Viisas ja vittumainen - kävelevä näyttämötaiteeni.

"Ei hyvä tavaton miten ylimielinen tyyppi" - oli ajatukseni aviomiehestäni, kun kaksi ja puoli vuotta sitten työkeikalla ensi kertaa tavattiin. "Ylimielinen" oli vain yksi niistä vähemmän imartelevista adjektiiveista, jotka aktiivisesti sijoittuivat piipahtamaan ajatusteni kukkulalla tuona päivänä.

Vaikka adjektiivit toisiamme kohtaan eivät kirjaimellisesti kohdanneet, voisin sanoa tunteen olleen kuitenkin vivahteeltaan molemminpuolinen. Tarina kertoo, että olin "nätimpi kuin kuvissa, mutta ei vittuakaan kiinnostanut". Juttujeni taso ei yltänyt lähellekään hänen vaalimaa tasoaan.

Uudet työmahdollisuuteni toivat meidät kuitenkin yhä uudelleen välittömään läheisyyteen ja aloin pienin askelin päästä väkisinkin lähemmäs tätä käsittämätöntä hahmoa. Aikamoinen vainukoira sai olla ymmärtääkseen kyseisen lajin häpeilemätöntä sielunelämää. Lisähaastetta antoi jokainen suusta pullahtava nokkela lause, joka sai tasapainottelemaan valinnasta huumorin ja toden välillä. Tämä mies oli täysin lukukelvoton.

Siinä oli taikuri itsekin ihmeissään, kun lopulta myönsin itselleni ihastuneeni tähän vaikealukuiseen yksilöön. Vielä enemmän ihmeissäni sain olla paluuviestin sisällöstä, vapautettuani kiintymykseni viestin muodossa. Takaisin lennähti vain kaksi sanaa: "Ymmärrän. Hyvin."
Siis mitä helvettiä? Ymmärtää että pidän hänestä? Koska on omastakin mielestään niin vastustamaton?
"Ei hyvä tavaton miten ylimielinen tyyppi" - ja olimme taas lähtöpisteessä.

Todellisuudessa tämä sanaseppo oli tarkoittanut ymmärtäneensä tunteitani, jotka tuntuivat tutuilta. Hämmentäminen vain sattuu olemaan hänen erikoisalaansa.

Olen nyt katsonut aitiopaikalta tätä kävelevää näyttämötaidetta melko monenlaisissa tilanteissa ja on myönnettävä, että tällaiselle alati ventovieraillekin juttua porisevalle nartulle on ollut käsittämättömän vaikeaa ymmärtää, miksi joku ei haluaisi antaa itsestään miellyttävää ensivaikutelmaa? Itsehän virittäydyn ensikohtaamisilla helposti aivan ylenpalttiseen ilotilaan, jotta ei kellekään vain jäisi epäselväksi olevani positiivinen ihminen. Tai ainakin haluavani olla sellainen.
Elämäni mies ei koe tarvetta tällaiseen teatteriin. Pääosin muistaa hyvät tavat ja esittäytymisen, mutta hymyä on turha odottaa. Ellet sitä luontaisesti ansaitse.

On kohdattu tilanteita joissa tekisi mieli selittää, miten hieno, rakastava, lämmin, viisas, luotettava, ja tunteikas mies (ja isä) tuon vakavan (/vittumaisen) ja hiljaiseksikin luokiteltavan kuoren alla asuu. Tai tilanteita, joissa olen loukkaantunut vähäisestä julkisesta kommunikoinnista. Tähänkin löytyi viilipytyltä aviomieheltäni tunteita herättävä vastaus:
"Oletko sinä, vaimoni tavoitetila johon kaikkien pitäisi pyrkiä?"

En helvetissä!
Minä – ALATI SINKOILEVA HOPLOP!
Älkäämme hyvän tähden tähdätkö siihen.

Ja totta on sekin, että mitä ihmeen merkitystä sillä on, mitä joku elämääsi aktiivisesti kuulumaton henkilö on mieltä? He ketkä ovat läsnä, tulevat kyllä näkemään myös sen todellisen olemuksen. Ja vain he sen myös ansaitsevat nähdä.

Ja mieleenhän voi jäädä monella tavalla. Ja siitä kertokoon eilinen visiittini Starbucks-kahvilassa.

Kelpo vaimona ajattelin ilahduttaa aviomiestäni erikoiskahvilla. Kahvistaan ÄÄRIMMÄISEN tarkan aviomiehen kouluttamana yksilönä tein tilauksen viehättävälle kahvineidille jännityksellä, mutta täsmällisesti:
"Tall-kokoinen latte, täysimaidolla, extrashotilla ja christmasblendillä."
Yllätyksekseni kahvineiti nosti katseensa muistiinpanoistaan ja kysyi: "Tuleeko kahvi kenties Aapeli nimiselle henkilölle?"
Minun nimeäni hän ei toki tiennyt, koska emme ole tainneet juurikaan tavata.
Herää kysymys, onko aviomieheni jäänyt mieleen hyvässä vai pahassa.

Ensin veikkasin vahvasti pahaa, hänen alati kouluttaessa alan kuin alan ammattilaisia tiskin väärältä puolelta. Mutta on olemassa myös mahdollisuus, jossa nämäkin leidit ovat ansainneet piirun verran iloa panssarin alta.

Teorioita on monta, mutta on todettava ettei ole laisin syyttäminen, mikäli aviomies kävisi ensisijaisesti hellimässä sieluaan hymyn kera näillä lukemattomilla kahvireissuillaan.
Otaksun viehättävien kahvikottaraisten tuottavan aavistuksen nalkutusvapaampaa kahvitarjoilua kuin vaimon kanttiinissa on viimeaikoina nähty.

Terkkuja vain sinne tytöille. Aapeliltakin, otaksun <3

Mutta miksi kirjoitan aviomiehestäni juuri tänään?
Koska lupauduin tasan vuosi sitten (meille tyystin tuntemattomien) todistajien läsnäollessa viettämään loppuelämäni tämän ainutlaatuisen hahmon turvallisten käsivarsien ympäröimänä.
Astelimme avioliittoon romanttisesti rojuinemme, halki turvaporttien ja läpivalaisun. Oi sitä rakkauden huumaa Helsingin Käräjäoikeuden haudanhiljaisessa pytingissä.

Vuoden kokemuksella kuitenkin sanottakoon – elämäni paras päätös.
Kiitos rakas, kun olet niin hyvä. Ja siinä. Mies täyttä kultaa.
<3

Rakas, sinusta on tullut hullukka

Tarkoitukseni oli keventää edellisen kirjoitukseni tuomaa negatiivista lehahdusta kertomalla onnellisia asioista, mutta jokseenkin hapan periodi jatkaakin yhä kulkuaan. Aloittakaamme siis sillä ja päättäkäämme onnelliseen – vahingoniloiseen loppuun.

Perheen nuorimpaan rantautunut kuume vei sieluni muutamaksi päiväksi melko syviin vesiin. Kun päivät täyttyvät rääpäleen loputtomasta ja lohduttomasta itkusta, on kaitsevan aikuisenkin psyyke koetuksella. Aviomiehen työreissu Ouluun tosin sattui hänen mielenterveyden kannalta erinomaiseen saumaan.

Kun lapsi huutaa. Ja huutaa. Ja huutaa. Sitä yrittää kaikin voimin tulkita näitä melko yksitoikkoisia –joskin raskaita, tuntemattomia signaaleita. Kun huutavaa lasta on ravittu, lääkitty, lohdutettu, eikä kommunikointi yhäkään näytä tuottavan haluttua tulosta, on kynnys luovuttaa lähes olematon. Olematon kynnys nostaa kädet ilmaan ja todeta, että musta ei ole tähän.

Kolme päivää vietin pääasiassa yksin ja olin loppu. Unohdin käydä suihkussa. Tai ehkä en jaksanut. Mistä näistä tietää. Mietin, miten yksinhuoltajat suoriutuu? Tai ylipäänsä elää ja hengittää?
Olen ollut vahvasti myös sitä mieltä, että onni on jokaisen ihmisen valinta ja vastoinkäymiset tulee voittaa tahdonvoimalla. Se on päätös, jossa voit katkeroitua ja jämähtää tai mennä eteenpäin.

Omalla kohdallani se vaati rahtusen kohonnutta ruumiinlämpöä ja koko mielenterveys oli tipotiessään. Valinta onnesta sai pitää tunkkinsa ja minä piehtaroida hauraudessani.
Että "se joka haukkuu, on ite." Kikkelis kokkelis.

(Tässä kohtaa on annettava iso kiitos ystävälle, joka ojensi auttavaa kättänsä kun sitä eniten tarvitsin. Kiitos Kata <3)

 Viimeisenä aamuna olin samaan aikaan helpottunut illalla kotiutuvasta aviomiehestä ja toisaalta taas vailla ymmärrystä, kuinka selvitä sinne asti. Aviomiehen tiedustellessa jaksamistamme, lähetin hänelle kuumeisen huutoa sisältävän ääniviestin. Ikäänkuin toivoen, että täten ajomatka Oulusta Helsinkiin tiivistyisi vaikka palttiarallaa muutamaan minuuttiin. Ei tiivistynyt, ja silti selvisin.

Vaikka aviomies on kotiutunut ja lapsenkin ruumiinlämpö normalisoitunut, mielenterveydestäni ei voi sanoa samaa. Harteillani painaa väsymys, stressi ja loppuneisuus. Aviomies tiesi myös kertoa, että ennen puolin ja toisin tapahtuva vittuilu tuo näinä päivinä hymyn sijasta mielenosoituksellisen tuhahduksen.
Ruokavalioni on varsin omaa, ainutlaatuista kakkosluokkaansa ja reuhka tippuu päästä.

Viimeinen herätys tapahtui aviomiehen kirjoittaessaan viestin: "Sitä päivää odotellessa, kun aivan kaikki ei ole perseestä." Viestissä oli riski herneen luiskahtamisesta vaimon kärsään, mutta todellisuudessa tämä herätys oli juuri se mitä tarvitsin. Ja juuri tällaista suorasanaisuutta myös rakastan.

Nyt tunkki on otettu takaisin omaan käyttöön ja päätös onnesta nostettu pöydälle. Tarvitsen vain hitusen haaveita, turkasen terveellistä ruokaa, läjäpäin liikuntaa sekä rahtusen rakkautta ja riemua. Jälkimmäistä pukkasikin aivan hiljattain täysin pyytämättä matkalla mökille.

Jonotimme huoltoasemalla tankille ja vuoromme koittaessa kiilasi juuri paikalle kurvannut Audi häikäilemättömästi ohitsemme. Koska aina on mahdollisuus viattomaan vahinkoon, annoimme  lempeitä signaaleja erheestä. Nuori audimies hymyili tyytyväisenä partaansa ja hieman kyydissä olleiden kavereidenkin partoihin vailla aikomusta pahoitella tai väistyä.

