Kiitos syöpäklinikka. Ja haima.

Voi pojat mikä päivä!
Eilisen sokerirasituslähetteen motivoimana varasin tälle aamulle ajan tuohon kaikkien aikojen kidutustestiin. Runsas lapsiveden määrä ja pojan valtaisat posket olivat saaneet mieleni harhailemaan raskauden aikaisen diabeteksen peloissa ja halusin asialle selvyyden.

Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että ennen sokerirasitusta pitää olla täysin syömättä ja lähes juomatta 12 tunnin ajan.  HALOO! Minä öiden tacomestari en pysty olla syömättä edes kahta tuntia!
Voin myös vakuuttaa, ettei ollut vuosisadan idea yrittää taltuttaa nälkää viimeisten minuuttien aikana ennen paastoa Bigmac bursalla. Jano moninkertaistui yön aikana eikä sallittu "lasi vettä" juurikaan lohduttanut. Kyllä siinä tuli Kari Grandia ikävä.

Hormoonien, paaston ja lasten ensimmäisen arkiaamun luoma combo oli kertakaikkinen katastrofi. Kaiken kruunasi kuitenkin soitto aamuruuhkasta laboratorioon, johon ilmoitin vain myöhästyväni kymmenen minuuttia. Laboratorion asiakaspalvelija otti pyyntöni nöyrän hämmentyneesti vastaan, mutta muistutteli että aikani on vasta ylihuomenna. Arvaatteko, minkälaisen epätoivon 12h paasto ja hormoonit yhdessä saavatkaan aikaan? Saman päivän aikoja ei koko Etelä-Suomen alueelta löytynyt ja lopetin puhelun epätoivoiseen huokaukseen: "en pysty tähän enää toiste."

Koska olin joka tapauksessa samaan syssyyn matkalla syöpäklinikalle ylimääräiseen, sovittuun kontrolliin, päätin kilauttaa heille epätoivoissani ja toiveikkaana mahdollisesta sokerirasituksen toteuttamisesta syöpäklinikan laboratoriossa. Sain vihreää valoa puhelimessa nuorukaiselta, jonka lupauksen tunsin jo puhelimessa olevan tyhjä kuin Brooken katse.

Laboratoriossa tunteeni realisoitui laboratoriohoitajan kertoessa, ettei heillä ole kyseiseen toimenpiteeseen tarvittavaa glukoosiliuosta. Olen yleensä sosiaalisesti skarppi kuin harppi ja pidän messuhymyn viimeiseen asti ollessani tyytymätönkin, mutta nyt vain jokin paaston aiheuttama sosiaalinen tunnesuoni katkesi ja yllätysitku saapui keskuuteemme. 

Kiitos kuitenkin valtavan sympaattisen laboratoriotädin, joka poistui hetkeksi huoneesta ja palasi kera uutisen: "Kuule, mäpä tilasin sulle nyt tuolta toisesta sairaalasta putkea pitkin sen liuoksen. Menee hetki. Me selvitään." Ja me selvittiin. Paasto venyi kaiken kaikkiaan 16 tuntiin (!!!!) mutta mä selvisin.
Lisäpontta tutkimuksesta selviämiseen toi syöpälääkärini tapaaminen, joka kertoi syöpämarkkereiden olevan priimaa. "Niin on hyvät, ettei paljon paremmaksi voisi mennäkään."
Ei siis viitteitä syövänkään uusimisesta. Jehna!

Juuri hetki sitten saamani tiedon mukaan minulla ei ole raskausdiabetestä. Sen sijaan haimani ansaitsee palkinnon erittäin hyvästä insuliinintuotannosta. Ja onko ihmekään, kun olen siedättänyt sitä sokerilla jo niin helvetin monta vuotta. Rakkaan ystäväni sanoja lainaten: "Ei raukka paremmasta tiedäkään."
Yhteistyömme – ja vaikka mammajooga Benin ja Jerryn tapaan jatkukoon siis tulevaisuudessakin.


Unettoman tarina menneisyydestä.

Sinne meni taas vuosi värikästä elämää.
En haluaisi överihehkuttaa onnella täytettyä elämääni, mutta onhan mennyt vuosi tuonut niin valtavasti taas kaikkea, että vähemmästäkin olisin kiitollinen. Vähän jopa pelottaa, että antaako se elämä nyt ylitsetulvivasti, jotta on varaa kohta viedä jotain pois?
Elämälle tiedoksi – kaikesta minkä rahalla saa, olen valmis luopumaan mutta henkiseen hyvään on turha kajota.

