Siirry pääsisältöön

Tekstit

Näytetään blogitekstit, joiden ajankohta on helmikuu, 2017.

Periaatteiden pyhä maa

Sanovat, että kaikki ennalta asetetut periaatteet huuhtoutuvat lapsivesien mukana pois ja vauva-arjen yllätyksellisyys muuttaa suunnitelmat täysin ennalta-arvaamattomaan suuntaan. Kahden erittäin helpon vauvan kokemuksella on pakko vähän jännittää, mitä muutoksia kolmas voikaan tuoda tullessaan.
Eilen ystäväni kanssa jutelleena tein kuitenkin yhden kivikovan periaatteen, josta aiomme pitää kynsin ja hampain kiinni – vauva nukkuu yöt omassa sängyssä. Piste.
Olemme aviomiehen kanssa nukkuneet aina lähekkäin. Niin lähekkäin, ettei meidän sängyssä ole sijaa kahdelle peitolle – ei edes yhdelle suurelle. Öitämme palvelee yksi tavallinen, yhden hengen peitto jonka jaamme enemmän ja vähemmän sopuisasti.
Muutama päivä sitten Ikean vuodevaateosastolla teimme löydön valtavasta, lähes metrin levyisestä tyynystä. Ei tarvittu minkään valtakunnan neuvotteluja, kun tyyny löysi tiensä kärryyn. Nyt myös päitämme ilahduttaa öisin yhtenäinen sijainti, lämpö ja läheisyys.
Toivottavasti perhepetien kukkah…

Vielä kun voi osa 2 - kera yllätyksen

Sarjassamme "vielä kun voi" oli kahdenkeskisen leffan mentävä aukko ja toteutimme tämän osion eilen illalla. En ole vielä onnistunut keksimään irtokarkeille korvaavaa tuotetta elokuviin, joten tälläkin kertaa – kiireestä huolimatta – ehdin kuin ehdinkin kerätä itselleni inhimillisen pussin syntisiä herkkuja. 
Ei varmaan tule kenellekään yllätyksenä, ettei allekirjoittaneen kottaraisen kanssa kaikki mene aina kuten toivoa saattaisi. Varsinkaan, jos tämän eturepun kanssa pitäisi istua kahden tunnin ajan samassa, pienessä penkissä kertaakaan nousematta. 
Kävipä vallan niin, että elokuvan puolessa välissä kankun alla tuntui jotakin sinne kuulumatonta. Nostin hanuria sen verran, että sain avokämmeneni tiedustelemaan tilannetta. Raportti oli hyvin selkeä; Irtokarkkipussi oli keikahtanut lupia kyselemättä ja kourallinen suklaakarkkeja oli onnistunut livahtamaan kankun alle lämpimään. Kun asentoa ja painopistettä vaihtaa tarpeeksi monta kertaa samalla penkillä, on materiaalilla oll…

Arjen huumaa etukenoisen elopainon kanssa

Oi luoja, päästäkää hormoonikottarainen nyt jo herrantähden vauva-arjen pariin ennen kuin joudun päivittämään alushousukaappini yhä vain kokoa isompaan. Tämä luppoaika ei vain kertakaikkisesti sovi tällaiselle alati kierroksilla käyvälle pääkopalle.
Jatkuvasti pitäisi olla lennossa ja kaikki perustelut on tietysti helppo laittaa "nyt kun vielä voi" -otsikon alle. Tämä viikko on ollut lasten isäviikko, joten kahdenkeskistä aikaa on ollut rutkasti.  
On oltava kiitollinen, että vierellä elävän aviomiehen rauhallisen ja tyynen ulkokuoren alla asuu myös tarvittaessa pienen pieni levoton sielu. Sielu joka haluaa aika-ajoin hyödyntää myös kodin ulkopuolella tapahtuvan elämän.
Kuluneella viikolla hyödynsimme tällaisen hetken yhteisellä Turun visiitillä. Vaan mitäpä muuta tällaisen etukenoisen elopainon kanssa tekisi, kuin lyllertäisi lyhyitä matkoja ravintomahdollisuuksista toiseen. Niin siinä kävi.