Pääsimme kuin ihmeen kaupalla vastapäiselle tankille samaa maksupäätettä käyttämään. Tyynen rauhallinen aviomieheni nousi autosta ja tiedusteli ykkössijan kähveltäneeltä mieheltä: "Oletko kusipää luonnostasi, vai vain tänään?"
Mies piti kylmän viileän hymynsä visusti parrasansa, maksoi ja lähti pistoolia kohti. Aviomieheni saavutettua maksupäätteen, oli painike "tapahtuman keskeytyksestä" houkuttelevasti läsnä. Enempiä analysoimatta, aviomiehen sormi ajautui liipasimelle.

Audimies esitti kylmän viileästi tankkaavansa, vaikka pistooli pumppasi korkeintaan pyhää henkeä. Tippaakaan bensaa ei tankkiin lirvahtanut. Toisin kuin meidän tankkiin, joka täyttyikin sopivasti sillä aikaa, kun audimiehen parrasta pilkotti enää häpeä, hänen palatessa kokeilemaan toistamiseen onnea maksupäätteen kanssa.

Kyllä teki harmiton hauskanpito iloiseksi. Suomalaisesta liikennekulttuuristakin tutun provosoitumisen kautta tietysti.
Onnea on aviomies jolla on pokkaa sivaltaa. Myös vaimoa.

P.S. Kuvassa aito mökkihenkilö Ikeapussineen päivineen. Tunnetaan myös tämän tekstin "vaimona."
Sama narttu.

Kirottu syövän saastuttama meijeri!

Kun vauvakuplassa menee kaikki erityisen hyvin, ympärillä olevat kuin refleksin omaisesti hykertelevät partaansa "odottakaas vaan... tyyntä myrskyn edellä... viimeistään sitten murrosiässä" -palautetta. Vaikka tämä kuinka saa aistinystyräni hiertämään, ymmärrän sen kuuluvan suomalaiseen kärsimyskulttuuriin. Samaisesta kipukopasta löytyy myös mm. ystävämme maanantai ja sää.

Nyt olemme käyneet pisteessä, jossa voitte kerätä kasvoillenne vienon hymyn ja huokaista olleenne oikeassa. Vauvakuplan virheetön viehätys oli poissa ja tilalle rantautui ajoittainen selittämätön tuohtumus. Vaikka johtolankojen voisi ajatella päättyvän allekirjoittaneeseen, on kyseessä se pienempi paha. Vauva itse.

Kävimme hiljattain läpi lyhyehkön ja synkän jakson, jonka aikana puolivuotias keksi haastaa itse Nukkumatin toistuvasti iltakarkeloissa. Kaikkihan sen tietää, että kuuluisa unimaisteri on aina lopulta ylivoimainen lajissaan. Yritin tuoda tämän ilmi, mutta koska en osannut kertoa sitä ikätason vaatimalla tavalla, tiivistin sen jotakuinkin sanoihin: "V***u mä en jaksa tätä." Aviomiehen verkkaampi versio tästä iltasadusta kuului jotakuinkin sanoin: "Oisko hetki aikaa keskustella unikoulusta? Koska se on sellainen opinahjo johon sä pääset ihan just."

Näinä pimeinä aikoina erehdyimme myös lykkimään rattaat ravintolapöytään, jossa olimme täysin kyvyttömiä ymmärtämään matkustajan yllättävää väsykiukkua, puhumattakaan keinoista joilla tällainen sätkivä hahmo taltutetaan julkisella paikalla muita häiritsemättä. Tai ylipäänsä. Emme olleet  lainkaan tottuneet tällaiseen tilanteeseen, koska lähes puhkeamaton vauvakupla oli ollut niin hymytiivis. Konsultoimme toisiamme pysyen suppeassa aihepiirissä: "Mitä nyt" ja "en minä tiedä."

Tekemäni gallup aiheesta "kuinka saatte vauvanne nukahtamaan" tuotti noin 80% yksimielisen tuloksen: "tissillä." En yleensä ole muiden munkeista moksiskaan, mutta tällaisena epätoivon hetkenä tunsin lievän katkeruuden lehahtavan luokseni. Kirottu syövän saastuttama meijeri!
Olivat tarjolla kaikki ne nuoruusvuodet. Isosti. For nothing!
Tähän ne kannut on tarkoitettu ja luotu! Missä ovat kun niitä tarvitaan?

Ja sitten taas muistan, miten ehtivät toimittaa kunniallisesti lypsyvirkaa kahden ensimmäisen kanssa ennen kuin vietiin. Ja sitten olen taas onnellinen että vietiin. Että voin nyt olla tässä joutavia jaarittelemassa.
<3

Pilvinen kausi on nyt siis näillä näkymin kuitenkin ohi ja vauva taas oma itsensä. Joskin on muuttunut nelivedoksi. Konttaamaan oppinut ohjus työllistää enemmän kuin osasin koskaan kullitetuissa muistoissani kuvitellakaan. Tämä taas tarkoittaa uupuneen kotiäidin silmissä vähemmän taukoja, enemmän seremoniaa. Joka taas johtaa oman ajan maksimointiin = yövalvomiseen. Ja niin meillä on hyppysissämme vanha kunnon horrospyörä.

Mutta "päivääkään en vaihtaisi." 
Niin kuuluu sanoa. Vaikka monta päivää toisinaan tekisikin mieli vaihtaa. Mutta vaikka päiviä vaihtoon laittaisinkin, niin tätä valloittavaa vatipyllyä en koskaan.
<3

Roomalainen kynttilä

Tulee aikoja, kun on niin paljon sisältöä elämässä ettei ehdi kirjoittaa sanaakaan.
Tai aikoja, jolloin sisältö elämässä rajoittuu univelan ja paskavaippojen suppeaan välimaastoon, eikä sijaa pienellekään ajatuksenjuoksulle löydy. Elämme kaikkea tätä.

Todistakoon seuraava tositapahtumiin perustuva raportti vakavan "aivosolujen heitteillejätön."

Vein tänään poikani kaverisyntymäpäiville ulkoistetun palvelun pisteeseen. Paikalle sattui samaan aikaan mieshenkilö, joka kohteliaasti ojensi kätensä: "Morjens. Kari, Jonin isä." Johon lienee täysin luontevaa vastata "Noora, Kaapon isä." 
Luulin tämän olevan nolojen tilanteiden kohokohta, mutta aina vain parani Karin tiedustellessa, oliko "Santeri-sankari" jo saapunut. 
Santerista en tiennyt, mutta sen tiesin, että oltiin tulossa Eeron syntymäpäiville. 

Yhteenveto näyttää siltä, että tuon kiusallisen minuutin aikana esittelin itseni juuri poikani isänä henkilölle, jonka jälkeläinen oli menossa Santerin syntymäpäiville – toisin kuin omani. 
Lienee selvää, että aviomiehelle nasahti sillä samaisella sekunnilla syntymäpäivien hakuvuoro. Lupasi ilmaantua paikalle poikani "ilkeänä äitipuolena."

Tämä on mun arkipäivää. Verbit "tähdätä, sekoilla, säätää, unohtaa, pyrkiä, epäonnistua, yrittää" ja taas unohtaa. Ne on tätä jokapäiväistä elämää. Vilahtaa siellä joskus myös verbi "onnistua." Siitä hetken huumasta tulee kertakaikkiaan hieno tunne.

Moni kuitenkin ajattelee – osa sanookin – että keskity nyt hyvä nainen!

Keskittyä. Syventyä. Paneutua. Kohdistaa huomionsa. Helvetin vaikeita kaikki!  Mikään näistä ei ole valinta. Toisin kuin nämä vierestäni hupenevat juustonaksut. 
On käsittämätöntä että multa on vienyt vuosia ymmärtää tämä poikani kohdalla, vaikka olen itse aina ollut tällainen epävakaa – ennalta arvaamattomaan suuntaan sinkoileva roomalainen kynttilä. 
Tässä on ehkä vain se vissi ero, ettei omat vanhempani koskaan tehneet haasteistani ongelmaa. Antoivat rikkaruohon rehottaa. Minä kiitän. Te voitte syyttää <3
Ja aviomies kärsiä.

Ei tarvitse mennä montaa päivää taaksepäin, kun keskittymiskykyni teki tepposet pakettiauton ratissa unohtaessani ajoneuvon jatkuvan vielä hyvän matkaa selkänojani takaa. Rattia kääntäessä alitajuntani kuvitteli kenties kuljettavan mukanaan pelkkää etupenkkiä, betoniesteen muistuttaessa myös pakettiauton tavarankuljetukseen tarkoitetusta alueesta. Metrin matkalta "hipaistu" peltitatuointi söi myös auton aktiivikäyttäjän fiilistä.

Edes vaimon lohduton – joskin täysin aito – hysteerinen itkukaan ei murtanut paikalle rantautunutta, kylmän viileää aviomiestä. Ei edes katseen verran. Aviomiehen aikansa puuskuteltua ja lopulta murruttua, sanoi hän vaimolleen lohdulliset sanat: "Et sentään tappanut ketään."

Jälkiviisaus toi mieleen jokaisen syöpämuijan takuustrategian, joka olisi pitänyt ymmärtää käyttää epätoivon hetkellä: "Kun mulla oli se syöpäkin..."

Mutta kai senkin viimeinen käyttöpäivä alkaa olla täynnä. 
Tasan VIISI vuotta sitten kaikki alkoi. Ja aikansa kutakin. 
Mä hengitän. Helvetin moneen suuntaan, mutta hengitän <3

Tämäkin tässä ja sinäkin siinä.

Tekisi mieli taas kauhistella että mihin tämä aika oikein hupenee, mutta kyllähän sen tietää mihin se menee. Elämään se menee. Jopa niin muhkeasti, että yöunetkin jäävät vähäisiksi. Milloin vauvan, milloin inspiraation tähden.

Onnea on kuitenkin päivisin nukkuva vauva. Tai miten sen nyt ottaa. Milloin nukkuu ja milloin ei. Koen kuitenkin saavani lopulta riittävästi unta ollakseni olemassa. En välttämättä henkisesti täysin läsnä, mutta olemassa. 

Täyttääkseni lupauksiani, olemme keskellä puolivuotisparisuhdepäivityksen aikakautta. Ja puolella vuodella viittaan nyt menneeseen vaippaperiodiin.
Vielä tovi sitten olisin päivittänyt jo synnynäiseen luonnekuvaukseeni uutena havaintona "nalkuttava nauta" mutta nyt alkaa pikkuhiljaa tuntua siltä, että olen toipumassa tämän tyyppisestä sähkökatkosta. Asiaa ei ole vielä vahvistettu miehen näkövinkkelistä, joten mitätöitäköön tämä luonnekuvaus vielä varauksella.

Jostain syystä tällä mainitsemallani – karjaeläimeenkin viittaavalla – jaksolla oli hämmentävää huomata odottavansa aviomiestä kotiin kuin kuuta nousevaa ja hänen lopulta astuessaan kotiovesta sisään odotti kotona vaimo sormi ojossa tähtäämässä epäkohtia, joihin niin valtavasti kaipaisi miehistä panostusta. Tai ei edes miehistä. Ihan vaan panostusta. "Tämäkin tässä ja sinäkin siinä."
Suomalaisen miehen räkäinen, kaljanhuuruinen: "Nälkä lähtee syömällä ja vaimo juomalla" -sanoma alkoi kajahdella päässä oivaltaessani mihin tämä johtaa. 
Enkä viittaa aviomiehen haluun alkoholisoitua vaan haluun rajoittaa vaimoaika minimiin.

