Siirry pääsisältöön

Unettoman tarina menneisyydestä.

Sinne meni taas vuosi värikästä elämää.
En haluaisi överihehkuttaa onnella täytettyä elämääni, mutta onhan mennyt vuosi tuonut niin valtavasti taas kaikkea, että vähemmästäkin olisin kiitollinen. Vähän jopa pelottaa, että antaako se elämä nyt ylitsetulvivasti, jotta on varaa kohta viedä jotain pois?
Elämälle tiedoksi – kaikesta minkä rahalla saa, olen valmis luopumaan mutta henkiseen hyvään on turha kajota.

Koimme vuodenvaihteen aviomiehen kanssa Turun hotellin peiton alta käsin leffaa katsoen. Sitä ennen oli tietysti huolehdittu riittävästä ravinnon saannista ja "lepo vatsan vieressä" oli meidän kahden aikuisen kirjaimellinen todellisuus lapsieni nauttiessa rakettijuhlasta isänsä luona.
Vuodenvaihde oli lapsuudessani tärkeä päivä. Koko perheen yhdessäolo ja rakettiroiske aina suunnittelusta toteutukseen asti oli kertakaikkiaan mahtavaa. Teinivuosina päivä muuttui tärkeäksi ystävien kokoontuessa ja alkoholin vieraillessa kehon ja mielen sopukoissa.
Nyt lapsettomana uutena vuotena se ei tuntunut enää miltään. Lähinnä pistona sydämessä, kuinka monta euroa räjähtää sekunneissa ilmoille samalla lukemattomien eläinten täristessä pelosta kodeissaan – tai pahimmassa tapauksessa jopa kotiensa ulkopuolella. Ei hyvä.

Olen myös joululomani aikana menettänyt kontrollin normaaliin unirytmiin täysin. Kello on nyt 2.51 yöllä ja lämmittelen täällä tacoja yönälkääni. Ei puhettakaan väsymyksestä, vaikka kerran jo unta väkisin kokeilinkin. On sääli, että ihmiskehon pitää nukkua niin paljon ollakseen hyvinvoiva ja järjissään. Keksisin niin valtavan paljon puuhaa näille yönkin tunneille.

Menneen viikonlopun unirytmiä tosin sekoitti myös tiivis supistelu, joka tuntuisi jatkuvan yhä edelleen. Esikoisen odotuksesta oppineena en kuitenkaan ole panikoitunut. Seuraava tositarina on kaiken itsensä likoonlaittamisen arvoinen ja haluan näin 12 vuoden sulattelun jälkeen jakaa sen teille avosylin. Tositarina ei sovi kukkahattutädeille ja sivistyksen mielensäpahoittajille, joille pierukin voi olla liikaa.

Olin esikoisestani puolivälissä raskaana, kun supistukset alkoivat ja jatkuivat poikkeuksellisen pitkään yhtäjaksoisesti. Hakeuduin paikalliseen terveyskeskukseen, jossa "ei ehkä täysin valmis" lääkärineiti vastaanotti tapaukseni kera epämääräisen sisätutkimuksen. Sanaakaan sanomatta hän rimpautti synnytyssairaalaan konsultoidakseen viisaampia ja kertoakseen kohdunsuun pehmentyneen ennenaikojaan. Sain tiedon, että ambulanssi noutaisi minut pian lisätutkimuksiin.

Pyysin saada mennä silloisen puolisoni kyydillä, koska yleisvointini oli hyvä ja olin varsin hämmentynyt tästä äkillisestä ambulanssikäänteestä. Sain erikoisluvan mennä omalla kyydillä, jos matka sairaalaan taittuisi suoraan ja vikkelästi. Ja sehän taittui.

Muistan elävästi menettämisen pelon, joka valtasi mieleni odottaessani lääkärin tutkimusta. Olin varma, että raskaus päättyy siihen paikkaan vauvan pyrkiessä pyhän yksiön ulkopuolelle aivan liian aikaisin. Ulos pyrki kuitenkin jotain aivan muuta lääkärin heittäessä kyynelkanavat välittömästi surkastuttavan kysymyksen ilmoille: "Koskas sä olet neiti viimeksi käynyt kakalla?"

Miten tämän nyt sitten kiteyttäisi. Äärimmilleen koitunut ummetus olikin koko supistussirkuksen takana ja "pehmentynyt kohdunsuu" pelkkä "lähes-lääkärin" virhearvio. Diagnoosina massaa suolessa ja hoitona käynti WC:n kautta.
Jotta monellekko on paskahädän takia ambulanssikyytiä sairaalaan tarjottu?