Koimme vuodenvaihteen aviomiehen kanssa Turun hotellin peiton alta käsin leffaa katsoen. Sitä ennen oli tietysti huolehdittu riittävästä ravinnon saannista ja "lepo vatsan vieressä" oli meidän kahden aikuisen kirjaimellinen todellisuus lapsieni nauttiessa rakettijuhlasta isänsä luona.
Vuodenvaihde oli lapsuudessani tärkeä päivä. Koko perheen yhdessäolo ja rakettiroiske aina suunnittelusta toteutukseen asti oli kertakaikkiaan mahtavaa. Teinivuosina päivä muuttui tärkeäksi ystävien kokoontuessa ja alkoholin vieraillessa kehon ja mielen sopukoissa.
Nyt lapsettomana uutena vuotena se ei tuntunut enää miltään. Lähinnä pistona sydämessä, kuinka monta euroa räjähtää sekunneissa ilmoille samalla lukemattomien eläinten täristessä pelosta kodeissaan – tai pahimmassa tapauksessa jopa kotiensa ulkopuolella. Ei hyvä.

Olen myös joululomani aikana menettänyt kontrollin normaaliin unirytmiin täysin. Kello on nyt 2.51 yöllä ja lämmittelen täällä tacoja yönälkääni. Ei puhettakaan väsymyksestä, vaikka kerran jo unta väkisin kokeilinkin. On sääli, että ihmiskehon pitää nukkua niin paljon ollakseen hyvinvoiva ja järjissään. Keksisin niin valtavan paljon puuhaa näille yönkin tunneille.

Menneen viikonlopun unirytmiä tosin sekoitti myös tiivis supistelu, joka tuntuisi jatkuvan yhä edelleen. Esikoisen odotuksesta oppineena en kuitenkaan ole panikoitunut. Seuraava tositarina on kaiken itsensä likoonlaittamisen arvoinen ja haluan näin 12 vuoden sulattelun jälkeen jakaa sen teille avosylin. Tositarina ei sovi kukkahattutädeille ja sivistyksen mielensäpahoittajille, joille pierukin voi olla liikaa.

Olin esikoisestani puolivälissä raskaana, kun supistukset alkoivat ja jatkuivat poikkeuksellisen pitkään yhtäjaksoisesti. Hakeuduin paikalliseen terveyskeskukseen, jossa "ei ehkä täysin valmis" lääkärineiti vastaanotti tapaukseni kera epämääräisen sisätutkimuksen. Sanaakaan sanomatta hän rimpautti synnytyssairaalaan konsultoidakseen viisaampia ja kertoakseen kohdunsuun pehmentyneen ennenaikojaan. Sain tiedon, että ambulanssi noutaisi minut pian lisätutkimuksiin.

Pyysin saada mennä silloisen puolisoni kyydillä, koska yleisvointini oli hyvä ja olin varsin hämmentynyt tästä äkillisestä ambulanssikäänteestä. Sain erikoisluvan mennä omalla kyydillä, jos matka sairaalaan taittuisi suoraan ja vikkelästi. Ja sehän taittui.

Muistan elävästi menettämisen pelon, joka valtasi mieleni odottaessani lääkärin tutkimusta. Olin varma, että raskaus päättyy siihen paikkaan vauvan pyrkiessä pyhän yksiön ulkopuolelle aivan liian aikaisin. Ulos pyrki kuitenkin jotain aivan muuta lääkärin heittäessä kyynelkanavat välittömästi surkastuttavan kysymyksen ilmoille: "Koskas sä olet neiti viimeksi käynyt kakalla?"

Miten tämän nyt sitten kiteyttäisi. Äärimmilleen koitunut ummetus olikin koko supistussirkuksen takana ja "pehmentynyt kohdunsuu" pelkkä "lähes-lääkärin" virhearvio. Diagnoosina massaa suolessa ja hoitona käynti WC:n kautta.
Jotta monellekko on paskahädän takia ambulanssikyytiä sairaalaan tarjottu?

Sanokaa siis mun sanoneen, että yksi viikonlopun supistusputki ei saa meikäläistä soittelemaan päivystykseen ennen kuin varmistun takaliston puhaltavan täysin puhdasta läpivetoa.

Näihin kauniisiin mielikuviin onkin sitten oiva hetki laittaa tuore pullerokuva kera menneen vuoden kiitosten. Kiitos 2016 ja tervetuloa vuosi 2017. Otan sen uteliaana, rakastuneena ja kiitollisena vastaan. Eritoten näin pulleana.


<3

Viisas ja vittumainen - kävelevä näyttämötaiteeni.

"Ei hyvä tavaton miten ylimielinen tyyppi"  - oli ajatukseni aviomiehestäni, kun kaksi ja puoli vuotta sitten työkeikalla ensi k...