Jakso oli lyhykäinen (tähänkään en ole saanut vielä aviomiehen täyttä vahvistusta) ja siitä selvittiin. Osasin katsoa peiliin ja pyytää anteeksi. Ja vedota hormooneihin. Ja lyhyisiin yöuniin. Ja aiheesta täysin poikkeaviin asioihin. Sain anteeksi. (Pitäisiköhän tämä vielä aviomieheltä varmistaa...)

Pohdin syitä miksi juuri tuo mies tekee mut umpionnelliseksi. Koska hän (nyt puskee vähän siirappia)  rakastaa, kunnioittaa, luottaa. On rehti, hauska, komea ja luottokelpoinen. Käsittämätön "bull shit" -veteraani. Keplottelee kirkkaanvalkeat sepitykset sadasosasekunneissa asiasta kuin asiasta niin ettei valehtele, mutta onnistuu puliveivata huolella. Omaksi edukseen tietysti. Joku voisi pitää tätä heikkoutena, mutta kyllä tämä meillä lykätään suoraan vahvuuksien lippaaseen.

On siis selvää, että haluan antaa vähintäänkin vastaavaa rakkaudenriemua myös takaisin. Olemalla kelpo vaimo kaikkine samoine ominaisuuksine. Bull shit -asiantuntemusta lukuunottamatta. 

Tapahtuipa hiljattain Tallinnaan johtavan pika-aluksen tanssiravintolassa opettavainen ja silmiä avaava tilannekin. 
Kaksi herraa vaimoinensa istuivat kuivin suin pöydän ääressä kun toisen herran suuta alkoi napsaamaan. Tästä alkoi kiivas neuvottelu vaimojen kanssa mahdollisuuksista hakea suun kostuketta.   Neuvottelun ensimmäinen erä johti tilanteeseen, jossa herrat saivat hakea yhden oluen puoliksi. Lienee selvää, ettei lopputulos miellyttänyt neuvottelun kaikkia osapuolia, jolloin toinen vaimoista jousti sopimusehdoissa sen verran, että oma olut maksaisi aviomiehelle julkisen paritanssin laivan parketilla. Aviomies nousi sanaakaan sanomatta ja lähti kohti baaritiskiä, jolloin vaimo teki viimehetken muutoksen sopimukseen: "Masa. Jos otat oman, se tekee sitten kaksi tanssia!"
Aviomies palasi baaritiskiltä yhden juoman kanssa ja asetti sen kohteliaasti herrojen väliseen puolimatkaan. Yhdessä hörppivät ja pohtivat, että olisipa kaksi lasia.

Kerroin aviomiehelleni tämän kokemuksen pohjalta, että mikäli ikinä koskaan tämä avioliitto saavuttaa nähdyn pisteen, voi hän hyvällä omalla tunnolla heilauttaa kättänsä lähdön merkiksi.

Jos jotakin positiivista, niin se tässä kivenkovalla luottamuksella varustetussa kompleksissa on kaikkein parasta, että tilivelvoite on vapaaehtoinen. Esiintyy enemmänkin taipumuksena ja haluna keskustella oma-aloitteisesti. Tästä mää pidän.

Tulipahan loristua, mutta semmosta se on.

Jos otat, et aja - näitäkään koneita.

Oi miksi ne voimakkaat tuulenpuuskat käy vuorenhuippuun juuri keskellä yötä?
Siitäkin huolimatta, ettei menneet ompelutyöt lippapipoineen ole tuoneet (tämän helvetin lipan lisäksi) haluttua lopputulosta, on ompelutarmo pysynyt vahvasti keskuudessamme eikä yrityksen puutteesta ole ollut pulaa.
Lupauduin muutama päivä sitten kaverin kanssa parille iltavikkelälle paikalliseen kuppilaan. Samaiselle päivälle osui myös uusien kankaiden toimituspäivä. Tämä johti tilanteeseen jossa iltavikkelien jälkeen otin muutaman tunnin unta ja heräsin keskellä yötä, klo 03.00 täysin virkeänä – inspiraatiota täynnä – hypistelemään uusia riepujani. 
Pienessä hippurassa monikin asia vaikuttaa hyvältä idealta, joten päätin siinä yön pikkutunteina pestä kankaat ja leikellä sillä aikaa kaavatkin valmiiksi. Olisin toki alkanut hurruttelemaankin, jos markettikoneeni sinfoninen värähdys ei herättäisi koko kylää. Ehkä ihan hyvä. Jos ompelen selvinpäinkin lippapipon lipan päälakeen, lienee itsestäänselvää, ettei parin iltavikkelän jälkeen saa ajaa – näitäkään koneita.

On pakko nostaa jälleen (lipatonta) hattua aviomiehelle, joka on antanut kaiken tukensa ja uskonsa uudelle harratukselleni. Osallistunut myös piirun verran – kenties kehityksen toivossa –  ostamalla yllätykseksi vaimolleen "Paapiin kaavakirja lapsille" -teoksen. Ihana kirja kertakaikkiaan ja voin pienten lasten vanhemmille lämpimästi suositella. Olin jo täysin vakuuttunut, että kohdallani osuvampi teos olisi "Piipaan kaavakirja pöpille" kun minun kaltaisesta, lukemaansa ymmärtämättömästä personaasta on kyse. Mutta ei. Olen edistynyt. Tai sitten Paapiin kaavakirja on todella suunnattu lapsille.


Tänään on juhlapäivä. Uusin naperotuotanto täyttää huikeat 5 kuukautta. On itsestäänselvää todeta, että aika on mennyt vauhdilla. Niinhän se menee. Elämä.
Kaikki ennakkoajatukseni, pelkoni ja jopa realistiset odotukseni siitä, onko minusta vielä tähän – on osoittautunut vääräksi. Olkoonkin epävakaat yöunet, oman ajan puutostilat ja huomattava sylivelvoite runsas osa tätä elämäntilannetta, se on kaiken arvoista. Jopa ihanaa!
Joskin meillä on niin käsittämättömän fantastinen tukiverkko, ettei tämän kaiken helppous ja arvokkuus juonna yksin omaan vain meidän hyppysistä. Kyllä niillä auttavilla lainasyleillä on ollut käsittämätön voima. Eikä tällaisen tiimin hyöty ja rikkaus kohdistu vain uupuneiden vanhempien sielunhoitoon. Kyllä siinä rikastuu myös jälkeläinen ja tiimin jäsenet itse.
Ja sen vaan sanon, että koen tämän nyt vimppa viimeisen kerran ja aion kokea sen niin ettei tarvitse sitten jälkikäteen miettiä, miksi en ollut läsnä.
Myös isompani pääsevät osingoille läsnäolostani ja se lienee myös suuri bonus <3

Paljon olisi muutakin asiaa mielen päällä, mutta kerrankin kankaiden sijaan mielessä pyörii univelat. On tartuttava tilaisuuteen ja lirvahdettava kerrankin vielä ihmisten aikoihin unikosmokseen.
Hyvää yötä <3

P.S. Tein Paapiin kankaista tuon rääpäleen päällä olevan bodyn. Voin vakuuttaa, että siinä ei ole lippaa. Ei edes pyrstössä.

Vaikea peikkovaimo

Se on nyt kaksi viikkoa oltu tienpäällä perinteisellä työfestivaalikiertueella. Raskas, mutta äärimmäisen hedelmällinen – jokavuotinen ajanjakso. Joskaan hedelmällisellä en nyt viittaa viime vuoden toukkatuotantoon, jonka lopullinen toteutus konkretisoitui tämän vuoden maaliskuussa. Tällaiset raskaan sarjan tuotannot eivät muodostu perinteeksi, eikä sellaisia täten ole budjetoitu myöskään tuleville vuosille. Kristallinkirkkaalla suomenkielellä se tarkoittaa, että vaikka viimeisin teos onkin kerrassaan onnistunut, lapsiluku on nyt täynnä.

Tänään koitti kotiinpaluu ja myös perinteeksi muodostunut reissukaiho nostaa taas päätään. Samaan aikaan on ihanaa palata kotiin, mutta ympärillä vallitsevan hälinän muuttuessa syväksi hiljaisuudeksi tulee väkisinkin aavistuksen tyhjä olo. Olisin voinut kuvitella heittäytyväni kotona ensimmäisenä sohvan syvimpään nurkkaan, mutta toisin kävi. Hyvä kun kengät sain pois jalasta, kun jo kuurasin keittiötä ja heitin kaapeista tilaa vieviä turhakkeita pois. Ei aavistustakaan, miltä reissun osa-alueelta tällainen neronleimaus tarttui mukaan mutta hyvä niin, sillä vastaavaa tuskin on kotvaseen käsillä.

Vauvakuplan kuljettaminen festariolosuhteissa toimi yllättävän hyvin. Ruisrock oli aavistuksen liian humalahakuista ympärillä olevan kansan toimesta, mutta Pori Jazz toimi huviretki -henkisellä konseptillaan sylikokoisen palleron kanssa erinomaisesti. Kiitos ja kunnia vauvakuplan hellästä huolenpidosta kuuluu kuitenkin festivaaliolosuhteisiin loistavasti mukautuneille lastenhoitajille <3

Vaikka mukanamme työreissussa kulkee vauvakuplan lisäksi yksi kappale avioliittoja, on tällaisissa olosuhteissa työmoodi parisuhdetta vahvempi voima. Tämä ja halipula johtaa toisinaan parisuhdereklamaatioon. Joskus rakentavaksi tarkoitettu palaute saattaa myös lirvahtaa pääportista täysin asiaankuulumattomassa valeasussa. Lue: Äkkipikainen kiukku ei mistään ja todennäköisesti kaikesta. 

Muuan iltana näin tapahtui, päästessäni odotetulle vapaalle ja saadessani liikaa viinin tuomia viestinnän vapauksia. Aamulla anteeksi pyytäessäni, tein myös kainon gallupin aiheesta: "Miksi juuri minä valikoiduin elämänkumppaniksesi" – johon mies totesi tyylilleen uskollisesti: "Hani, loppuviimein kaikista vaimoista tulee vaikeita – tai peikkoja."

Lienee siis täysin yhdentekevää, minkälainen vaimo on löydettäessä, koska lopputulema on aina sama. Vaikea peikkovaimo.

Festariolosuhteisiin kuitenkin vielä palatakseni, huomioitakoon kansan käsittämätön kyltymättömyys alkoholin sisimpään. Jalat alta vievä jano tuntui olevan valtaosalla. Seuraavana päivänä voi sitten miettiä, että oliko se paljon odotettu artisti hyvä. Tai edes läsnä.
Ja ei – minä en ole se harras täti rehuhattu päässä, joka paheksuu. Vaan se, joka vaan tuumailee sivusta ja mutisee partaansa.
Ja partahan mulla on. Mies osoittaa harva se päivä niitäkin haivenia. Tuli vain mieleen
<3

Miksi, oi miksi?

Se on kevättä kumpareilla, kun kottaraiselle iski vaihdon tarve kuusen latvaan. Menin ja blondautin hiukseni. Edelliskerran vastaavanlainen päähänpisto kesti vain muutaman päivän, jonka jälkeen lähdin soveltamaan. Tällä kertaa keräsin blondikoriin päiviä kokonaiset seitsemän. 

