Loppuun asti lusitaan.

Voi perhejoulu ja Lapin maisemat. Aina olen ihmetellyt, mikä siinä Lapissa nyt niin viehättää mutta taivas varjele – se pitääkin kokea itse.

Matka tänne talven ihmemaahan oli pitkä ja työläs. 19 tunnin ajomatka (kyydissä) tämän mahakumpareen kanssa ei ollut helpoin matkani, mutta on pakko olla itsekin hieman positiivisesti yllättynyt miten hyvin se meni. Mitä nyt pysähdyttiin joka toisella bensa-asemalla pienen miehen muistuttaessa rakon elämäntehtävästä. 
 
Joulu oli mieleinen. Jo pelkästään yhdessäolo perheen kanssa, kiireettömyys, monipuolinen ravinnonsaanti ja nämä ennennäkemättömät maisemat saivat mielen onnelliseksi. Extrailoa tuotti tietysti anopin ja miniän yhtenäisen värimaailman kohtaaminen kuusen luona.
Ylitin reissullamme myös hieman riskirajoja lähtiessäni hetken mielijohteedta lasten kanssa Levin rinteisiin. Tyrkkäsin lapset hiihtokoulun kautta mäkeen ja heidän intonsa vain jotenkin mystisesti kaivoi muistoiksi jääneet rinnehaaveeni esiin. Kävin ostamassa päälleni takin, joka mahtuu kiinni ja marssin vuokraamoon. Välinevuokran neuvonantaja antoi nopean katseen kummulleni ja kehoitti suuntaamaan lastenrinteeseen johtavaan sompahissiin. Tein työtä käskettyä. 
Sain kokea hiljaiset, mutta niin valtavan onnelliset vauhdit. Rinneravintolan paheksuvia katseita unohtamatta. Niistä kuitenkaan hernettä nokkaan vetämättä.

Kävimme lähtöä edeltävänä päivänä varmistamassa ultrassa kaiken olevan hyvin ja pyhässä yksiössä kasvavan miehenalun poskien koko tiesikin kertoa, että kasvun kulku alakäyrällä oli hailakka muisto vain. Lapsiveden määrä oli myös tavallista runsaampi, mikä saattaa kieliä tukalan olon lisäksi hieman aikaisemmasta ulostulosta. Kokemusteni perusteella epäilen kuitenkin vahvasti yliaikaa. Tulee koska tulee, mutta voin vakuuttaa ettei poistumisreitillä ongelmaksi tule muodostumaan herran pää, vaan posket.

Olen myös jälleen saanut itseni sellaiseen "eipäs-juupas"-tilaan, jossa samaan aikaan toivon ajan lentävän ja pysähtyvän. Tuskainen olotila puoltaa toivetta pikaisesta ajankulusta, kun taas arjen karu todellisuus pelottaa. Kahden vauva-arjen kokemuksella väitän ajan todellakin kullittavan muistot kiiltävämmäksi kuin osaan edes pelätä ja kaikkein suurin muutos tulee tapahtumaan impulsiivisessa tavassamme elää.
Ei enää hetken mielijohteessa tehtyjä päätöksiä ja äkkilähtöjä muihin maisemiin. Ei kahdenkeskistä aikaa ilman syvää ja perusteellista etukäteissuunnitelmaa.

Rutiinit ja toistuva arkirytmi eivät myöskään ole meidän juttu, enkä yritä sellaista väkisin opetellakaan. Meillä eletään milloin milläkin aikataululla ja toistaiseksi se on toiminut ihan kelpolailla. Vauvan kohdalla se tulee tarkoittamaan, että siellä syödään ja nukutaan missä milläkin hetkellä satutaan olemaan. Toivottavasti Herra tulokas on myös yhtä ymmärtäväinen elämäntyyliimme, kuten kaksi aiempaani. Aika näyttää, koetellaanko äitikottaraisen pinttyneitä tapoja – tai niiden puutteita.

Monena iltana, käpertyessämme mieheni kanssa saman peiton alle (johon hädin tuskin enää mahdumme) olemme kysyneet toisiltamme yhä uudestaan sen mielessä kummittelevan kysymyksen: "Mitä meille sitten tapahtuu?"

On täysin järjetöntä edes haaveilla kaiken jatkuvan ennallaan. Ei tietenkään jatku. Kaikki muuttuu. Miten, se jää nähtäväksi. Äitini ja isäni pitkän avioliiton kärjistettyä ja hieman huumorillakin höystettyä mottoa kuitenkin vakaasti noudattaen: "Loppuun asti lusitaan."
Meille se tarkoittaa rakkautta, kommunikointia ja kykyä ymmärtää toisessa tapahtuvat muutokset. Nöyryyttä katsoa itse peiliin ja tehdä mitä tehtävissä on. 
Luottamusta. Luottamusta siitä, että vaikka toisen psyyke olisi hetkittäin yhtä vaikeuksien valtakuntaa, on toinen silti siinä.
Yhteistyötä perkele. Sitä se avioliitto ja vanhemmuus on.
Eikä sovi unohtaa yhteisen jälkikasvun tuomaa vilpitöntä onnea ja rakkautta. Siitä riittäköön kourallinen positiivista yhteistyökassaan.

