Siirry pääsisältöön

Tekstit

Näytetään blogitekstit, joiden ajankohta on 2017.

Kirottu syövän saastuttama meijeri!

Kun vauvakuplassa menee kaikki erityisen hyvin, ympärillä olevat kuin refleksin omaisesti hykertelevät partaansa "odottakaas vaan... tyyntä myrskyn edellä... viimeistään sitten murrosiässä" -palautetta. Vaikka tämä kuinka saa aistinystyräni hiertämään, ymmärrän sen kuuluvan suomalaiseen kärsimyskulttuuriin. Samaisesta kipukopasta löytyy myös mm. ystävämme maanantai ja sää.
Nyt olemme käyneet pisteessä, jossa voitte kerätä kasvoillenne vienon hymyn ja huokaista olleenne oikeassa. Vauvakuplan virheetön viehätys oli poissa ja tilalle rantautui ajoittainen selittämätön tuohtumus. Vaikka johtolankojen voisi ajatella päättyvän allekirjoittaneeseen, on kyseessä se pienempi paha. Vauva itse.

Kävimme hiljattain läpi lyhyehkön ja synkän jakson, jonka aikana puolivuotias keksi haastaa itse Nukkumatin toistuvasti iltakarkeloissa. Kaikkihan sen tietää, että kuuluisa unimaisteri on aina lopulta ylivoimainen lajissaan. Yritin tuoda tämän ilmi, mutta koska en osannut kertoa sitä ikätason v…

Roomalainen kynttilä

Tulee aikoja, kun on niin paljon sisältöä elämässä ettei ehdi kirjoittaa sanaakaan.
Tai aikoja, jolloin sisältö elämässä rajoittuu univelan ja paskavaippojen suppeaan välimaastoon, eikä sijaa pienellekään ajatuksenjuoksulle löydy. Elämme kaikkea tätä.
Todistakoon seuraava tositapahtumiin perustuva raportti vakavan "aivosolujen heitteillejätön."
Vein tänään poikani kaverisyntymäpäiville ulkoistetun palvelun pisteeseen. Paikalle sattui samaan aikaan mieshenkilö, joka kohteliaasti ojensi kätensä: "Morjens. Kari, Jonin isä." Johon lienee täysin luontevaa vastata "Noora, Kaapon isä." 
Luulin tämän olevan nolojen tilanteiden kohokohta, mutta aina vain parani Karin tiedustellessa, oliko "Santeri-sankari" jo saapunut.  Santerista en tiennyt, mutta sen tiesin, että oltiin tulossa Eeron syntymäpäiville. 
Yhteenveto näyttää siltä, että tuon kiusallisen minuutin aikana esittelin itseni juuri poikani isänä henkilölle, jonka jälkeläinen oli menossa Santerin …

Tämäkin tässä ja sinäkin siinä.

Tekisi mieli taas kauhistella että mihin tämä aika oikein hupenee, mutta kyllähän sen tietää mihin se menee. Elämään se menee. Jopa niin muhkeasti, että yöunetkin jäävät vähäisiksi. Milloin vauvan, milloin inspiraation tähden.
Onnea on kuitenkin päivisin nukkuva vauva. Tai miten sen nyt ottaa. Milloin nukkuu ja milloin ei. Koen kuitenkin saavani lopulta riittävästi unta ollakseni olemassa. En välttämättä henkisesti täysin läsnä, mutta olemassa. 
Täyttääkseni lupauksiani, olemme keskellä puolivuotisparisuhdepäivityksen aikakautta. Ja puolella vuodella viittaan nyt menneeseen vaippaperiodiin. Vielä tovi sitten olisin päivittänyt jo synnynäiseen luonnekuvaukseeni uutena havaintona "nalkuttava nauta" mutta nyt alkaa pikkuhiljaa tuntua siltä, että olen toipumassa tämän tyyppisestä sähkökatkosta. Asiaa ei ole vielä vahvistettu miehen näkövinkkelistä, joten mitätöitäköön tämä luonnekuvaus vielä varauksella.
Jostain syystä tällä mainitsemallani – karjaeläimeenkin viittaavalla – jak…

Jos otat, et aja - näitäkään koneita.