Kaikki tapahtuu niin äkkiä yrittäessäni ohittaa marketin hiushyllyä, jonka värivalikoima saa prideviikotkin kalpenemaan. Niin upeita ja ihania variaatioita. Valitsin hyppysiini Lorealin Colorista Paint #rose blonde – värin. Häivähdys pinkkiä ja lämmin toive kellertävän värin perääntymiselle.

Kokeilin ensin pieneen testitupsuun ja ihastuin. Ryin koko lakeen.  Tahma päässä oli ihanan väristä. Odotukset korkealla. Vaan jotain tapahtui. Huuhteluveden mukana liukui sekä väri, kiilto että pohjavilla. Jäljelle jäi yhä kellertävä väri ja helvetin kuiva mäenharja.

Taas löydän itseni miettimästä, että miksi – oi miksi pitää aina haaveilla vähän enemmästä?

Tässä vaiheessa on hyvä vielä eksyä menneeseen ja aprikoida, että oispa vielä näin hyvinvoiva ruoska.
Kuvassa vallitseva rakkaus on kuitenkin onneksi säilynyt. Mitä nyt ottanut vähän osumaa vauvakuplan pohjatuulessa. Mutta pelkoja sen kariutumisesta ei ole.
Vaikka oma lauttamme keikkuukin vankan kölin päällä, kehoitan jokaista vauva-arjessa hoipertelevaa pariskuntaa kieltämään toisiltaan erouhkailut – tai toteutukset – vauvavuoden aikana. Tämä vaihe on ankara. Mitä sitä kieltämään.

Iltaisin tulee vaihdeltua varsin hilpeitä verukkeita puolin ja toisin, jotta vastuu yöheräämisistä siirtyisi  hyvällä omalla tunnolla avioliiton toiselle osapuolelle ja pääsisi itse livahtamaan vastuusta kuin koira veräjästä.

Epätoivoisimpien pyrkimysten on kuultu menevän jotakuinkin tämän suuntaisesti:
"Sulla on äitihormooneja. Sä hoidat lapsen ja mä hankin ravinnon. Mun pitää nukkua yö hyvin jotta jaksan juosta savannilla."

Asiasta kiusallisiin tilanteisiin, joita elämässäni tuntuu pulpahdella tuon tuosta.
Kävin poikkeuksellisesti "vieraissa" mitä kosmetologiini tulee – hovihenkilöni ollessa itse lomalla. Tarkoituksena hylätä naapurin pihan puolelle laajentaneet kulmakarvat.
Tiedättehän kauneushoitolat. Ne missä sisäänastuessa tulee se kliinistäkin kliinisempi tunne sekä paikasta, puhumattakaan putipuhtaasta kosmetologista itsestään. Ilmassa tuoksuu hempeät suitsukkeet ja pyhä huolellisuus. Itseä aina vähän hävettää oma homssuinen olemus ja saamattomuus.

Tällä kertaa heittäessäni itseni levyksi, hämmästeli kosmetologi välittömästi naapuriravintolasta pölähtänyttä tuulahdusta. "Jopas nyt tulee voimakas käry. Ei yleensä ole näin meidän tiloihin asti tullut."
Sillä samaisella sekunnilla ratkaisen aivopähkinän, jonka johtolangat osoittavat laverilla makaavaan kottaraiseen. Jälkikasvuni oli juuri ennen lähtöäni käräyttänyt kotona sen verran rikkaat ritarit, että palohälytinkin havahtui. On ilmiselvää, että kuljetin näiden varsin vauraiden ritareiden sielut vaatteissani tuonne kliiniseen temppeliin saakka. Otin vastuun ja tunnustin olevani syyllinen. Kävelevä lättysuitsuke.

Tähän hätään ei sen tähdellisempiä käänteitä elämässä.
<3

Oisko siellä jotkut karnevaalitkin ollut.

Onhan tässä taas oltu ja menty. Nyt on taikuri itsekin ihmeissään, että mikä kohta tässä "äitiyslomassa" on sitä lomaa ja miten ikinä mä olen ehtinyt tämän kaiken aktiivisesti töissä ollessani? Päivittäisin termin esimerkiksi "äitivaiheeksi." Helvetinmoinen vaihe onkin kyseessä.
Päivät kuluu sukkelaan ja joka päivälle tuntuu olevan ohjelmaa niin paljon, että tällainen hetkessä eläjäkin on joutunut tarttumaan kalenteriin ihan tositarkoituksella. Ja kun jättää pieneksi hetkeksi tännekin kirjoittamatta, niin jo on niin paljon asiaa, ettei sitä edes ehdi enää yhteen postaukseen laittaakaan. Tai muista, mitä on menneessä historiassa tapahtunut.
Sen verran muistan, että olin polttareissa. Ja siitä sanottakoon sen verran, että on melkoinen etuoikeus saada jakaa kaason kruunu ex-miehen ja hänen morsiamensa häissä. Elämä on kuulkaa liian lyhyt turhaan draamaan. Suosittelen mieluummin ystävyyttä.
Se vaatii vilkaisun peiliin – ehkä kahdestikin, mutta on kaiken sen arvoista.
<3
Ihanat polttarit, ihana jengi.

Muistan käyneeni myös 70-luvulla. Siskoni miehen 40-vuotis juhlissa. Kaiken kaikkiaan onnistuneet karnevaalit. Löysin sieltä hiilenmustan aviomiehenikin. Toisin kuin tositilanteessa, tällä kertaa se oli rakkautta (tai räkänaurua) ensisilmäyksellä.
Vauvakuplassakin suhisee. Avauduin aiheesta jo henkilökohtaisella FB-sivullani ja riipasen nyt siitä mistä aita on matalin. Kopioimalla.

Rakastan päähänpistoja, projekteja, hetken huumaa. "Suonenvetoja" -kuten veljeni tapaa sanoa. Ennen kaikkea silloin, kun aikatauluksi on merkitty "heti" tai "nyt.". Suunnittelulla ei ole aikataulussa sijaa. Toissapäivänä keksin haluta ommella rääpäleelle vaatetta. Ilman kaavoja, kangasta tai pienintäkään aavistusta miten niitä tehdään. Ihana ystäväni, Tuija riensi apuun. Nopeasti. Tuntee minut. 
Toi kaavat ja kokemuksen. Kolmet ehdin surrutella ennen kuin projekti päättyi. Seuraava hanke lienee "saumurin elvytys" ja "mielenhallinnan perusteet." JUST kun kerrankin projekti lähti oikeasti tuottamaan muutakin kuin puhdasta ilmaa. Ei auta kuin jäädä iloitsemaan näistä Taaville helvetisti liian isoista housuista. 
Nyt saumuri on lankavehkeistä vastaavan "Hellevin" ensiapukeskuksessa. Juhannuksen jälkeen nämäkin karkelot jatkukoon. Jos nyt ei mitään uutta tuulenvirettä käy vuorenhuippuun.

Ihanaa jälkijuhannusta (kun en tätäkään ehtinyt ajoissa hoitaa.) Elkää hukkuko. Veteen tai vitutukseen.
Ja mahdolliset ajankohtaiset elämäntapahtumat päivitän aktiivisemmin sinne kuuluisaan instant rammiin.
<3

Kaiken se kestää ja sillä viissiin.

Eikö nasahtanut hymypatsas hyppysiin tänäkään vuonna, vaikka hymyilit niin perkeleesti?
Been there.

Saanen esitellä lapsuudenkotini pianon päällä koristelevan kolmikon.
Vasemman hymypatsaan on ansainnut käsittämätön älykkö. Isosiskoni, joka on aina loistanut osaamisellaan. Se luokan "hikke" - kuten minun nuoruudessani tavattiin sanoa. Mikä tekee siskostani yhä vain poikkeuksellisemman, hänessä yhdistyy älyn lisäksi myös sosiaaliset lahjat. Kauneudesta nyt puhumattakaan.
 Ja toisin kuin minä, hän ei ikinä pidä itsestään numeroa. Ei pitänyt edes silloin, kun ponnahti suoraan seiskaluokalta ysille. Oikeesti. Kuka tekee niin?
Kuten nytkin, se on meikäläinen joka on huudellut kautta aikain hänen saavutuksillaan kun ei omat rahkeet moisiin hyppelyihin riittäneet. Hyvä kun sain pompattua edes peruskoulusta ulos.

Heti siinä siskoni veistoksen vieressä komeileekin äärimmäisen hyvänä kakkosena veljeni, joka ei käsityksieni mukaan loistanut koulussa numeroilla, vaan persoonalla. Tämän pystin tarinaa en tiedä, mutta veljeni tuntien joku on saletisti lirvauttanut suustaan epäuskoiset epäilyksensä hänen mahdollisuuksista patsaan hypistelyyn. Haasteet ja projektit on Jarille varsin mieleinen tila ja tämä tukisi teoriaani. 
 Niin tai näin - pysti saavutti määränpäänsä ansaitusti. Veljeni on sekä reilu, että persoona. <3

Kyllä mahtoi äidillä ja iskällä olla kovat odotukset kolmannesta kersasta, mutta tasan ei käy onnenlahjat. Kutosen keskiarvolla kymppiluokalle sisään ja seiskan keskiarvolla ulos. Tästä päästäänkin viimeiseen pystiin, joka komeileekin siinä heti veljeni patsaan oikealla puolella.
Minun "ups"-patsaani. Myyrää esittää. Itse tein. Äiti sen siihen laittoi ja sanoi sen olevan aivan kuin tekijänsä. "Ups sitä ja ups tätä."
Eikä parannuskeinoa ole tähän päivään mennessä löydetty.
Josta tulikin mieleeni kertoa teille syntymäpäiväreissusta, jonka mies yllätyksenä vaimolleen työnsä ohessa järjesti. Osa teistä on tämän varmasti instatarinan muodossa jo päässyt "läheltä näkemäänkin" kaikkine tapahtumarikkaine vaiheine, mutta teille jotka ette vanno Instagramin nimeen, tulkoon se tässä:

Eilen lähdettiin kuulkaa käsikkäin kohti Tamperetta. Aivan kaksin. Silmien vilkkuessa pelkkää sydäntä ja suun jo napsatessa illallismenua.
Olin pukeutunut varsin miellyttäviin, automatkan mukavuutta tukeviin lökäripöksyihin ja pitkään neuleeseen jotka eivät olleet aivan illallisravintolan trendin mukaisia. Agendana oli vaihtaa pakkaamani illalliskostyymi ylle perille saapuessamme.
Jos siis olisin sellaisen pakannut mukaan. Tämä dementia-arpa ei voittanut.

Pienen alkushokin jälkeen kopeloin laukkuni sisältöä epätoivoisella raivolla ja osuinkin tutun tuntuiseen tekstiiliin. Tunnistin materiaalin varsin siistiksi haalarikseni. Riemastuin käsituntumasta ja ryin vaatekappaleen laukusta vain todetakseni sen olevan siivousraivareistakin tuttu kuuraushaalarini.  Mitä helvettiä olen ajatellut pakatessani siivoushaalarini mukaan?
Sen verran voin kertoa, että niin elastinen ja väljä riepu ei sovellu illallishommiin. Ei voittoa siis tässäkään arvassa.

