Vielä kun voi osa 2 - kera yllätyksen

Sarjassamme "vielä kun voi" oli kahdenkeskisen leffan mentävä aukko ja toteutimme tämän osion eilen illalla. En ole vielä onnistunut keksimään irtokarkeille korvaavaa tuotetta elokuviin, joten tälläkin kertaa – kiireestä huolimatta – ehdin kuin ehdinkin kerätä itselleni inhimillisen pussin syntisiä herkkuja. 

Ei varmaan tule kenellekään yllätyksenä, ettei allekirjoittaneen kottaraisen kanssa kaikki mene aina kuten toivoa saattaisi. Varsinkaan, jos tämän eturepun kanssa pitäisi istua kahden tunnin ajan samassa, pienessä penkissä kertaakaan nousematta. 

Kävipä vallan niin, että elokuvan puolessa välissä kankun alla tuntui jotakin sinne kuulumatonta. Nostin hanuria sen verran, että sain avokämmeneni tiedustelemaan tilannetta. Raportti oli hyvin selkeä; Irtokarkkipussi oli keikahtanut lupia kyselemättä ja kourallinen suklaakarkkeja oli onnistunut livahtamaan kankun alle lämpimään. Kun asentoa ja painopistettä vaihtaa tarpeeksi monta kertaa samalla penkillä, on materiaalilla ollut melkoinen etuoikeus hakeutua mahdollisimman laajalle alueelle – miellyttävästä lämpötilasta puhumattakaan.
Nostin kauttaaltaan ruskean käteni hanurini alta ja mietin mitä tehdä. Paperia ei ollut käsillä – leffaa sen sijaan vielä oli. Tunnin verran.

Päätin huljauttaa lirauksen vettä pullostani kädelle, mutta heilautus oli sen verran holtiton että maksimoin elokuvanautinnon kaataessani valtavan määrän vettä housuilleni. Kuten fiksut jo ehkä päättelikin, oltiin tilanteessa jossa epämukavuusalue oli laajentunut takapuolen lisäksi myös housujen etupuolelle.

Tuli siinä vaan mieleen, miksi jätin sen pitkän neuleen kotoa lähtiessä laittamatta. Miksi laitoin sen lyhyen.
Sillä kertaa jäätiin katsomaan lopputekstit.

Olen myös aktivoitunut sairaalakassin osittain pakkaamiseen. Sisältä löytyy nyt osiot "äiti" ja "vauva". Isän osuus on vielä hieman auki.

On olemassa myös hienoinen mahdollisuus, että pidän mustavalkoisesta aika paljon.

Olen myös aloittanut aikanaan virkkauskärpäsen purressa projektin nimeltään "vaunulelu". Tiedättehän - sellaiset vaunuissa killuvat härpättimet. Haaveilin vain erivärisistä, helisevistä palleroista, mutta kaikesta yksinkertaisuudestaan huolimatta projektini kaatui totaaliseen epäonnistumiseen ja turhautumiseen. Projekti saatettiin päätökseen tunnetiloin "fuck this shit."

Eilen sain vision uudelleen. Vaihdoin langat kankaaseen ja koukun polkimeen. Projekti on saatettu nyt päätökseen ja saatte siitä kuvaa pikimmiten. Paljastettakoon kuitenkin aviomieheni kannustavat sanat teoksen nähdessään: "Upeita, hani. Silmättömiä alkueläimiä".
Näinköhän maltatte odottaa.

2 kommenttia:

  1. En malta odottaa! Seuraavaa postausta enkä myöskään uutista pikku-ihmisen saapumisesta. Kirjoitat niin hauskasti ja vaikutat ihanan aidolta ihmiseltä. Sellaiselta, jonka toivoisi omaksi ystäväkseen, eikä varmasti olisi tylsää!
    Terkuin, aika pitkäaikainen lukija :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi olipas kauniisti kirjoitettu, kiitos <3 Ja maltti tässä loppuu kyllä itse kullakin. Jännityksellä odotan mitä kaikkea tässä ehtii vielä tapahtua. Ja tylsää ei elämä ole - sen olen kyllä itsekin pistänyt merkille. Valtavan ihanaa alkanutta ja eritoten aurinkoista kevättä sinulle ja isoiso kiitos että jaksoit jättää tämän kommentin <3 Kyllä piristi päivää!

      Poista

Viisas ja vittumainen - kävelevä näyttämötaiteeni.

"Ei hyvä tavaton miten ylimielinen tyyppi"  - oli ajatukseni aviomiehestäni, kun kaksi ja puoli vuotta sitten työkeikalla ensi k...