Jännä nähdä, miten käytäntö toteutuu ja lienee syytä luvata tulla kertomaan todellisuudesta (kaunistelematta) kunhan se on ajankohtaista.
Juuri nyt ajankohtaista on väsymys, liikkumisen vaiva ja ylivilkas rakko.

Näillä eväillä loppukiriin. <3

Rakas, minusta on tullut pullukka

Ensinnäkin valtavan suuri kiitos kaikille onnentoivotuksista. Avio-onnea on riittänyt menneen viikon aikana runsaasti ja huumorinkoetusosuudesta on tällä kertaa vastannut tuore aviomies taikoessaan sormuksensa hävyksiin vain muutaman käyttöpäivän jälkeen. Tilanne on kuitenkin jo hallussa ja vaimo saanut vahingoniloista mielihyvää kerätessään muistiinpanoja kettuilukansioonsa pahan päivän varalle. Valtakunnassa kaikki siis hyvin ja voidaan siirtyä arkisempiin asioihin. Kohtisuoraan vaa'alle.

Piipahdin 29. raskausviikon kunniaksi vaa'alla ja +10 kg paukkui rikki niin että heilahti. Lukema toki selittää jokapäiväiseksi ongelmaksi muodostuneen kenkien pukemisen tai epätoivoisen haaveen nauhojen omatoimisesta solminnasta. Nämä arkiaskareet ovat nykyään melko luovaa puuhaa tullakseen saavutetuksi.
Jään peilikirkkaaksi päällystämä asfaltti vie viimeisetkin lenkkihalut ulkoilun koostuessa lähinnä hiipimällä "pikkukiviä jalkani alle mä metsästän" -teemalla.

Koska ailahteleva mieleni rakastaa kuitenkin projekteja, on sohvalla vietetty aika käytettävä mahdollisimman hyvin hyödyksi. Tällä kertaa projektin nimi on "tarttu koukkuun" joka tukee täysin äkkijyrkkää ja yhä jatkuvaa painonnousuani.

Kuten hiljattain kirjoitin, hankin itselleni hetken mielijohteesta neulontapuikot ja lankaa. 
Sain aikaiseksi tyttärelleni oikea-nurja-henkisen, yksinkertaisen talvipannan korvia lämmittämään. Sen jälkeen totesin puikkoja olevan käsissäni liikaa onnistuakseni vaativimmissa projekteissa.
Niinpä vaihdoin lajia virkkuuseen.
Haluan tässä vaiheessa muistuttaa, että kädentaitoni ja luovuus eivät kuulu vahvuuksiini. Eivät edes lähelle sitä.
Minä ja yksi koukku olemme kuitenkin tulleet juttuun huomattavasti useampaa määrää suorapuikkoa paremmin.

Saanen esitellä esikoisteokseni, Turvalonkero Kaihi Tähkä.
Tähän aivan äärimmäisen sympaattiset ja yksityiskohtaiset video-ohjeet löysin TÄÄLTÄ.
Ilman tuota hellyyttävää videota ei tätäkään teosta olisi syntynyt ja lankaan liittyvät projektini olisi luultavasti päättyneet tähän.

Sen sijaan innostuin tästä touhusta niin, että nyt virkkaan ihan muuna Harjoittelija-Marttana lähes kaiken extravapaa-aikani. Junassa, bussissa, autossa (kun en aja - luonnollisesti) ja mikä parasta, tässä kotisohvalla. Voisin sanoa virkkaamisen olevan terapeuttista ja rauhoittavaa aktiiviselle mielelleni, mutta ehkä vielä terapeuttisempaa se on ympärilläni oleville ihmisille. Olen katsokaas koukun seurassa aivan hipihiljaa. Hurraa ja halleluja.

On tähän touhuun toki vaikuttanut sekin seikka, että pitkästä aikaa viihdyn mielelläni kotona. Olen vihdoin muodostanut kotipesäni tilaan, jossa on hyvä olla. Kotiin, jota on kiva laittaa.
Ja mikä parasta, laittaa yhdessä. 

Katsokaas kun aviomieheni sattuu olemaan myös sellainen projektien mestari. Paremmalla loppuunsaattamistodennäköisyydellä tosin. Annettakoon tästä esimerkki, joka sai vaimon sydämen pehmenemään.

Olimme huomanneet olohuoneemme kaipaavan valaistusta, mutta vuokra-asunnon haasteista johtuen kattoon minkään asian kiinnittäminen koitui haasteeksi. Rakennuttajan näkemys valaisimien paikasta ei kohdannut omiemme kanssa, joten tuskastuin  draamakuningattaren elkein peläten, ettei sopivaa valaisinta tule koskaan ilmestymään kattoomme. Piste.

Vaan muuan "hääyönä", vaimon viattomasti nukkuessa ilmestyi kattoomme kuitenkin aviomiehen toimesta ja hänen omin pikku kätösin väkerretty "Tein itse vaikka en säästänyt" -rakennelma. Huomenlahjaksikin ristitty.