Luovutin ja marssin illallispöytään alkuperäinen asu ylläni. Ylpeänä sen kannoin. Mies totesi vaimonsa paenneen palvelutalosta illallispöytään pyjama ja kylpytakki yllään. Näkemykseni mukaan tämä vain tukee dementiaa sairastavan vaimon diagnoosia.
Aamulla aiemmin mainitsemani siivoushaalari sai kunnian lähteä mukaani hankkimaan vaihtoehtoisen vaatekerran.

Jos nyt jotain lisämainittavaa kömpelöstä persoonastani tällä reissulla, niin kokemusten kultapossuun laitettakoon "lähes lähtö hotellilta hintalappu perseessä" ja sen verran vanttera keskittyminen vasta ostettuun jäätelöön, että leimasin ostoskeskuksen lasioveen komean häpeämerkin jäätelöisillä huulillani pyrkiessäni näyttävästi halki entradan. Yllättävän kova jysäys ja tuska nenänpäässä.
Ja voitte vain kuvitella sitä häpeän määrää, kun joudut peruuttamaan muutaman askeleen saadaksesi sen automaattioven todella reagoimaan uuteen pyyntöösi. Peruutin kahdesti, kolmas arpa voitti.

Että valtavan onnekashan tuo mies on, että pääsee tätä kävelevää näyttämötaidetta näin läheltä päivittäin seuraamaan.
Kaiken se kestää ja sillä viissiin.
<3

Tasoitemassan purkupäivät

Nämä kirjoituslevot aina vähän venähtää tämän yllättävän kiireisen äitiysloman myötä, mutta kuten jotkut ehkä onkin saattaneet huomata, olen varsin aktiivinen instatarinoiden päivittäjä. 

Jos edellinen kirjoitus kertoi pyrstöistä, olkoon tämä vaikka tarina samaista pyrstöä kantavan rungon latvasta.

Vasta viime vuosina olen osoittanut kiinnostusta omaa tai muiden julkiasua kohtaan. Ehostus ei ole koskaan ollut vahvuuksiani vaikka se onkin kuulunut arkirutiineihini.
Menneellä viikolla olen käyttänyt helvetisti liikaa aikaa tummien silmienalusten ja tulipunaisten poskien epätoivoiseen naamiointiin. Ilman tulosta tietysti.
Sen voin sanoa, ettei näissä hyppysissä vallitseva osaaminen saa aikaiseksi niin perusteellista sotamaalausta, että se peittäisi äitiyden karun totuuden. Koska yritystä on kuitenkin ollut, on maalikerrokset myös sen mukaiset. Mitä enemmän yritystä, sitä enemmän kerroksia – tiedättehän.

Kiitos kaiken edellä mainitun – kera kevätauringon ja lämmön – löydän itseni jatkuvasti tilanteesta jossa haluaisin sijoittaa koko vartaloni latvan kylmän vesiputouksen alle ja hinkata kaiken sen vaivalla suditun tasoitemassan kasvoistani pois. Näin on tapahtunutkin – joskin vesiputouksen korvikkeena on toiminut hento meikinpoistorätti. Se puhtauden tunne pakkelin eliminoinnin jälkeen on kuitenkin pilviä hipova.

Tästä intoutuneena päätin haastaa itseni arjen meikittömyyteen. Ripsethän mulla on aidot kuin Saagimin sielu, joten niitä ei lasketa. Kulmakarvatkin kokivat sytostaattien myrkyttämän tappion sen verran radikaalisti, että toipumisprosessi on tällä tavalla neljän vuoden jälkeen yhä käynnissä. Myös heille suodaan mahdolliset elvytystoimenpiteet,
Mutta iho. Iholle en saa laittaa minkään sortin rappausta, laastia tai tasoitemassaa. Sitä saa vain hoitaa. Poikkeuksena juhlat ja liiketoiminta.

Aviomies antoi täyden tukensa arjen haasteelleni sanoin:
"Kiva että sä olet ihan itse keksinyt sen, mitä mä olen sulle jo kahden vuoden ajan suositellut"

Nyt vastaanotankin mielihyvin mahdollisimman luonnollisia vinkkejä hoitaa tätä vauvakuplan aiheuttamaa todellisuutta. Tipsi hyvistä yöunista onkin jo tiedossani ja hakemus vetämässä kolmen kuukauden ikäiselle työnantajalleni.

Jokseenkin ironista, että kuitenkin juuri tänään – yksi yö meikittömyyspäätökseni jälkeen – meikkipöydälläni oli elämäni ensimmäinen ruuhka teini-ikää lähestyvän tyttäreni toimesta. "Äiti, saisinko laittaa vähän ripsiväriä ja huulikiiltoa?" <3 Ja hänhän sai.

Pohdin tuossa muuan päivänä myös ikääntymistä, ikäkriisejä ja sen semmoisia. En pelkää vanhenemista – päinvastoin syöpätaipaleen jälkeen se on jopa toivottavaa – mutta pelkään aivan valtavasti "täteistymistä." Tai lähinnä yhteiskunnan painostusta täteistyä. (Voisko joku kertoa, että miten helvetissä toi sana pitäisi oikeaoppisesti kirjoittaa?)

Koska elämässä tulee se hetki kun pitää luopua puoliponnariyläsykeröistä, värikkäistä adidas palttoista tai puolihullusta huumorintajusta? Menin ja vastustin tätä ajatusta tuunaamalla itselleni takin.
Heti tuli paljon parempi olo.

Tähän loppuun haluaisin vielä jättää mainoksen. Se on mainos veljestäni, joka "päätti aivan yhtäkkiä kesken työpäivän lopettaa ryyppäämisen" vaikka on omien sanojensa mukaan "hauska ja komea kännissä." Tarkemmin tätä jöötiä voi lukea hänen "Korkki Kiinni Jari"-blogistaan.

Voin vakuuttaa ja vannoa, että jos luet tätä häiriintynyttä blogiani jo vähintään toistamiseen, viihdyt takuuvarmasti myös veljeni sulkakynän alla. Impulsiiviset päähänpistot, itseironia ja matalan kynnyksen harkitsematon huumori kulkee meillä suvussa.
Ja se itse mainoslause tulee tässä:
"Tykkäämällä ruuvaat korkkia kireemmälle."
Ihan itte keksin. Aika hyvä. Tai en siitä tiiä mutta tykätkää nyt silti.
<3

Tarina pyrstöstä.

Mulla oli tuossa vielä pari kuukautta sitten tiukka periaate, etten erityisemmin jauha ulkonäköasioista. En jäisi sillä tavalla jumiin kun intternetti on muuten niin täynnä "olen hyvä näin" -sanomaa.
Kuitenkin tänään mun periaate lähtee vesittymään jotakuinkin tästä...

Kesä lähestyy ja jengi ottaa hirveän stressin ja ulkonäköpaineen. Pumpataan salilla – tai haaveillaan siitä – minkä ehditään ja mietitään minkämoisiin telttoihin ne joulukinkut piilottaisi kun aikataulu käy tänäkin vuonna vähän tiukaksi.

Edellisessä kirjoituksessani toin ilmi rakkauteni omaa kehoani kohtaan. Tajusin välittömästi tekstin julkaisun jälkeen mokanneeni täysin tilaamalla pari kuukautta sitten kymmenen euron arvoiset "Freddy-kopiot" suoraan Kiinasta. Kun halvalla sain. Teille jotka ette tiedä Freddyistä tuon taivaallista, toivotan ensisijaisesti "onnea" – ja seuraavaksi valaisen niiden nostavan kankkuja kuin Nykänen kuppia konsanaan.
Yhden ylimääräisen pakarasauman ansiosta ne luovat illuusion ryhdikkäämmistä kannikoista.

 Olin jo unohtanut koko tilauksen, kun posti kiikutti ne luukusta sisään. Vedin ylleni ja hämmästelin kymmenellä eurolla pakaroiden nousseen korkeuksiin, eikä polvitaipeitakaan enää kutitellut. Näytti siltä, kuin olisin oikeastikin tehnyt jotain kankkujeni eteen. Muutakin kuin syönyt.
Tunteet siirtyivät hämmästyksestä hävetykseen ja aina kepeään aggressiivilla höystettyyn päättäväisyyteen saakka. Ketä tässä on tarkoitus huijata ja miksi?

Aviomiestä on turha enää viilata linssiin. Hän jos joku on varsin tietoinen kankkujeni viemästä pinta-alasta. Sekä korkeus, että leveyssuunnassa. Muiden mielipiteitä en ole kiinnostunut edes analysoimaan. Sanotaan, että naiset pitävät huomiosta ja sitä on turha lähteä kieltämään. Mutta tahdonko huomion kohdistuvan nimenomaan pyrstööni?

Aivan hiton paljon mieluummin kuulen jonkun ihailevan tyyliini liittyvää yksityiskohtaa tai yhden parhaimmista ystävistäni toteavan tapansa mukaan vaikka silmälaseistani kaunistelemattoman ajatuksen: "no hyi!" mutta mitä helvettiä teen yksinkertaisen, ulkonäkökeskeisen henkilön ajatuksella "hyvä perse?"
(Aviomiestä ei lasketa, koska hänen tehtäviinsä kuuluu kehua pyrstöäni. Näytti se miltä hyvänsä)

Nyt jopa harmittaa, että ne kymmenen euron kankunnostajat on niin mukavat jalassa, eikä niitä kertakaikkisesti voi käyttää. Paitsi peittämällä huijarikankut pitkällä paidanhelmalla. Huijaukseni siis käsittää pakaroiden ihmenousemisen, sekä niiden peittämisen – at the same time.

Täten olen lähtenyt henkilökohtaiseen kapinaan ja rakastamaan kehoani yhä enemmän. Menin ja ostin lappuhaalarit. En tiedä onko muilla samanalaisia kokemuksia, mutta ainakin meikäläisen kohdalla takapuoli kertakaikkisesti häviää tällaiseen pukineeseen. Simsalabim vain. Eikä ne todentotta anna anteeksi piiruakaan. Ei nosta, ei tue. Ei edes yritä.
 Mikä voisi olla pahinta mitä tapahtuu kääriessäni kankut näihin henkseleihin? Muutakin kuin ettei ylimmät kankkunapit meinanneet mahtua kiinni.
Että joku ajattelisi tai toteaisi, että onpas huono perse? No voi hitsiläinen.
Jään henkiin.
Onko itsensä hyväksyminen siis vain asennekysymys?
Ehkä. Koen, että itse voin vaikuttaa miten vastaanotan kritiikin. Tai kehun. Sekin tuntuu olevan monille vaikeaa. Hyväksyä vilpitön kehu. Terkkuja vaan aviomiehelle, joka jo hyvän tovin on ladellut kauniita asioita vaimostaan saaden pitkään takaisin epäuskoisen tuhahduksen. Miehen luotsaama koulutus on kuitenkin mennyt perille ja sana "kiitos" kuuluu nyt vahvasti tällaisten tilanteiden repertuaariin.

