Odottavan aika on tyhjä.

Niin se aika lentää – sanovat. Kirjoittaminen on käynyt mielessä, mutta aikaa ei ole ollut.
Olen viipottanut menemään viimeisiä työtapahtumia tiiviisti ympäri Suomen ja kaiken vähäisen "vapaa-aikani" olen pyhittänyt unelle. Kaikki tämä vain rakkaudesta työtäni ja sen ympärillä pyörivää apinalaumaa kohtaan <3

Eilen illalla Lappeenrannasta hiljaiseen kotiin palanneena on todettava, että tyhjää lyö. En edes muista koska olisin viimeksi istunut tässä sohvalla ilman pienintäkään tietoa mitä seuraavaksi.
Kiitos uskolliselle kyytiläiselle pyhässä yksiössään pysymisestä ja lähipiirilleni kärsivällisyydestä odottaa yhteydenottoani. Olen taas kiinni "tavallisten ihmisten" kaltaisessa elämässä - arjeksikin kutsuttu.

 Ennen työreissulle lähtemistä piipahdin neuvolalääkärin vastaanotolla vinkumassa lentolupaa kotimaan lentoa varten. Kohdalleni osui varsin mielenkiintoisia faktoja tiskiin heittävä lääkäri. Olin saavuttanut tuolloin – raskausviikolla 35 – itselleni mielestäni vähäiset 11 extrakiloa. Lääkäri oli kuitenkin toista mieltä. Hän pudisteli päätään tuoden varsin selvästi ilmi, että jatkossa on katsottava mitä suuhun laittaa. "Tämä on kyllä tosi paljon."

Herranperkele kun esikoisesta napsahti lähes 20 extrakiloa, eikä kukaan vihjannutkaan syömisen vähentämisestä. Paitsi vaaka, mutta se ymmärtää vauvan himojen voimakkuuden. Omalla itsekurillani ei tietystikään ole mitään tekemistä asian kanssa.

Pointtini on kuitenkin se, että vaikka itse en TODELLAKAAN ottanut tästä mitään stressiä silloin, nyt tai tulevaisuudessakaan mutta vihaksi pistää tällaisten töksäytykset niitä äitejä kohtaan, joille paino on arka aihe. Tuollainen arvostelu voi olla petollista sekä äidille, että vauvalle. On muutenkin iso prosessi käsitellä muuttuvaa kehoa kaikkine vaivoineen, eikä varmasti helpota mieltä kun yksi tökerö neuvolalääkäri alkaa sulkemaan ravintohanoja nenän edestä.

Että terkkuja vain tälle kyseiselle neukalle – lupaan katsoa mitä suuhuni laitan, olen katsonut ennenkin. Harvoin sinne ravintoreikään mitään huomaamattaankaan laittaa.
Ja mammat – nauttikaa muuttuvasta kehostanne. Tämä ylimääräinen etukuorma – myös takapihalle laajentuneena – on vain hetken huumaa, mutta arvokas kuin mikä.

Itsellänihän kaikkein eniten kehossa muuttuu näkyvästi (eturepun lisäksi) kasvot. Raskaus menee AINA ja väistämättä suoraan poskiin ja nenään. Katsoessani (työajalla) ottamaani inva-wc-peiliselfietä ajelehti mieleeni jokin tuttu peilikuvaani muistuttava hahmo ja ilahduin suuresti löytäessäni kaksoisolentoni intterneetistä. Ilme ei ehkä täsmää, mutta voi pojat katsokaa mikä nenien yhdennäköisyys!


Sanovat, että raskaana olevat naiset hehkuvat. Voi kai tämän silläkin tavalla kauniisti ilmaista.

Tulevana tiistaina vauvasta tulee virallisesti "täysiaikainen" viikkojen kääntyessä 37:n puolelle. Sairaalakassia en ole vielä pakkaillut, enkä oikein tiedä mitä sinne laittaisinkaan. Sen sijaan tuleva isä on aktivoitunut viimeisten tarvikkeiden hankinnassa ja kusti polkasikin ehkä jopa hieman liioitellun määrän ravintotarvikkeita.
Luonnollisen meijerin kokiessa konkurssin, Avent on syöpämuijan luottohinkki. <3

Näihin kuviin ja tunnelmiin pitää varmaan alkaa suunnittelemaan taas lisää sisältöä elämään.
<3

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Viisas ja vittumainen - kävelevä näyttämötaiteeni.

"Ei hyvä tavaton miten ylimielinen tyyppi"  - oli ajatukseni aviomiehestäni, kun kaksi ja puoli vuotta sitten työkeikalla ensi k...