Oi miksi ne voimakkaat tuulenpuuskat käy vuorenhuippuun juuri keskellä yötä? Siitäkin huolimatta, ettei menneet ompelutyöt lippapipoineen ole tuoneet (tämän helvetin lipan lisäksi) haluttua lopputulosta, on ompelutarmo pysynyt vahvasti keskuudessamme eikä yrityksen puutteesta ole ollut pulaa. Lupauduin muutama päivä sitten kaverin kanssa parille iltavikkelälle paikalliseen kuppilaan. Samaiselle päivälle osui myös uusien kankaiden toimituspäivä. Tämä johti tilanteeseen jossa iltavikkelien jälkeen otin muutaman tunnin unta ja heräsin keskellä yötä, klo 03.00 täysin virkeänä – inspiraatiota täynnä – hypistelemään uusia riepujani.  Pienessä hippurassa monikin asia vaikuttaa hyvältä idealta, joten päätin siinä yön pikkutunteina pestä kankaat ja leikellä sillä aikaa kaavatkin valmiiksi. Olisin toki alkanut hurruttelemaankin, jos markettikoneeni sinfoninen värähdys ei herättäisi koko kylää. Ehkä ihan hyvä. Jos ompelen selvinpäinkin lippapipon lipan päälakeen, lienee itsestäänselvää, ettei p…

Vaikea peikkovaimo

Se on nyt kaksi viikkoa oltu tienpäällä perinteisellä työfestivaalikiertueella. Raskas, mutta äärimmäisen hedelmällinen – jokavuotinen ajanjakso. Joskaan hedelmällisellä en nyt viittaa viime vuoden toukkatuotantoon, jonka lopullinen toteutus konkretisoitui tämän vuoden maaliskuussa. Tällaiset raskaan sarjan tuotannot eivät muodostu perinteeksi, eikä sellaisia täten ole budjetoitu myöskään tuleville vuosille. Kristallinkirkkaalla suomenkielellä se tarkoittaa, että vaikka viimeisin teos onkin kerrassaan onnistunut, lapsiluku on nyt täynnä.
Tänään koitti kotiinpaluu ja myös perinteeksi muodostunut reissukaiho nostaa taas päätään. Samaan aikaan on ihanaa palata kotiin, mutta ympärillä vallitsevan hälinän muuttuessa syväksi hiljaisuudeksi tulee väkisinkin aavistuksen tyhjä olo. Olisin voinut kuvitella heittäytyväni kotona ensimmäisenä sohvan syvimpään nurkkaan, mutta toisin kävi. Hyvä kun kengät sain pois jalasta, kun jo kuurasin keittiötä ja heitin kaapeista tilaa vieviä turhakkeita pois…

Miksi, oi miksi?

Se on kevättä kumpareilla, kun kottaraiselle iski vaihdon tarve kuusen latvaan. Menin ja blondautin hiukseni. Edelliskerran vastaavanlainen päähänpisto kesti vain muutaman päivän, jonka jälkeen lähdin soveltamaan. Tällä kertaa keräsin blondikoriin päiviä kokonaiset seitsemän. 
Kaikki tapahtuu niin äkkiä yrittäessäni ohittaa marketin hiushyllyä, jonka värivalikoima saa prideviikotkin kalpenemaan. Niin upeita ja ihania variaatioita. Valitsin hyppysiini Lorealin Colorista Paint #rose blonde – värin. Häivähdys pinkkiä ja lämmin toive kellertävän värin perääntymiselle.

Kokeilin ensin pieneen testitupsuun ja ihastuin. Ryin koko lakeen.  Tahma päässä oli ihanan väristä. Odotukset korkealla. Vaan jotain tapahtui. Huuhteluveden mukana liukui sekä väri, kiilto että pohjavilla. Jäljelle jäi yhä kellertävä väri ja helvetin kuiva mäenharja.
Taas löydän itseni miettimästä, että miksi – oi miksi pitää aina haaveilla vähän enemmästä?
Tässä vaiheessa on hyvä vielä eksyä menneeseen ja aprikoida, että …

Oisko siellä jotkut karnevaalitkin ollut.