Ja ennen kuin joku meikäläistä isompi ajattelee, että "mikä sinä olet mitään sanomaan" niin pitää muistaa, että kaikkien lähtökohdat on erilaiset. Itsensä hyväksyminen tai hyväksymättä jättäminen ei välttämättä liity painoon tai kokoon millään tavalla. Minun kehoni on nyt erilainen kuin ennen. Tilanne jonka joko hyväksyn tai en hyväksy.

Semmonen pikkunen tarina pyrstöistä. Tämä sama tarina voisi koskea myös ryntäitä tai vatsakumpuja, tai vaikka jotakin henkistä problematiikkaa mutta tämä pyrstöasia oli itselleni niin lähellä sydäntä että halusin valita nimenomaan sen.

Ja loppuun kerrottakoon terveiset 5-vuotis kontrollista Syöpäklinikalta. Läpi meni niin että heilahti. "Tällä syöpätyypillä viisi vuotta on erinomainen saavutus. Jos se ei ole uusinut nyt, on hyvin epätodennäköistä sen uusiutuvan enää laisinkaan."

Ei muutaku pyrstöt heilumaan. Mä oon elossa <3

Vauvakuplan ensimmäinen puhkeaminen

Käyn Helsingin ydinkeskustassa paljon pikavisiiteillä anoppini asuessa huudeilla. Harvemmin tulee kuitenkaan käveltyä kaupungissa kuin muuan turisti – maisemia ja pikkuputiikkeja ihastellen. Tällä viikolla on kuitenkin tullut parikin kertaa viihdyttyä kyseisellä kylällä ja laajasta valikoimasta kahvilasuosikikseni on ehdottomasti noussut El Fant - Coffee & Wine bar (Katariinankatu 3.)

Ihana pieni – aavistuksen hippi kahvila, joka varsin lapsiystävällinenkin. Tilava inva-wc hoitopöytineen ja varavaippoineen tekivät vaikutuksen jälkikasvuni vääntäessä yllätyssonnat kesken kauramaitolaten.

Kuvista ensimmäinen ei ole El Fant, mutta sijaitsee tämän mahtipontisen pytingin välittömässä läheisyydessä.

Kuvassa näkyvä puuro oli oikein hyvänmakuista, mutta hirvittävän pahan tuntuista – koska manteliallergia. Tämä ei liene El Fantin vika.

Tänään tapahtuu vauvakuplan ensimmäinen puhkeaminen, nuorimman rääpäleeni jäädessä mummon ja papan hellään huomaan. Minä ja aviomies taitamme merimatkaa parhaillaan vuorokauden mittaisille rehveille Tallinnaan. Olen itsestäni valtavan ylpeä tiivistettyäni vauvan hoitomanuaalin vain keskimittaiseen sähköpostiin. Jälkitoimitettuja, suullisia päivityksiä manuaaliin keksin vain muutaman. 

Mies ideoi, että käyttäytyisimme näillä rehveillä toisiamme kohtaan kuin ensitreffeillä konsanaan. Totesimme yhteistuumin sen kuitenkin olevan silkkaa epärehellistä porinaa. Ei tässä auta enää esittää olevansa maailmankaikkeuden ainoa nalkuttamaton nainen, jonka suolisto vaan ei tuota pienintäkään tuulenvirettä.
Mistä sen ilon sitten repii jos ei yllätyshiljaisista yhteisen peiton alla.

Yhtään edelliseen lauseeseeni viittaamatta, matkaamme voi seurata pienin pläjäyksin Instagramin tarinaosiosta. 
<3

Väliaikaista kaikki on vain

Parisuhdepäivitys huudettu.

Havahduin tuossa miettimään, että parisuhdehistoriamme käsittää alle kaksi vuotta ja jo nyt olemme saavuttaneet avioliiton lisäksi perheenlisää ja nähneet sen arkisimman arjen mitä avioliitto tarjoaa. (Melko kauan se tältä sutturalta taas raksuttikin...)

Sanottakoon, että suuri rakkaushuuma on kokenut lievän kolauksen yöheräilyjen ja siitä aiheutuneen väsymyksen myötä. Tämä näkyy kotitöistä nalkuttamisena lisääntyvissä määrin. Tällaisissa tilanteissa allekirjoittaneesta kuoriutuu ärsyttävä bitch, joka ei ravilaput silmillään pysty näkemään tarpeeksi vastapuolen osallistumista. Tilanne tosin raukeaa yleensä nartun ymmärtäessä olevansa ongelma itse. Nalkutuksen jälkeen päällimmäinen tunne on syyllisyys. Loppuhuipentumaan liittyy edellä mainitulla tunnetilalla höystetty itku – kera massiivisen rakkaudenpurkauksen.

Taivaan kiitos molemmille on päivänselvää, että tämä on vain väliaikaista. Siis raskaampi arki – ei avioliitto.

Ja jos jotain olen tässä elämäni aikana oppinut, niin onni on aivan hiton pieniä asioita toisen hyväksi.
Siinä missä itse hiivin aamuisin vauva kainalossa pois makuuhuoneesta ja pyrin takaamaan tuoreelle isälle mahdollisimman pitkät unet, osaa kyseinen mieshenkilö myös yllättää vaimonsa. 
Tänä aamuna heräsin klo 10.30 vailla mitään käryä kuluvasta vuodenajasta – joskin ihmeen virkeänä. Pikaisen "mikä maa mikä planeetta" -kartoituksen jälkeen kävi ilmi, että aviomies oli hipsinyt seitsemän jälkeen vauva kainalossa hoitamaan isommille naperoilleni aamupalaa ja siitä hilpassut koiran ja vaunujen kanssa lähes 2 tunnin mittaiselle lenkille. Tästä seurasi vaimon ylitsepursuava rakkaudenhuuma.
Näin sitä onnea ylläpidetään. Toisen huomioonottamisella. Ilman rahallista panostusta.
<3

Palasin lukemaan ajatuksiani 4 vuoden takaa Kutsumaton vieras -blogistani ja ilahduin suuresti huomatessani, etten ole juurikaan noista ajoista muuttunut. Tai viisastunut.
Tasan neljä vuotta sitten olin myös viljellyt itseironiaa postaamalla itsestäni seuraavan kuvan tekstillä:

"Kyllästyttääkö vanha pertsa sinua? Ei huolta - käännä se vain ympäri ja uusi look on valmis."

Tästä päästäänkin sukkelaa oikotietä somemaailmaan ja sikafilttereihin.

Taivas varjele miten huonolla itsetunnolla tämäkin suttura aikanaan varustettiin. Syystä tai toisesta olin jatkuvasti itsekriittinen. Peittelin muutamalla hiushaituvalla hörökorviani, pitkillä paidoilla löllöjä pakaroitani ja raskausarvilla rypistynyttä vatsaani. Rinnoiksikin kutsutuista, tyhjistä kansallispuvun taskuista puhumattakaan.

Kun syöpädiagnoosi lyötiin tiskiin ja se toinen vihaamani nahanretale vietiin, oli aika alkaa rakentamaan itsetunnon perustuksia. Ei sitä kaljuna paljon haituvilla korviakaan peitelty.
Voi sitä räkänaurua, kun silloinen naapurini ampui rohkeana lempinimellä "titlooppi". Siitä se eheytyminen varmaan pikkuhiljaa alkoi.
Kuulostaa melko kliseiseltä, mutta nyt voin sanoa vihdoin rakastavani kehoani. Kolmen lapsen, syövän ja muun elämän jättämät kilometrit on just mulle tarkoitettu. Tää on mun matkani.

Nyt Internet on Instagramineen päivineen täynnä kuvia, joissa olen kaikkea muuta kuin edustava. Kyllä mä somessa filttereitä käytän, mutta ei nekään perkele ihmeisiin pysty. Tässä mitään taikuri Luttisia olla sentään.
Miljoona kertaa tästä samasta asiasta puhunut, mutta heittäytykää heittäytykää!

P.S. Onnea on myös vaimonsa hiukset kähertävä aviomies. Ei huonosti ekakertalaiselta, vaikka 70-luku soittelikin jo kampaustaan takaisin.
Naamasta ei kukaan soitellut.





Juhlalta haisevan peikon menestystarinoita

Kävipä muuan yönä sellainen hassun hauska tilanne, että rääpäleen yösyötöllä jo viikkoja kestänyt rohina yltyi raskaaksi hengitykseksi – näin hieman hätääntyneen äidin silmin jopa hengenahdistukseksi. Kurvasimme klo 03.30 Lastenklinikan päivystykseen näyttämään lääkärille täysin tyytyväistä, rohisematonta, puhdasta ilmaa puhaltavaa poikaa. 
Tällaisena hetkenä sitä toivoisi lääkärin kysyvän jotain muuta, kuin "oliko teillä siis jotain muutakin huolenaihetta kuin tämä mahdollinen nuha?" Oli ehkä nähnyt jonkin kuivuneen räkänokareen pojan nenänpielessä. Kovasti yritin selittää kotona nähtyä jokseenkin pelottavaa tilannetta, mutta huumoriveikkomme antaessa hoitajille leveimpiä hymyjään oli "idiootin" leima jo tatuoitu tiukasti otsalohkoon.
Palasimme kotiin mukana kasa univelkaa. Rohinat jatkuu, mutta neuvolassa suoritetun määräaikaishuollon perusteella mistään vakavasta ei ole kyse. Seuraamme. 

En ole juurikaan ehtinyt kirjoittelemaan kun on ollut vähän haipakkaa. Kuten esimerkiksi puutarhahommia ja sen sellaista.

Olen katsokaas sellainen ihmistyyppi, joka innostuu milloin mistäkin ja kokeilunhalu on suuri, mutta on kaikessa aivan käsittämätön katastrofi. Ja tämä ei ole mitään huomionhakuista käänteispsykologiaa vaan ihan rehellinen "keskittymiskykyni on kuin kultakalalla" -tunnustus.
(Siltävaralta tiedoksenne, jos se jollekin olisi vielä jäänyt epäselväksi.)

Otetaanpas nyt esimerkkinä nämä jo äsken mainitsemani puutarhahommat. Siinä missä minä ja lapset räpellettiin multien ja siementen kanssa, yritti aviomies kertoa googleosaamisellaan vinkkejä onnistuneeseen yrttikasvatukseen. Arvostan, mutta en kuuntele.
Meikäläisen kasvatus menee niin että laitetaan multaa, ripotellaan siemenet – jotakuinkin koko pussi yhteen ruukkuun – ja kastellaan. Ja sitten vain toivotaan parasta.

Ja uskokaa tai älkää – olen kyllä varsin tietoinen mm. taimivälifaktoista joita en kuitenkaan noudata, koska kuvittelen onnistumisprosenttini olevan huomattavasti suurempi mitä enemmän siemeniä ripottelen. Tiedän jonkun ottavan tämänkin lajin vakavasti. Itse en siihen pysty.

Tässä kasvaa muistaakseni tomaattia. Tai jotain basilikan ja ruohosipulin väliltä. Yhtään en muista mutta hirveän innoissani olen jo näistä vihreistä huituloista.

