Siirry pääsisältöön

Odottavan aika on tyhjä.

Niin se aika lentää – sanovat. Kirjoittaminen on käynyt mielessä, mutta aikaa ei ole ollut.
Olen viipottanut menemään viimeisiä työtapahtumia tiiviisti ympäri Suomen ja kaiken vähäisen "vapaa-aikani" olen pyhittänyt unelle. Kaikki tämä vain rakkaudesta työtäni ja sen ympärillä pyörivää apinalaumaa kohtaan <3

Eilen illalla Lappeenrannasta hiljaiseen kotiin palanneena on todettava, että tyhjää lyö. En edes muista koska olisin viimeksi istunut tässä sohvalla ilman pienintäkään tietoa mitä seuraavaksi.
Kiitos uskolliselle kyytiläiselle pyhässä yksiössään pysymisestä ja lähipiirilleni kärsivällisyydestä odottaa yhteydenottoani. Olen taas kiinni "tavallisten ihmisten" kaltaisessa elämässä - arjeksikin kutsuttu.

 Ennen työreissulle lähtemistä piipahdin neuvolalääkärin vastaanotolla vinkumassa lentolupaa kotimaan lentoa varten. Kohdalleni osui varsin mielenkiintoisia faktoja tiskiin heittävä lääkäri. Olin saavuttanut tuolloin – raskausviikolla 35 – itselleni mielestäni vähäiset 11 extrakiloa. Lääkäri oli kuitenkin toista mieltä. Hän pudisteli päätään tuoden varsin selvästi ilmi, että jatkossa on katsottava mitä suuhun laittaa. "Tämä on kyllä tosi paljon."

Herranperkele kun esikoisesta napsahti lähes 20 extrakiloa, eikä kukaan vihjannutkaan syömisen vähentämisestä. Paitsi vaaka, mutta se ymmärtää vauvan himojen voimakkuuden. Omalla itsekurillani ei tietystikään ole mitään tekemistä asian kanssa.

Pointtini on kuitenkin se, että vaikka itse en TODELLAKAAN ottanut tästä mitään stressiä silloin, nyt tai tulevaisuudessakaan mutta vihaksi pistää tällaisten töksäytykset niitä äitejä kohtaan, joille paino on arka aihe. Tuollainen arvostelu voi olla petollista sekä äidille, että vauvalle. On muutenkin iso prosessi käsitellä muuttuvaa kehoa kaikkine vaivoineen, eikä varmasti helpota mieltä kun yksi tökerö neuvolalääkäri alkaa sulkemaan ravintohanoja nenän edestä.

Että terkkuja vain tälle kyseiselle neukalle – lupaan katsoa mitä suuhuni laitan, olen katsonut ennenkin. Harvoin sinne ravintoreikään mitään huomaamattaankaan laittaa.
Ja mammat – nauttikaa muuttuvasta kehostanne. Tämä ylimääräinen etukuorma – myös takapihalle laajentuneena – on vain hetken huumaa, mutta arvokas kuin mikä.

Itsellänihän kaikkein eniten kehossa muuttuu näkyvästi (eturepun lisäksi) kasvot. Raskaus menee AINA ja väistämättä suoraan poskiin ja nenään. Katsoessani (työajalla) ottamaani inva-wc-peiliselfietä ajelehti mieleeni jokin tuttu peilikuvaani muistuttava hahmo ja ilahduin suuresti löytäessäni kaksoisolentoni intterneetistä. Ilme ei ehkä täsmää, mutta voi pojat katsokaa mikä nenien yhdennäköisyys!


Sanovat, että raskaana olevat naiset hehkuvat. Voi kai tämän silläkin tavalla kauniisti ilmaista.