Onhan tässä taas oltu ja menty. Nyt on taikuri itsekin ihmeissään, että mikä kohta tässä "äitiyslomassa" on sitä lomaa ja miten ikinä mä olen ehtinyt tämän kaiken aktiivisesti töissä ollessani? Päivittäisin termin esimerkiksi "äitivaiheeksi." Helvetinmoinen vaihe onkin kyseessä.
Päivät kuluu sukkelaan ja joka päivälle tuntuu olevan ohjelmaa niin paljon, että tällainen hetkessä eläjäkin on joutunut tarttumaan kalenteriin ihan tositarkoituksella. Ja kun jättää pieneksi hetkeksi tännekin kirjoittamatta, niin jo on niin paljon asiaa, ettei sitä edes ehdi enää yhteen postaukseen laittaakaan. Tai muista, mitä on menneessä historiassa tapahtunut.
Sen verran muistan, että olin polttareissa. Ja siitä sanottakoon sen verran, että on melkoinen etuoikeus saada jakaa kaason kruunu ex-miehen ja hänen morsiamensa häissä. Elämä on kuulkaa liian lyhyt turhaan draamaan. Suosittelen mieluummin ystävyyttä. Se vaatii vilkaisun peiliin – ehkä kahdestikin, mutta on kaiken sen arvoista. …

Kaiken se kestää ja sillä viissiin.

Eikö nasahtanut hymypatsas hyppysiin tänäkään vuonna, vaikka hymyilit niin perkeleesti? Been there.
Saanen esitellä lapsuudenkotini pianon päällä koristelevan kolmikon. Vasemman hymypatsaan on ansainnut käsittämätön älykkö. Isosiskoni, joka on aina loistanut osaamisellaan. Se luokan "hikke" - kuten minun nuoruudessani tavattiin sanoa. Mikä tekee siskostani yhä vain poikkeuksellisemman, hänessä yhdistyy älyn lisäksi myös sosiaaliset lahjat. Kauneudesta nyt puhumattakaan.  Ja toisin kuin minä, hän ei ikinä pidä itsestään numeroa. Ei pitänyt edes silloin, kun ponnahti suoraan seiskaluokalta ysille. Oikeesti. Kuka tekee niin? Kuten nytkin, se on meikäläinen joka on huudellut kautta aikain hänen saavutuksillaan kun ei omat rahkeet moisiin hyppelyihin riittäneet. Hyvä kun sain pompattua edes peruskoulusta ulos.
Heti siinä siskoni veistoksen vieressä komeileekin äärimmäisen hyvänä kakkosena veljeni, joka ei käsityksieni mukaan loistanut koulussa numeroilla, vaan persoonalla. Tämän…

Tasoitemassan purkupäivät

Nämä kirjoituslevot aina vähän venähtää tämän yllättävän kiireisen äitiysloman myötä, mutta kuten jotkut ehkä onkin saattaneet huomata, olen varsin aktiivinen instatarinoiden päivittäjä.  #turhanpäiväisyystakuu.
Jos edellinen kirjoitus kertoi pyrstöistä, olkoon tämä vaikka tarina samaista pyrstöä kantavan rungon latvasta.
Vasta viime vuosina olen osoittanut kiinnostusta omaa tai muiden julkiasua kohtaan. Ehostus ei ole koskaan ollut vahvuuksiani vaikka se onkin kuulunut arkirutiineihini. Menneellä viikolla olen käyttänyt helvetisti liikaa aikaa tummien silmienalusten ja tulipunaisten poskien epätoivoiseen naamiointiin. Ilman tulosta tietysti.
Sen voin sanoa, ettei näissä hyppysissä vallitseva osaaminen saa aikaiseksi niin perusteellista sotamaalausta, että se peittäisi äitiyden karun totuuden. Koska yritystä on kuitenkin ollut, on maalikerrokset myös sen mukaiset. Mitä enemmän yritystä, sitä enemmän kerroksia – tiedättehän.
Kiitos kaiken edellä mainitun – kera kevätauringon ja lämmön …

Tarina pyrstöstä.

Mulla oli tuossa vielä pari kuukautta sitten tiukka periaate, etten erityisemmin jauha ulkonäköasioista. En jäisi sillä tavalla jumiin kun intternetti on muuten niin täynnä "olen hyvä näin" -sanomaa.
Kuitenkin tänään mun periaate lähtee vesittymään jotakuinkin tästä...

Kesä lähestyy ja jengi ottaa hirveän stressin ja ulkonäköpaineen. Pumpataan salilla – tai haaveillaan siitä – minkä ehditään ja mietitään minkämoisiin telttoihin ne joulukinkut piilottaisi kun aikataulu käy tänäkin vuonna vähän tiukaksi.