Kotiinlähdön koittaessa on hyvä vielä vilkaista vatsakumpua ja todeta, että kylläp…

Kutsumattomat, omatoimiset vieraat

Voi luoja minkä ystävät rakkaat tekivät. Olivat salaa (aviomieheni lämpimällä siunauksella) tunkeutuneet kotiimme ja levittäneet syntisiä määriä herkkuja ja vauvahömppää all over the places. Koska BABYSHOWERIT. <3 Voi sitä iloa ja onnea ja herkistymisenkin tunnetta, kun tuttuja päitä vain ilmestyi esiin. Erityisen spesiaalihetki oli nähdä 86-vuotias mummuni mukana juhlahumussa. Ei ole itsestäänselvyys, että tulokkaan äidin-äidin-äiti on muuan vauvajuhlissa läsnä. <3

Niin kilahti tuttu kiitollisuuskassa ja ystävien hylättyä tämän extrahormooneilla täytetyn kottaraisen kaikkien herkkujen keskelle ylhäiseen yksinäisyyteen, ei voinut kuin pyllähtää sohvalle (kera mokkapalojen tietysti) ja pohtia miten onnellisesti on elämä kohdellut.
Olisinpa tajunnut tarttua puhelimeen ja napsia juhlista kuvia, mutta ei - ei niissä tunnetiloissa. Siispä kelpuutettakoon jälkitoimituksena otetut kuvat, jossa juhlavieraiden korvikkeena toiminee uskollinen – joskin myös väsynyt spanielini.
Oli sitä o…

#ootniinihana

Olin viimeisten työtapahtumien aikaan vielä viime viikolla luonut vahvan toiveen pyhän yksiön asukkaalle, että kotiin lopulta päästessäni voisin ottaa helposti 3 viikon levon ennen vauva-arkea. Viimeistellä kodin valmiiksi ja sen jälkeen rentoutua. Nyt niin sanottua "lepoa" on otettu 6 päivää ja olen täysin kypsä odottamaan.
Jopa niin kypsä, että minä – valtakunnan vähiten luova ihminen – avasin lahjaksi saamani ihanan, erilaisen vauvakirjan, sitä mielikuvituksella täyttääkseni. On lähtökohtaisestikin täysin absurdi ajatus, että päivästäni löytyisi kokonainen tyhjä hetki askartelulle – saati minkäänlaista visiota tai lopputulosta yhdenkäänlaisesta loppuunsaatetusta kokonaisuudesta. Minä, sakset, liimapuikot ja kaiken maailman sinellit ei vain kertakaikkisesti olla luotu toisillemme, vaikka ajatus niin kaunis olisikin.
Muistoni kouluaikaisista kädentaidoistani yltää hetkeen, jossa opettajani katsoo kuvaamataidontunnilla maalaamaani teosta talitiaisesta väärin päin ja tiedust…

Odottavan aika on tyhjä.

Niin se aika lentää – sanovat. Kirjoittaminen on käynyt mielessä, mutta aikaa ei ole ollut. Olen viipottanut menemään viimeisiä työtapahtumia tiiviisti ympäri Suomen ja kaiken vähäisen "vapaa-aikani" olen pyhittänyt unelle. Kaikki tämä vain rakkaudesta työtäni ja sen ympärillä pyörivää apinalaumaa kohtaan <3

Eilen illalla Lappeenrannasta hiljaiseen kotiin palanneena on todettava, että tyhjää lyö. En edes muista koska olisin viimeksi istunut tässä sohvalla ilman pienintäkään tietoa mitä seuraavaksi.
Kiitos uskolliselle kyytiläiselle pyhässä yksiössään pysymisestä ja lähipiirilleni kärsivällisyydestä odottaa yhteydenottoani. Olen taas kiinni "tavallisten ihmisten" kaltaisessa elämässä - arjeksikin kutsuttu.

 Ennen työreissulle lähtemistä piipahdin neuvolalääkärin vastaanotolla vinkumassa lentolupaa kotimaan lentoa varten. Kohdalleni osui varsin mielenkiintoisia faktoja tiskiin heittävä lääkäri. Olin saavuttanut tuolloin – raskausviikolla 35 – itselleni mielestäni…