Sanokaa siis mun sanoneen, että yksi viikonlopun supistusputki ei saa meikäläistä soittelemaan päivystykseen ennen kuin varmistun takaliston puhaltavan täysin puhdasta läpivetoa.

Näihin kauniisiin mielikuviin onkin sitten oiva hetki laittaa tuore pullerokuva kera menneen vuoden kiitosten. Kiitos 2016 ja tervetuloa vuosi 2017. Otan sen uteliaana, rakastuneena ja kiitollisena vastaan. Eritoten näin pulleana.


<3

Kommentit

  1. Ihana, ihana vauvamasu♥♥
    Onnea uudelle alkaneelle vuodelle♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Hannele <3 Valtavasti iloa ja onnea myös sinun uudelle vuodelle <3

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Avajaisten jatko-osa

Nyt kun edellisen postauksen tunnetilat on loihdittu arkisempaan moodiin, lienee hyvä aika jatkaa kertomusta pyhän yksiön avajaisista. Varoituksen sana kuitenkin teille siveyden sipuleille, joiden henkimaailmassa vauvat saapuvat yhä haikaroiden toimesta. Tämän tarinan jatko-osa sisältää myös ripauksen verta, hikeä ja terttutarhaa.
Palataan kuitenkin vielä synnytysalustalle, jossa näitä edellä mainittuja todellakin on nähty vilahtavan.
Rääpäleen ollessa ensi kertaa vasten arpista rintaani en voi kiistää, etteikö automaattisesti käynnistynyt "missä tissi" -leikki olisi hieman kirpaissut sisintä. Löysin itseni selittelemästä minuutteja vanhalle pojalleni meijerin epätoivotusta ja ennenaikaisesta sulkeutumisesta. On kuitenkin oltava kiitollinen toisten äitien luonnollisesti tarjoamista meijerituotteista vasta-aineineen.
Tässä kohtaa haluankin muistuttaa teitä ylituotannosta "kärsiviä" äitejä – luovuttakaa arvokasta tuotettanne sen sijaan että kaadatte sitä viemäristä …

Kiitos syöpäklinikka. Ja haima.

Voi pojat mikä päivä! Eilisen sokerirasituslähetteen motivoimana varasin tälle aamulle ajan tuohon kaikkien aikojen kidutustestiin. Runsas lapsiveden määrä ja pojan valtaisat posket olivat saaneet mieleni harhailemaan raskauden aikaisen diabeteksen peloissa ja halusin asialle selvyyden.
Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että ennen sokerirasitusta pitää olla täysin syömättä ja lähes juomatta 12 tunnin ajan.  HALOO! Minä öiden tacomestari en pysty olla syömättä edes kahta tuntia! Voin myös vakuuttaa, ettei ollut vuosisadan idea yrittää taltuttaa nälkää viimeisten minuuttien aikana ennen paastoa Bigmac bursalla. Jano moninkertaistui yön aikana eikä sallittu "lasi vettä" juurikaan lohduttanut. Kyllä siinä tuli Kari Grandia ikävä.
Hormoonien, paaston ja lasten ensimmäisen arkiaamun luoma combo oli kertakaikkinen katastrofi. Kaiken kruunasi kuitenkin soitto aamuruuhkasta laboratorioon, johon ilmoitin vain myöhästyväni kymmenen minuuttia. Laboratorion asiakaspalvelija otti pyyntöni…

Roomalainen kynttilä

Tulee aikoja, kun on niin paljon sisältöä elämässä ettei ehdi kirjoittaa sanaakaan.
Tai aikoja, jolloin sisältö elämässä rajoittuu univelan ja paskavaippojen suppeaan välimaastoon, eikä sijaa pienellekään ajatuksenjuoksulle löydy. Elämme kaikkea tätä.
Todistakoon seuraava tositapahtumiin perustuva raportti vakavan "aivosolujen heitteillejätön."
Vein tänään poikani kaverisyntymäpäiville ulkoistetun palvelun pisteeseen. Paikalle sattui samaan aikaan mieshenkilö, joka kohteliaasti ojensi kätensä: "Morjens. Kari, Jonin isä." Johon lienee täysin luontevaa vastata "Noora, Kaapon isä." 
Luulin tämän olevan nolojen tilanteiden kohokohta, mutta aina vain parani Karin tiedustellessa, oliko "Santeri-sankari" jo saapunut.  Santerista en tiennyt, mutta sen tiesin, että oltiin tulossa Eeron syntymäpäiville. 
Yhteenveto näyttää siltä, että tuon kiusallisen minuutin aikana esittelin itseni juuri poikani isänä henkilölle, jonka jälkeläinen oli menossa Santerin …