Edellisessä kirjoituksessani toin ilmi rakkauteni omaa kehoani kohtaan. Tajusin välittömästi tekstin julkaisun jälkeen mokanneeni täysin tilaamalla pari kuukautta sitten kymmenen euron arvoiset "Freddy-kopiot" suoraan Kiinasta. Kun halvalla sain. Teille jotka ette tiedä Freddyistä tuon taivaallista, toivotan ensisijaisesti "onnea" – ja seuraavaksi valaisen niiden nostavan kankkuja kuin Nykänen kuppia konsanaan.
Yhden ylimääräisen pakarasauman ansiosta ne l…

Vauvakuplan ensimmäinen puhkeaminen

Käyn Helsingin ydinkeskustassa paljon pikavisiiteillä anoppini asuessa huudeilla. Harvemmin tulee kuitenkaan käveltyä kaupungissa kuin muuan turisti – maisemia ja pikkuputiikkeja ihastellen. Tällä viikolla on kuitenkin tullut parikin kertaa viihdyttyä kyseisellä kylällä ja laajasta valikoimasta kahvilasuosikikseni on ehdottomasti noussut El Fant - Coffee & Wine bar (Katariinankatu 3.)
Ihana pieni – aavistuksen hippi kahvila, joka varsin lapsiystävällinenkin. Tilava inva-wc hoitopöytineen ja varavaippoineen tekivät vaikutuksen jälkikasvuni vääntäessä yllätyssonnat kesken kauramaitolaten.

Kuvista ensimmäinen ei ole El Fant, mutta sijaitsee tämän mahtipontisen pytingin välittömässä läheisyydessä.

Kuvassa näkyvä puuro oli oikein hyvänmakuista, mutta hirvittävän pahan tuntuista – koska manteliallergia. Tämä ei liene El Fantin vika.
Tänään tapahtuu vauvakuplan ensimmäinen puhkeaminen, nuorimman rääpäleeni jäädessä mummon ja papan hellään huomaan. Minä ja aviomies taitamme merimatkaa pa…

Väliaikaista kaikki on vain

Parisuhdepäivitys huudettu.
Havahduin tuossa miettimään, että parisuhdehistoriamme käsittää alle kaksi vuotta ja jo nyt olemme saavuttaneet avioliiton lisäksi perheenlisää ja nähneet sen arkisimman arjen mitä avioliitto tarjoaa. (Melko kauan se tältä sutturalta taas raksuttikin...)
Sanottakoon, että suuri rakkaushuuma on kokenut lievän kolauksen yöheräilyjen ja siitä aiheutuneen väsymyksen myötä. Tämä näkyy kotitöistä nalkuttamisena lisääntyvissä määrin. Tällaisissa tilanteissa allekirjoittaneesta kuoriutuu ärsyttävä bitch, joka ei ravilaput silmillään pysty näkemään tarpeeksi vastapuolen osallistumista. Tilanne tosin raukeaa yleensä nartun ymmärtäessä olevansa ongelma itse. Nalkutuksen jälkeen päällimmäinen tunne on syyllisyys. Loppuhuipentumaan liittyy edellä mainitulla tunnetilalla höystetty itku – kera massiivisen rakkaudenpurkauksen.
Taivaan kiitos molemmille on päivänselvää, että tämä on vain väliaikaista. Siis raskaampi arki – ei avioliitto.
Ja jos jotain olen tässä elämäni ai…

Juhlalta haisevan peikon menestystarinoita

Kävipä muuan yönä sellainen hassun hauska tilanne, että rääpäleen yösyötöllä jo viikkoja kestänyt rohina yltyi raskaaksi hengitykseksi – näin hieman hätääntyneen äidin silmin jopa hengenahdistukseksi. Kurvasimme klo 03.30 Lastenklinikan päivystykseen näyttämään lääkärille täysin tyytyväistä, rohisematonta, puhdasta ilmaa puhaltavaa poikaa.  Tällaisena hetkenä sitä toivoisi lääkärin kysyvän jotain muuta, kuin "oliko teillä siis jotain muutakin huolenaihetta kuin tämä mahdollinen nuha?" Oli ehkä nähnyt jonkin kuivuneen räkänokareen pojan nenänpielessä. Kovasti yritin selittää kotona nähtyä jokseenkin pelottavaa tilannetta, mutta huumoriveikkomme antaessa hoitajille leveimpiä hymyjään oli "idiootin" leima jo tatuoitu tiukasti otsalohkoon.
Palasimme kotiin mukana kasa univelkaa. Rohinat jatkuu, mutta neuvolassa suoritetun määräaikaishuollon perusteella mistään vakavasta ei ole kyse. Seuraamme. 
En ole juurikaan ehtinyt kirjoittelemaan kun on ollut vähän haipakkaa. Kut…