Toinen ongelmani kohdistuu pään alueelle. Yläpään. (Alapään ongelmien annettakoon pysytellä blogin ulkopuolella)
Olen aina ollut surkea meikkaaja. Kautta aikain meikkivoiteeni on ollut väärän väristä, kulmat piirrelty sinne tänne ja huulipunat hienon startin jälkeen lopulta kuitenkin leuassa.
"Countour" on sanana tuttu mutta sisältönä vieras. Näinpä turvauduin työn myötä tulleen gaalaillan ehostautumisessa osaavampien ystävieni tukeen. Ja taivas varjele miten taitaviksi taikureiksi he osoittautuivat.
Kiitos hovitaikurit Juli ja Pauliina <3

Ja sitä faktaa, etten todellakaan näytä tältä herätessäni vahvistakoon aviomieheni seuraavan aamun sanat: "Tiedäthän hani että rakastan sua niin paljon, vaikka sä juhlalta haiseva peikko oletkin."
<3

P.S. Olen rohkaistunut Instagramin tarinatoimintoon. On kaikkien etu että pysyvät palvelussa vain vuorokauden ajan. 

Keskivertoa matalammat "syvät vedet"

Esikoiseni syöksyessä hirvittävää vauhtia kohti teini-ikää, hänen täytettyään juuri 12-vuotta tulee väkisinkin ajateltua elämää vähän syvemmin. (Ottaen kuitenkin huomioon allekirjoittaneen vähän keskivertoa matalammat "syvät vedet.")

Olin 19-vuotias kun sain esikoiseni. "Liian nuori" – sanoisi joku. Juuri sopiva  – sanon minä.
Olen miettinyt paljon itseäni äitinä silloin ja äitinä nyt, enkä tiedä kuinka kultaiseksi aika on muistot hinkannut mutta en usko muuttuneeni vanhempana kovinkaan radikaalisti. Rakkautta, rajoja ja räiskettä on ollut silloin ja on sitä on myös nyt.
En ole koskaan ollut se äiti, joka ei raaski antaa vauvaa hoitoon tai muiden hellittäväksi. Päinvastoin – osaan arvostaa myös omaa mielenterveyttäni, joka kaipaa hetkiä ilman lasta sekä isovanhempien tarpeita saada viettää aikaa lapsenlapsensa kanssa. Ilman että kyylään ja ohjeistan vieressä.

Myönnän toki kirjoittaneeni esikoisen kohdalla kahden A4 -mittaisen käyttöohjeen isovanhemmille heidän huolehtiessa ensi kertaa kullannupustani kokonaisen yön yli. Tällä kertaa saattaisin tiivistää manuaalin yhteen.

En myöskään ole äiti, joka selviytyisi kahden vaippaikäisen kanssa järjissään, joten keskimmäisen synnyttyä koin 4 vuoden ikäeron erinomaiseksi. Ja kaksi lasta täysin riittäväksi. Kun (elohopeaksikin kutsuttu) lapsi numero kaksi sai jalat alleen, oli päätös lapsiluvun täyttymisestä ilmiselvä.
Puun takaa yllättänyt syöpä ja sen tuomat riskit vahvisti päätöstäni. Uuden parisuhteen koittaessa toin varsin selvästi ilmi, etten aio tai voi enää lisääntyä. 
Kuuluisat viimeiset sanat. Ja terkkuja täältä vauvakuplasta.
Pelkäsin tätä kolmosta odottaessani enemmän kuin koskaan aiemmin. Syövästä iän tuomiin riskeihin ja siitä aina sytostaattien aiheuttamiin vaurioihin. Puhumattakaan omasta elämästäni raskauden jälkeen. Fyysisestä ja henkisestä jaksamisesta – kehon ymmärtäessä ettei tässä olla enää 19 vuotiaita sirpukoita. Pelkäsin menettäväni otteen ystäviini, joiden elämäntilanne ei vastaa enää omiani. Viimeisimpänä, muttei suinkaan vähäisimpänä pelko vapauden vähyydestä. 

Mutta kappas – vauvan ollessa 6 viikkoinen löydän itseni yksin kotisohvalta täydellisessä hiljaisuudessa rääpäleen kyläillessä isänsä mukana isovanhemmilla. 8 tuntia aiemmin aviomies tiedusteli mahdollisuuttaan ottaa vauva mukaan lähtiessään kylille. Nostin hattua ja toivotin iloa matkaan.
Kiitos ykkösluokan aviomiehen ja korvaamattoman tukiverkon – tiedän että selviämme.
<3

Näistä kasvavista ykkös ja kakkosyksilöstä en sitten olekaan niin varma. Sitä kuvittelee vauvavuoden olevan rankka, mutta taivas varjele mitä sieltä on vielä tulossa.
Keskimmäiseni muistuttaessa korvien killuvan vain koristeena päässä, keräsin eilen vanhemmuuden epäonnistumiskorin kukkuralleen ja saavutin pisteen jossa olin valmis lyömään kasvatushanskat lopullisesti tiskiin. Nyt on taas yön verran kerätty asennetta (ja vähän univelkaakin) joten tänään uuteen nousuun muistuttaen itselleni, että olen hyvä. Ja eritoten riittävä.
Kumpa saisin edes ripauksen omien vanhempieni kaltaisia kasvatusonnistumisia näiden omieni kanssa. Ei meikäläisestäkään priimaa tullut, mutta pyrin porskuttamaan kuitenkin kunniallisesti.
*Mustalammas joka perheessä sir – kaksi omassani." 

*Siteerattu kaikkien aikojen lastenelokuvasta Leijonakuningas.

Kevennettäköön loppuun vielä tunnelmaa hilpeällä pääsiäisyllätyksellä, jossa oikean syöttöasennon ja suupielen falskaamisen seurauksena selkäfilehinkkini pääsi leikkimään "muka toimivaa" meijeriä. BUHAH!
Kyllä oli naurussa pitelemistä nähtyäni tämän meijeritoteutuksen.
Sanovat, että hullulla on halvat huvit ja tyhmällä ilmaiset. Ei pidä paikkansa. Nää korvikkeet on ihan helvetin kalliita.

Sukkula epätoivoon.

5 viikkoa vauva-arkea takana ja ai jehna miten alkaa synnytyshormonien tuomat valvomisvarat ehtymään. Vaikka rääpäle on helppo kun mikä, on jokainen nälästä vihjaileva yöllinen älähdys sukkula epätoivoon. Tämän nimenomaisen epätoivon hetkellä käymme pikaisen neuvottelun aviomiehen kanssa siitä, kumman keho on sillä hetkellä massiivisesti raskaampi. Kevyempi nostaa hanurinsa ja lähtee meijerihommiin.

Yöneuvotteluissa on toki olemassa riski, jossa saavutetaan äärimmäisen haipakka oikotie suoraan aviokriisiin, mutta olemmekin tehneet herrasmiessopimuksen jossa unihattarainen tiuskiminen tai minkäänlainen riidan haastaminen klo 00.00-9.00 välillä on ehdottomasti kielletty. Tämä sopimus astui voimaan heti sen mustan yön jälkeen, jossa toinen totesi rievun pudotessa lattialle: "vittu" ja toinen tästä univeloissa provosoituneena otti jämäkän "anna minä jos on noin saatanan raskasta" -moodin. Ei näin.

 Ihan hävettää myöntää, kuinka raskaana koemme yöheräilyt vaikka toiset valvovat koliikkivauvojen kanssa yöstä toiseen ja suoriutuvat silti päivän askareista pienen ikäeron sisarusten kanssa. Nostan hattua näille vanhemmille kuin HSL lippujen hintoja konsanaan. Isosti ja usein.

Ja mistäkö tietää kärsivänsä univeloista? Kun ystävä pyytää kahvia ja kahvikupin sijaan ojennat hänelle tuttipullon. Diagnoosi on vuorenvarma.

Katkonaisista yöunista huolimatta yritän suoriutua äidin roolista kunniallisesti. Joskus extrakunniallisesti, kuten eilen leipoessani porkkanasämpylöitä. Tämäkään laji ei kuulu vahvuuksiini ja leipomieni luomusten työnkuva olisi voinut laajentua helposti syötävistä myös ammuksiin. Tätä taikinaa ei pelastanut edes luotettava keittiökumppanini menneisyydestä. Itse Kenraali Kenwood. Resepti sai nimekseen "kivenkovat porkkanasämpylät" ja ymmärtänette miksi en teille reseptiäni nyt jaa. Se ei olisi kenenkään edun mukaista. Pysyköön sellaisena "salaisena reseptinä" johon ei kajoa enää kukaan.
Kädentaitojen loppukevennyksenä kerrottakoon tarina muistakin vastaavista taidoistani.
Tapahtuipa muuan aamuna laboratoriossa, jossa hoitaja jutusteli vapisevalle tyttärelleni rauhoittaakseen tunnelmaa:

- "Onpas sulla ihana panta. Olet varmaan itse virkannut."
- "Äiti virkkasi."
- "Niin, äiti vähän varmaan aloitti alkuun ja sinä sitten viimeistelit."
- "Ei, kyllä äiti teki tän kokonaan itse."
*Kiusallinen hiljaisuus*
Taidan siirtyä harrastamaan kuviokelluntaa.

Mutta hei! Tiedättekö sellaisia vanhempia, jotka kertovat ylpeänä vauvojensa ennenaikaisista kehitysaskelista? Kuinka Hilma Kerttuliina on kannatellut päätään jo ennen syntymäänsä ja miten Seppo Harrin Poika pyörähti selältä vatsalleen ja heitti bonuksena kuperkeikankin jo synnytyslaverilla. Minäpä tiiän. Olin itse yksi heistä kahden edelliseni kanssa. Tällainen ihmistyyppi kuvittelee, että jotakuta oikeasti kiinnostaa lapsesi pyörähdykset, ensimmäinen kiinteä kakka ja hampaiden lukumäärä. Mutta empiirisen tutkimukseni mukaan kiinnostuneita on todellisuudessa kaikki seuraavat: *tyhjä kenttä*.

Tämä kolmas ei anna aihetta ylpeillä etukäteistaidoilla. Hän näyttäisi olevan kuten isänsä – kaukana massasta. Aina tekemässä toisin kuin muut. Toisinaan tuntuu että hidastelee vaan piruuttaan.

Neuvolatädin nykiessä poikaa käsistä ylöspäin, rentouttaa rääpäle niska-hartia-seudun juuri niin löysäksi kuin se vain on mahdollista. Tarkistaessaan pään kannattelua asetetaan poika vatsalleen, jossa reaktionomaisesti vauvat alkavat työstämään päätään ylös. Tämä yksilö ei niin vällää, vaan asettaa päätään käsien väliin kuin mukavaa uniasentoa tyynystään etsien. Hittojako tässä kiire. Valmiissa maailmassa - joku joskus sanoi.
Isänsä poika.
Otetaan rennosti ja nautitaan elämästä. Tässä itsellenikin haastetta kerrakseen jalkojen viedessä jo kohti seuraavaa kokemusta.
<3
P.S. Instagramini toimii tällä hetkellä aktiivisempana kuin itse blogi, joten jos halajat nähdä vilauksia arjestamme, tämän kottaraisen löytää kyseisestä palvelusta nimellä "nunnuliina."
Ei laatutakuuta.

Mun elämän jälkiä. Mun (jauhe)lihaa.

