perjantai 31. maaliskuuta 2017

Mun elämän jälkiä. Mun (jauhe)lihaa.

Olen pistänyt merkille, kuinka vauvakuplan täyttämät blogit tursuavat halua puhua kehon palautumisesta ja sen tuomista tunteista. Huomaan myös kansan janoavan tätä tietoa kuvineen päivineen.

Toisinaan tuntuu, että toistuvat julkaisut aiheesta on itsensä hyväksymisen sijaan enemmän halua hyväksyä itsensä. Suuri haavetila, jonka toteutumista toivoo yhtä paljon kuin siitä puhuu. Tai kirjoittaa. Kiitos tästä kuulunee rakkaalle mediallemme, joka tukkii lööpit julkkisäitien "pierasin raskausmahan hävyksiin vain minuuteissa" -epärealistisilla kuvilla. Valtavan ihannoinnin kera tietysti.

Täten ilmoitan, etten ole itse laittamassa teille ennen ja jälkeen kuvia. 
Ei siksi, ettenkö kehtaisi julkaista itsestäni tällaista "mairittelevaa" matkaani norsusta naruksi, vaan koska vaakalukemalla tai palautumisen vauhdilla ei ole minulle juurikaan merkitystä. Ei juuri nyt. 
Kyllä minä vaa'alla käyn. Lähinnä empiiristä tutkimusta tekemässä. Ensin synnärillä toteamassa suuren huijauksen, jonka mukaan vauvan painon lisäksi kehosta olisi pitänyt poistua litratolkulla lapsivettä. (Oma huumorintajuinen rääpäleeni taisi jättää vittuillakseen kasan kamppeitaan sisuksiini.)
Puhumattakaan synnytyspöydälle jääneistä muista eritteistä. 
Seuraavaksi tutkimus eteni kotivaakaan, jossa oli aika hämmentyä yllättävästä äkkijyrkästä laskusta, vaikka karkkipussit olivat rapsahtaneet enemmän kuin kehtaisin koskaan ääneen myöntää. Ja nyt tutkimukseni on saatettu lukemaan, josta se ei tunnu liikahtavan enää suuntaan tai toiseen. Ja ei - en ole palautunut lähtötilanteeseen. Mielenkiintoinen matka sanoisin.

Sulloessani tänään flexiibeliä maharöllöäni raskauden jälkeiseen aikaan suunniteltuun tukivyöhön, aviomies ehdotti päivän ohjelmaan syntiä sisältävää ruokahetkeä. Puristaessani epätoivoisesti tukivyöni hakasia kiinni ennen röllön oma-aloitteista karkumatkaa, totesin huumorimielessä aviomiehelle etten voisi mitenkään laittaa suuhuni nyt mitään ylimääräistä, koska tämä itsepäinen pömppis. Aviomies lohdutti tyylilleen uskollisesti: "Ei hätää hani, toi korsetti puristaa sen suoraan sun mahasta hanuriin."
<3

Kehoni on kokenut elämässään melkoisia muutoksia. Jo tullessani äidiksi ensi kertaa 19-vuotiaana sain ensimmäiset raskausarpeni navan ympärille. Toisen lapsen kohdalla napani repesi entisestään ja sai lempinimekseen "rusina." Nyt kolmannen lapsen jälkeen – rusinan ollessa muisto vain – sai se ylennyksen aviomieheni toimesta ja kantaa nyt ylpeydellä arvonimeä "jauheliha".

On ilmiselvää, ettei syövän runtelemat kumpunikaan ole puhdasta priimaa. Puhumattakaan selästä kumpuihin käännetyistä fileistä, joiden kyydissä selkäkarvatkin matkustivat kätevästi kehoni etupuolelle. Kumpujen koristeeksi. Tällä matkalla edes omia nännejä ei säästelty vaan nekin fiksattiin nips naps selkänahasta ja väri valittiin kuin Tikkurilan maalikartasta konsanaan.
Eli "Hell yes – they're fake. The real ones tried to kill me."

Jokainen arpi kehossani on muisto jostain. Miksi helvetissä häpeäisin niitä? Ja kenen vuoksi?
Elämässä tulee kilometrejä. Ja kilometrit näkyy väistämättä meissä ihan jokaisessa jollain tavalla. Ennemmin tai myöhemmin. Antaa kilsojen näkyä. (Vaikka ei ny naamaan tarttis niin äkkiä tulla).

Uskon, että avain onneen – itsensä hyväksymiseen, on huomattavasti helpompaa jos itselleen voi nauraa. Itseironia on yksi parhaista asioista, mitä maa päällään kantaa. 
Aviomieheni ei helvetissä olisi ottanut riskiä ristimällä juuri synnyttäneen vaimonsa vatsaa kasaksi jauhelihaa, jos olisi ollut ripauksenkin verran mahdollista ettei vastaanottajan huumorintaju ole riittävä. Tämä juna kulkee avioliitossamme molempiin suuntiin ja se jos mikä pitää mielen iloisena.

Hyväksykää itsenne ja naurakaa itsellenne. Ja antakaa niiden kaikkein rakkaimpien nauraa mukana.
Nää on mun elämän jälkiä. Mun jauhelihaa.
<3

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti