maanantai 13. maaliskuuta 2017

Avajaisten jatko-osa

Nyt kun edellisen postauksen tunnetilat on loihdittu arkisempaan moodiin, lienee hyvä aika jatkaa kertomusta pyhän yksiön avajaisista. Varoituksen sana kuitenkin teille siveyden sipuleille, joiden henkimaailmassa vauvat saapuvat yhä haikaroiden toimesta. Tämän tarinan jatko-osa sisältää myös ripauksen verta, hikeä ja terttutarhaa.

Palataan kuitenkin vielä synnytysalustalle, jossa näitä edellä mainittuja todellakin on nähty vilahtavan.

Rääpäleen ollessa ensi kertaa vasten arpista rintaani en voi kiistää, etteikö automaattisesti käynnistynyt "missä tissi" -leikki olisi hieman kirpaissut sisintä. Löysin itseni selittelemästä minuutteja vanhalle pojalleni meijerin epätoivotusta ja ennenaikaisesta sulkeutumisesta. On kuitenkin oltava kiitollinen toisten äitien luonnollisesti tarjoamista meijerituotteista vasta-aineineen.
Tässä kohtaa haluankin muistuttaa teitä ylituotannosta "kärsiviä" äitejä – luovuttakaa arvokasta tuotettanne sen sijaan että kaadatte sitä viemäristä alas.

Majoituimme tunnerikkaan tapahtuman jälkeen perhehuoneeseen, jossa saimme tutustua tulokkaaseen rauhassa kahden vuorokauden ajan. Kaksi vuorokautta tuijotimme tuota alati nukkuvaa pötköä ja valvoimme hengityksen virtausta. Ei itkua. Ei turhaa kätinää. Vain liian hiljainen hengitys ja tyytyväinen ihminen. Se, jos mikä on epäilyttävää.
Huomasin kahdeksan vuoden myös tehneen tehtävänsä ollessani lähes yhtä kuutamolla tuoreen isän kanssa siitä, miten vasta saapuneet pötköt toimii. Tämän kottaraisen kokemuspankki oli yhtä tyhjä kuin kumpujen maidontuotanto.

"Koska tämmöset kylpee?" "En tiedä."
"Millon tää napatynkä irtoaa?" "En tiedä."
"Paljonko nää syö?" "En tiedä."
Paluu kotiin oli vain hetkellinen ilo, sillä jo samaisena iltana palelin kuumeen kourissa kotona. Aamulla takaisin päivystykseen toteamaan, että istukkaa on jäänyt killumaan yksiön seinille ja ne tulisi poistaa. Muija uneen ja alapihan terttutarhan avoin näyttely käyntiin. (Valtaosa synnyttäneistä naisista tietää mistä puhun ja te jotka ette tiedä – onnittelut.)
Uusi kotiinpaluu koitti kuitenkin jo samana yönä kahden antibioottikuurin voimin.

Synnytys itsessään oli kaikista kokemistani ylivoimaisesti raskain, mutta kuten kliseisestikin voisi todeta – koko palkinnon arvoinen. Toipuminen on ollut nopeampaa kuin koskaan. (Myös terttutarhan osalta.)

Arki kotona on nyt saatettu käyntiin, enkä oikein vielä osaa ymmärtääkään minkälaisia tunteita tulokkaan loputon tyytyväisyys ja helppous kehossani herättää.
Helpottunut olen siitä, että toistaiseksi poika muistuttaa valtavasti isäänsä, jonka viilipytty elämänasenne ja loputtomat unenlahjat ovat osoittautuneet suureksi rikkaudeksi.
Kiitollisuus on ehdottomasti yksi suosikkitunteistani, joka vallitsee ja hallitsee visusti tämän vauvakuplani sisällä ja on läsnä kaiken aikaa.
Huoli tuon viattoman kierosilmän hyvinvoinnista on varmaan yksi rankimmista asioista käsitellä. Auta armias jos erehdyt lukemaan edes otsikon kätkytkuolemaa käsittelevästä artikkelista, olet jo lähes elvyttämässä omaasi – ihan vain varmuuden vuoksi.
Rakkaus – ei herrantähden tätä ylitsevuotavaa rakkauden määrää jota jakaisin nyt mielelläni yhdelle sun toisellekin. Rakastan tätä pientä ihmettä. Rakastan elämää, aviomiestäni, perhettäni, ystäviäni. Jopa lähikauppaani, joka tarjoaa valtavan määrän sellaista syötävää, jota en ole saanut laittaa suuhuni viimeisen yhdeksän kuukauden aikana. Ja sellaista jota olen saanut laittaa.

Kaikki vauvavaltakunnassa siis hyvin – joskin olen jo ehtinyt googlata mm. täsmähaut "vauva nykii unissaan" ja "kuinka paljon vastasyntynyt nukkuu" sekä "vastasyntyneen kakka".

Ja koska isyys ja sisarusten vilpitön rakkaus näyttää olevan yksi niistä asioista joiden näkemisestä sydämeni pakahtuu, haluan tehdä siitä kokonaan oman tarinansa. Tässä kuitenkin esimakua vuolaita tunteita herättävistä hetkistä.
P.S. Kenen idea oli laittaa synnyttäneiden vuodeosaston WC-paperitelineisiin ohuinta hiekkapaperia jota markkinoilta löytyy?
#aisaatana

10 kommenttia:

  1. On hän vaan niin IHANA! Eikä isomassakaan mitään vikkaa ole..:))

    VastaaPoista
  2. Tuohon Hannelen kommenttiin ei ole lisättävää!
    Olkaa onnelliset, nauttikaa ainutkertaisista hetkistänne.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiiiiitos <3 Me todellakin olemme ja nautimme!

      Poista
  3. Mahtavaa! Kuullostaa ihanalta ja oikein paljon onnea teidän perheelle. Sinä jos kuka olet sen ansainnut. Olen seurannut blogiasi jo silloin kun sinulla oli syöpä. Arvelin että hyvin sinulle siinä käy, mutta että näin hyvin....sitä ei kukaan uskaltanut tai tajunnut edes toivoa. Kiitos kirjoituksistasi, tulen aina niistä hyvälle tuulelle ��
    -Terhi-

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Terhi. Kyllä sitä on aika ihmeissään itsekin, että mikä meni elämässä niin oikein että tämän kaiken ansaitsen <3

      Poista
  4. Siis nyt on pakko kommentoida!! Ensinnäkin, aivan mahtavia tekstejä! Toiseksi, tunnistan niin itseni näistä tekateistä; olen tänä vuonna 30v, maaliskuussa syntyi toinen lapseni (mieheni ensimmäinen) ja sairastan syöpää! Kaikkine kauheuksineen ja hyvine puolineen meissä on paljon samaa! Taidan jatkaa juttujesi lukemista. Mahtavaa,kiitos näistä!
    Eerika

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Eerika <3 Ja kiitos että jätit tämän ihanan kommentin. Lähetän täältä sinulle ison sylillisen onnea perheenlisäyksestä ja samalla toivotan jaksamista syöpähommiin. Elämä osaa yllättää. <3

      Poista