Olen pistänyt merkille, kuinka vauvakuplan täyttämät blogit tursuavat halua puhua kehon palautumisesta ja sen tuomista tunteista. Huomaan myös kansan janoavan tätä tietoa kuvineen päivineen.

Toisinaan tuntuu, että toistuvat julkaisut aiheesta on itsensä hyväksymisen sijaan enemmän halua hyväksyä itsensä. Suuri haavetila, jonka toteutumista toivoo yhtä paljon kuin siitä puhuu. Tai kirjoittaa. Kiitos tästä kuulunee rakkaalle mediallemme, joka tukkii lööpit julkkisäitien "pierasin raskausmahan hävyksiin vain minuuteissa" -epärealistisilla kuvilla. Valtavan ihannoinnin kera tietysti.

Täten ilmoitan, etten ole itse laittamassa teille ennen ja jälkeen kuvia. 
Ei siksi, ettenkö kehtaisi julkaista itsestäni tällaista "mairittelevaa" matkaani norsusta naruksi, vaan koska vaakalukemalla tai palautumisen vauhdilla ei ole minulle juurikaan merkitystä. Ei juuri nyt. 
Kyllä minä vaa'alla käyn. Lähinnä empiiristä tutkimusta tekemässä. Ensin synnärillä toteamassa suuren huijauksen, jonka mukaan vauvan painon lisäksi kehosta olisi pitänyt poistua litratolkulla lapsivettä. (Oma huumorintajuinen rääpäleeni taisi jättää vittuillakseen kasan kamppeitaan sisuksiini.)
Puhumattakaan synnytyspöydälle jääneistä muista eritteistä. 
Seuraavaksi tutkimus eteni kotivaakaan, jossa oli aika hämmentyä yllättävästä äkkijyrkästä laskusta, vaikka karkkipussit olivat rapsahtaneet enemmän kuin kehtaisin koskaan ääneen myöntää. Ja nyt tutkimukseni on saatettu lukemaan, josta se ei tunnu liikahtavan enää suuntaan tai toiseen. Ja ei - en ole palautunut lähtötilanteeseen. Mielenkiintoinen matka sanoisin.

Sulloessani tänään flexiibeliä maharöllöäni raskauden jälkeiseen aikaan suunniteltuun tukivyöhön, aviomies ehdotti päivän ohjelmaan syntiä sisältävää ruokahetkeä. Puristaessani epätoivoisesti tukivyöni hakasia kiinni ennen röllön oma-aloitteista karkumatkaa, totesin huumorimielessä aviomiehelle etten voisi mitenkään laittaa suuhuni nyt mitään ylimääräistä, koska tämä itsepäinen pömppis. Aviomies lohdutti tyylilleen uskollisesti: "Ei hätää hani, toi korsetti puristaa sen suoraan sun mahasta hanuriin."
<3

Kehoni on kokenut elämässään melkoisia muutoksia. Jo tullessani äidiksi ensi kertaa 19-vuotiaana sain ensimmäiset raskausarpeni navan ympärille. Toisen lapsen kohdalla napani repesi entisestään ja sai lempinimekseen "rusina." Nyt kolmannen lapsen jälkeen – rusinan ollessa muisto vain – sai se ylennyksen aviomieheni toimesta ja kantaa nyt ylpeydellä arvonimeä "jauheliha".

On ilmiselvää, ettei syövän runtelemat kumpunikaan ole puhdasta priimaa. Puhumattakaan selästä kumpuihin käännetyistä fileistä, joiden kyydissä selkäkarvatkin matkustivat kätevästi kehoni etupuolelle. Kumpujen koristeeksi. Tällä matkalla edes omia nännejä ei säästelty vaan nekin fiksattiin nips naps selkänahasta ja väri valittiin kuin Tikkurilan maalikartasta konsanaan.
Eli "Hell yes – they're fake. The real ones tried to kill me."

Jokainen arpi kehossani on muisto jostain. Miksi helvetissä häpeäisin niitä? Ja kenen vuoksi?
Elämässä tulee kilometrejä. Ja kilometrit näkyy väistämättä meissä ihan jokaisessa jollain tavalla. Ennemmin tai myöhemmin. Antaa kilsojen näkyä. (Vaikka ei ny naamaan tarttis niin äkkiä tulla).

Uskon, että avain onneen – itsensä hyväksymiseen, on huomattavasti helpompaa jos itselleen voi nauraa. Itseironia on yksi parhaista asioista, mitä maa päällään kantaa. 
Aviomieheni ei helvetissä olisi ottanut riskiä ristimällä juuri synnyttäneen vaimonsa vatsaa kasaksi jauhelihaa, jos olisi ollut ripauksenkin verran mahdollista ettei vastaanottajan huumorintaju ole riittävä. Tämä juna kulkee avioliitossamme molempiin suuntiin ja se jos mikä pitää mielen iloisena.

Hyväksykää itsenne ja naurakaa itsellenne. Ja antakaa niiden kaikkein rakkaimpien nauraa mukana.
Nää on mun elämän jälkiä. Mun jauhelihaa.
<3

No kuin kävi?

Kolme viikkoa kuplassa ja aika lentää. Kuten myös yöunet.
Vaikka rääpäle ei ole yökukkuja, aiheuttaa kaksikin yösyöttöä katkoksia unissa ja alkaa näkyä naamassa.

Tein pyhän lupauksen tulla kertomaan arkemme ja parisuhteemme sujuvuudesta, sekä periaatteiden pysymisestä kuplan sisällä. Meillä on työyhteisön sisällä sanonta: "Kaikki muuttuu, mikään ei muutu" joka pätee tällä hetkellä elämäntilanteeseemme erinomaisesti. Mainittakoon kuitenkin, että tämä meistä tullut yksilö on melko poikkeuksellinen maanantaikappale kaikessa helppoudessaan ja tyytyväisyydessään, joten varsinaista "rankkaa vauva-arkea" emme ole vielä kohdanneet. Tässä kohtaa te sanotte, että "odottakaas vaan" ja mehän odotamme. Mielenkiinnolla.
Miten kävi elämäntyylin?
Olemme pitäneet tämän kolmen viikon aikana vahvasti kiinni äkkipikaisesta elämäntyylistämme. On kotisohvan lisäksi käyty kahviloissa, kyläilemässä ja pyörimässä kaupungilla. Ihan muuten vain. Annoimme rääpäleen hoitoon tuoreille isovanhemmillekin ilman mitään suurta tarvetta "omaan aikaan". Oman ajan sijaan halusimme tarjota spessuaikaa rakkautta puhkuvalle, uunituoreelle isovanhemmuudelle ilman että roikumme ja ohjeistamme vieressä. Pari tuntia pyörittiin kaupungilla kahdestaan ja mietittiin, että mitäs nyt.
Tulimme siihen lopputulemaan, että vauva-arki ei ole vielä ehtinyt osoittautua niin raskaaksi että olisimme osanneet nauttia kahden keskisestä ajasta valtavalla helpotuksella. Mitään ikäväitkujakaan ei toki havaittu.

Oman elämän kukkahattutädit tästäkin toki mielensä pahoittavat, "kun sillä lailla jättävät jo hoitoon" vaikka ikäkin kerrotaan vasta viikoissa.
Vesittyikö periaatteet?
Minulla oli tasan yksi kivenkova periaate nimeltään "vauva nukkuu yöt omassa sängyssä." Tämä periaate oli vesittyä jo heti vauvan ensimmäisen vuorokauden aikana hänen saadessa kakomiskohtauksia sairaalassa. Lapsiveden muuttuessa kehossa limaksi, on sen työstäminen ulos haasteellista. Paitsi takakautta. Sieltä se tuli ulos oikein sujuvasti. Etukautta tilanne aiheutti hetkellisen hengityksen vaikeutumisen ja sitä myötä toistuvat – melko pelottavat minuutit.
Tuntui, että minun on otettava rääpäle yöksi viereen, jotta havahdun jos tällainen kohtaus tulee. Rauhoituin kuitenkin yötä vasten kätilön kannustaessa ja pysyin periaatteessani. Vauva nukkui yön omassa pedissä ja äiti vahti unta lähes nukkumatta. Kotona periaate on jatkanut pysymistään. Rääpäle nukkuu omassa sängyssään ja tiukka aviopaketti voi jatkua.

Myönnän sen sijaan haaveilevani luonnollisen meijerin toimivuudesta nuokkuessani öisin pullonlämmittimen edessä. Epäilen vahvasti maailmankaikkeuden vittuilevan ajankulussa venyttämällä kolmea minuuttia "än, yy, tee - ei vieeeeelä - ei vieeeeelä." -hengessä loputtoman kauan.  

Mites parisuhde?
Vielä toissapäivänä olisin voinut kirjoittaa, että parisuhde skulaa kuten ennenkin eikä kolmen viikon vauvaputki ole vielä aiheuttanut piiruakaan muutoksia, mutta toissa yönä pääsimme tilanteeseen jossa tiukka unipaketti oli erkaantunut ja metrin mittainen tyynykin kävi ahtaaksi.
Aviomies kyllä aamulla selitteli etäisyyttä vaimonsa massiivisella hikivirtauksella ja mikä parasta – kuolalammikolla yhteisellä tyynyllämme. Tämä on varsin ymmärrettävä selitys, joskaan ei pelasta iltaista molemmin puolista väsymyksen aiheuttamaa – täysin turhanpäiväistä kireähenkistä väittelyä "ei mistään."
Nyt valtakunnassa kaikki hyvin ja aviomies on lähetetty takaisin työelämään.

Todellisuudessa on pakko ihailla tuota tuoretta isää ja hänen otettaan elämänmuutokseen. Määrätietoisen, viileähkön ja kettumaisen – lapsia aavistuksen karttaneenkin – kuoren alta paljastuu herkkä, lämmin, huolehtivainen ja rakkaudentäyteinen isä. Sydämeni ihan pakahtuu.
Ja olkoonkin hyvä isä, mutta että vielä jaksaa olla hyvä aviomieskin. Tiivistin sen facebookkiinkin kertoessani rääpäleen syntymästä ja lainaan kirjoitustani nyt tähän:

 "Olen hitto vie kolmen ihanan naperon äiti. Olen vähän suttunen ja haisenkin. Vaapun ja voivottelen. Ja silti tuo tuore, rakkautta tulviva isäkin aamulla pussas ja sanoi että näytän hyvältä. (Hajusta ei puhunut mitään)."

Pusut ja huolenpito on jatkuneet. Kaikesta äitiyden tuomasta kuolasta ja hiestä huolimatta. Toivottavasti olen pystynyt myös itse täyttämään vaimon rakkaus- ja huolenpitosopimusta kunniallisesti. Kaiken väsymyksen takaa. 
Tuoreille sisaruksille on pakko antaa myös isot kreditit uskomattoman lämminhenkisestä vastaanotosta. Auttavat vauvakuplassa, minkä vain "mä eka" -kinasteluiltaan ehtivät. <3

Viisas ja vittumainen - kävelevä näyttämötaiteeni.

"Ei hyvä tavaton miten ylimielinen tyyppi"  - oli ajatukseni aviomiehestäni, kun kaksi ja puoli vuotta sitten työkeikalla ensi k...