittävä.
Kumpa saisin edes ripauksen omien vanhempieni kaltaisia kasvatusonnistumisia näiden omieni kanssa. Ei meikäläisestäkään priimaa tullut, mutta pyrin porskuttamaan kuitenkin kunniallisesti.
*Mustalammas joka perheessä sir – kaksi omassani." 

*Siteerattu kaikkien aikojen lastenelokuvasta Leijonakuningas.

Kevennettäköön loppuun vielä tunnelmaa hilpeällä pääsiäisyllätyksellä, jossa oikean syöttöasennon ja suupielen falskaamisen seurauksena selkäfilehinkkini pääsi leikkimään "muka toimivaa" meijeriä. BUHAH!
Kyllä oli naurussa pitelemistä nähtyäni tämän meijeritoteutuksen.
Sanovat, että hullulla on halvat huvit ja tyhmällä ilmaiset. Ei pidä paikkansa. Nää korvikkeet on ihan helvetin kalliita.

1 kommentti:

  1. Ihania, elämäntäyteisiä päiviä elätte, niin paljon mahtuu päiviin ,ettette edes osaa muista sitten muutaman vuoden päästä.
    Iloitkaa, nauttikaa, vaikka syvemmän kautta!

    VastaaPoista