Keskivertoa matalammat "syvät vedet"

Esikoiseni syöksyessä hirvittävää vauhtia kohti teini-ikää, hänen täytettyään juuri 12-vuotta tulee väkisinkin ajateltua elämää vähän syvemmin. (Ottaen kuitenkin huomioon allekirjoittaneen vähän keskivertoa matalammat "syvät vedet.")
Olin 19-vuotias kun sain esikoiseni. "Liian nuori" – sanoisi joku. Juuri sopiva  – sanon minä. Olen miettinyt paljon itseäni äitinä silloin ja äitinä nyt, enkä tiedä kuinka kultaiseksi aika on muistot hinkannut mutta en usko muuttuneeni vanhempana kovinkaan radikaalisti. Rakkautta, rajoja ja räiskettä on ollut silloin ja on sitä on myös nyt. En ole koskaan ollut se äiti, joka ei raaski antaa vauvaa hoitoon tai muiden hellittäväksi. Päinvastoin – osaan arvostaa myös omaa mielenterveyttäni, joka kaipaa hetkiä ilman lasta sekä isovanhempien tarpeita saada viettää aikaa lapsenlapsensa kanssa. Ilman että kyylään ja ohjeistan vieressä.
Myönnän toki kirjoittaneeni esikoisen kohdalla kahden A4 -mittaisen käyttöohjeen isovanhemmille heidän huo…

Sukkula epätoivoon.

5 viikkoa vauva-arkea takana ja ai jehna miten alkaa synnytyshormonien tuomat valvomisvarat ehtymään. Vaikka rääpäle on helppo kun mikä, on jokainen nälästä vihjaileva yöllinen älähdys sukkula epätoivoon. Tämän nimenomaisen epätoivon hetkellä käymme pikaisen neuvottelun aviomiehen kanssa siitä, kumman keho on sillä hetkellä massiivisesti raskaampi. Kevyempi nostaa hanurinsa ja lähtee meijerihommiin.
Yöneuvotteluissa on toki olemassa riski, jossa saavutetaan äärimmäisen haipakka oikotie suoraan aviokriisiin, mutta olemmekin tehneet herrasmiessopimuksen jossa unihattarainen tiuskiminen tai minkäänlainen riidan haastaminen klo 00.00-9.00 välillä on ehdottomasti kielletty. Tämä sopimus astui voimaan heti sen mustan yön jälkeen, jossa toinen totesi rievun pudotessa lattialle: "vittu" ja toinen tästä univeloissa provosoituneena otti jämäkän "anna minä jos on noin saatanan raskasta" -moodin. Ei näin.
 Ihan hävettää myöntää, kuinka raskaana koemme yöheräilyt vaikka toiset…

Mun elämän jälkiä. Mun (jauhe)lihaa.

Olen pistänyt merkille, kuinka vauvakuplan täyttämät blogit tursuavat halua puhua kehon palautumisesta ja sen tuomista tunteista. Huomaan myös kansan janoavan tätä tietoa kuvineen päivineen.
Toisinaan tuntuu, että toistuvat julkaisut aiheesta on itsensä hyväksymisen sijaan enemmän halua hyväksyä itsensä. Suuri haavetila, jonka toteutumista toivoo yhtä paljon kuin siitä puhuu. Tai kirjoittaa. Kiitos tästä kuulunee rakkaalle mediallemme, joka tukkii lööpit julkkisäitien "pierasin raskausmahan hävyksiin vain minuuteissa" -epärealistisilla kuvilla. Valtavan ihannoinnin kera tietysti.
Täten ilmoitan, etten ole itse laittamassa teille ennen ja jälkeen kuvia.  Ei siksi, ettenkö kehtaisi julkaista itsestäni tällaista "mairittelevaa" matkaani norsusta naruksi, vaan koska vaakalukemalla tai palautumisen vauhdilla ei ole minulle juurikaan merkitystä. Ei juuri nyt.  Kyllä minä vaa'alla käyn. Lähinnä empiiristä tutkimusta tekemässä. Ensin synnärillä toteamassa suuren huija…

No kuin kävi?