Tulevana tiistaina vauvasta tulee virallisesti "täysiaikainen" viikkojen kääntyessä 37:n puolelle. Sairaalakassia en ole vielä pakkaillut, enkä oikein tiedä mitä sinne laittaisinkaan. Sen sijaan tuleva isä on aktivoitunut viimeisten tarvikkeiden hankinnassa ja kusti polkasikin ehkä jopa hieman liioitellun määrän ravintotarvikkeita.
Luonnollisen meijerin kokiessa konkurssin, Avent on syöpämuijan luottohinkki. <3

Näihin kuviin ja tunnelmiin pitää varmaan alkaa suunnittelemaan taas lisää sisältöä elämään.
<3

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Avajaisten jatko-osa

Nyt kun edellisen postauksen tunnetilat on loihdittu arkisempaan moodiin, lienee hyvä aika jatkaa kertomusta pyhän yksiön avajaisista. Varoituksen sana kuitenkin teille siveyden sipuleille, joiden henkimaailmassa vauvat saapuvat yhä haikaroiden toimesta. Tämän tarinan jatko-osa sisältää myös ripauksen verta, hikeä ja terttutarhaa.
Palataan kuitenkin vielä synnytysalustalle, jossa näitä edellä mainittuja todellakin on nähty vilahtavan.
Rääpäleen ollessa ensi kertaa vasten arpista rintaani en voi kiistää, etteikö automaattisesti käynnistynyt "missä tissi" -leikki olisi hieman kirpaissut sisintä. Löysin itseni selittelemästä minuutteja vanhalle pojalleni meijerin epätoivotusta ja ennenaikaisesta sulkeutumisesta. On kuitenkin oltava kiitollinen toisten äitien luonnollisesti tarjoamista meijerituotteista vasta-aineineen.
Tässä kohtaa haluankin muistuttaa teitä ylituotannosta "kärsiviä" äitejä – luovuttakaa arvokasta tuotettanne sen sijaan että kaadatte sitä viemäristä …

Kiitos syöpäklinikka. Ja haima.

Voi pojat mikä päivä! Eilisen sokerirasituslähetteen motivoimana varasin tälle aamulle ajan tuohon kaikkien aikojen kidutustestiin. Runsas lapsiveden määrä ja pojan valtaisat posket olivat saaneet mieleni harhailemaan raskauden aikaisen diabeteksen peloissa ja halusin asialle selvyyden.
Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että ennen sokerirasitusta pitää olla täysin syömättä ja lähes juomatta 12 tunnin ajan.  HALOO! Minä öiden tacomestari en pysty olla syömättä edes kahta tuntia! Voin myös vakuuttaa, ettei ollut vuosisadan idea yrittää taltuttaa nälkää viimeisten minuuttien aikana ennen paastoa Bigmac bursalla. Jano moninkertaistui yön aikana eikä sallittu "lasi vettä" juurikaan lohduttanut. Kyllä siinä tuli Kari Grandia ikävä.
Hormoonien, paaston ja lasten ensimmäisen arkiaamun luoma combo oli kertakaikkinen katastrofi. Kaiken kruunasi kuitenkin soitto aamuruuhkasta laboratorioon, johon ilmoitin vain myöhästyväni kymmenen minuuttia. Laboratorion asiakaspalvelija otti pyyntöni…

Roomalainen kynttilä

Tulee aikoja, kun on niin paljon sisältöä elämässä ettei ehdi kirjoittaa sanaakaan.
Tai aikoja, jolloin sisältö elämässä rajoittuu univelan ja paskavaippojen suppeaan välimaastoon, eikä sijaa pienellekään ajatuksenjuoksulle löydy. Elämme kaikkea tätä.
Todistakoon seuraava tositapahtumiin perustuva raportti vakavan "aivosolujen heitteillejätön."
Vein tänään poikani kaverisyntymäpäiville ulkoistetun palvelun pisteeseen. Paikalle sattui samaan aikaan mieshenkilö, joka kohteliaasti ojensi kätensä: "Morjens. Kari, Jonin isä." Johon lienee täysin luontevaa vastata "Noora, Kaapon isä." 
Luulin tämän olevan nolojen tilanteiden kohokohta, mutta aina vain parani Karin tiedustellessa, oliko "Santeri-sankari" jo saapunut.  Santerista en tiennyt, mutta sen tiesin, että oltiin tulossa Eeron syntymäpäiville. 
Yhteenveto näyttää siltä, että tuon kiusallisen minuutin aikana esittelin itseni juuri poikani isänä henkilölle, jonka jälkeläinen oli menossa Santerin …