Kolme viikkoa kuplassa ja aika lentää. Kuten myös yöunet. Vaikka rääpäle ei ole yökukkuja, aiheuttaa kaksikin yösyöttöä katkoksia unissa ja alkaa näkyä naamassa.
Tein pyhän lupauksen tulla kertomaan arkemme ja parisuhteemme sujuvuudesta, sekä periaatteiden pysymisestä kuplan sisällä. Meillä on työyhteisön sisällä sanonta: "Kaikki muuttuu, mikään ei muutu" joka pätee tällä hetkellä elämäntilanteeseemme erinomaisesti. Mainittakoon kuitenkin, että tämä meistä tullut yksilö on melko poikkeuksellinen maanantaikappale kaikessa helppoudessaan ja tyytyväisyydessään, joten varsinaista "rankkaa vauva-arkea" emme ole vielä kohdanneet. Tässä kohtaa te sanotte, että "odottakaas vaan" ja mehän odotamme. Mielenkiinnolla. Miten kävi elämäntyylin? Olemme pitäneet tämän kolmen viikon aikana vahvasti kiinni äkkipikaisesta elämäntyylistämme. On kotisohvan lisäksi käyty kahviloissa, kyläilemässä ja pyörimässä kaupungilla. Ihan muuten vain. Annoimme rääpäleen hoitoon tuoreille…

Avajaisten jatko-osa

Nyt kun edellisen postauksen tunnetilat on loihdittu arkisempaan moodiin, lienee hyvä aika jatkaa kertomusta pyhän yksiön avajaisista. Varoituksen sana kuitenkin teille siveyden sipuleille, joiden henkimaailmassa vauvat saapuvat yhä haikaroiden toimesta. Tämän tarinan jatko-osa sisältää myös ripauksen verta, hikeä ja terttutarhaa.
Palataan kuitenkin vielä synnytysalustalle, jossa näitä edellä mainittuja todellakin on nähty vilahtavan.
Rääpäleen ollessa ensi kertaa vasten arpista rintaani en voi kiistää, etteikö automaattisesti käynnistynyt "missä tissi" -leikki olisi hieman kirpaissut sisintä. Löysin itseni selittelemästä minuutteja vanhalle pojalleni meijerin epätoivotusta ja ennenaikaisesta sulkeutumisesta. On kuitenkin oltava kiitollinen toisten äitien luonnollisesti tarjoamista meijerituotteista vasta-aineineen.
Tässä kohtaa haluankin muistuttaa teitä ylituotannosta "kärsiviä" äitejä – luovuttakaa arvokasta tuotettanne sen sijaan että kaadatte sitä viemäristä …

Pyhän yksiön avajaiset osa 1

No nyt on ruudun takana niin paljon asiaa, hormonihuuruja ja laaja skaala tunnetiloja, etten takaa tämän postauksen järkevyydestä, mutta annetaan sen tulla juuri sellaisena kuin se on tullakseen. 
Joogaava huumoriveikkomme on siis saapunut pyhän yksiön ulkopuolelle, joten lienee palattava aikaan jossa vuokrasopimus oli yhä voimassaoleva. Kertoa, kuinka (hitaasti) kaikki ihmeellinen tapahtui. 
Nukuin käynnistystä edeltävänä yönä neljä tuntia. Muu aika meni jännitykseen. Saavuimme synnärille sovitusti perjantai aamulla toteamaan, että vauva on pysäköinyt itsensä risti-istuntaan, jalat edellä saapuvaksi. Käynnistysaikeet tyssäsivät jotakuinkin vanhoilla suunnitelmilla siihen. Pohdimme vaihtoehtoja ja päädyimme kääntöyritykseen pyhän yksiön päältä. 
Ajatus oli vähän karmaiseva, että toisen hyväksi havaittu jooga-asento väännettäisiin väkisin väärin päin. Kiitos kuitenkin kahden sinnikkään lääkärin, tehtävä onnistui täydellisesti ja pää vaihtui pyllyn tilalle toivotusti. Tuskatonta se ei …