 


Vaimo halusi valon. Ja valo tuli.
Voitte vain kuvitella sitä onnen määrää, joka mieleni tuona erityisenä ja yllätyksellisenä aamuna täytti. Rakastan. Lamppua ja miestä. <3

P.S. Koska kehtaavat väittää blogien antavan epätodellisen positiivisen kuvan kirjoittajan arjesta, niin todettakoon, että vaikka onnea on nyt riittänytkin, tulee varmasti vielä aika kun tekee mieli avautua turhanpäiväisyyksistä.

Sitä odotellessa, tässä teille Harkka-Martan todellisuutta yhden onnistuneen Kaihi Tähkän takaa.
- Suuri mustavalkoinen taideteos on hartaudella väkerretty osa koiran talvimanttelia.
Ei tule talvea (tai kevättä) näkemään. Levennys koiran keskivartalon kohdalta ei ollut viisas veto. Ennen sitä se ei lämmitä edes koiran mieltä.
Vielä vähemmän kottaraisen, joka käytti siihen liian paljon vapaa-aikaa.

-Värikkäillä luomuksilla oli kaunis ajatus mutta täysin tyhjänpäiväinen toteutus. Ei aavistustakaan mitä niistä oli tarkoitus tehdä.

- Ja kirsikkana kakun päällä matonkuteesta virkattu "sisustuskori" jonka pohjassa on massiivinen reikä. Sillä lailla.

- Sormenjäljillä ja sipsirasvalla pinnoitettu pöytä ja imuroimaton matto kruunatkoon kokonaisuuden. 

Never say never - osa 2.

Mieleni tekisi kertoa kuinka viikonloppumme teemana oli yllätyksellisyys, mutta kyllä fakta taitaa olla se, ettei tämän kottaraisen elämässä tapahtuvat asiat yllätä enää ketään.

Vietimme eilen naamiaishenkisiä tupaantuliaisia uudessa kodissamme ja olimmekin esittäneet hartaan toiveen vieraiden vakavasta heittäytymisestä juhlan teemaan. Itse illan teema sai kuitenkin muutama viikko sitten pienen ennakkokäänteen, kun elämääni rakkaudella rikastuttava mieshenkilö esitti sydänkäpyselleen kosinnaksikin kutsutun pyynnön.
Naamiaisasumme oli siltä istumalta valmis – ehta hääpari.

Molemmille oli päivän selvää että aidot oikeat megahääjuhlat eivät kelluta venettämme millään tapaa, joten kiusallinen ja lähinnä muodollinen toimenpide suoritettiin läheisiltä salaa Helsingin Käräjäoikeudessa.

Mikäpä olisi romanttisempaa kuin riisuutua hetki ennen työpäivää läpivalaisua varten kolttusilleen Käräjäoikeuden turvatarkastuksessa ja kohdata ennen hääseremoniaa äärimmäisen kuiva asiakaspalveluhaahka palvelutiskin takana kyselemässä rakkauden käytännönseikkoja.
"5. kerros, sali 516." Joka sittemmin sekin paljastui vääräksi saliksi.

No luulin ettei mikään, mutta aina vain meni romanttisemmaksi kahden ventovieraan, talon sisältä pyyhkäistyjen todistajien saapuessa paikalle. Kai siinä etunimet käsipäivällä vaihdettiin ja noin minuutin kuluttua tuomari olikin jo lausunut ne avioliittoon liittyvät säännöt rakkaudelle.
Molemmat tahdottiin, pussattiin ja kiiteltiin asianosaisia. Samalla miettien, voisiko tilaisuus oikeastaan enää kiusallisemmaksi mennäkkään. Mieluummin olisimme allekirjoittaneet liput avioliiton satamaan siinä nuivan asiakaspalveluhaahkan tiskillä, jos se käytännössä vain olisi ollut mahdollista.

Todelliset häihin liittyvät rakkauden tunteet käytiin kuitenkin eilen teematupareissamme, joissa jokainen saapuva vieras sai kukin omalla persoonallisella päättelykyvyllään osallistua yllätyksen paljastumiseen. Vain yksi sukunimi ovessa oli herättänyt hämmennystä, mutta osa halusi mitä ilmeisemmin viimeiseen asti uskoa johonkin loogiseen, arkisempaan selitykseen. 

Päälleni puettu huntu, sormus tai pöydällä komisteleva hääkakku ei kaikkien päättelykykyä kuitenkaan heilauttanut. Tunteiden äkkijyrkkä vuoristorata oli kuitenkin käsinkosketeltavaa vieraiden hoksatessa yksi toisensa jälkeen siviilisäätymme nykytilan.


Päivästä tuli kertalaakista ikimuistoinen. Kaikki oli pukeutuneet aivan käsittämättömiin naamiaisasuihin ja tunnelma oli kaikkea rennon, liikutuksen, ilon ja rakkauden väliltä. Meidän näköiset "laitetaan pakka ihan sekaisin" -naamiais-tupari-häät.

Ja mitä tulee nyt sitten tähän elämäni rakkauteen. Mies, joka kosii kylpyhuoneen lattialla itkuhermoromahduksen saanutta kottaraistaan – juuri silloin kun toinen on kaikkea muuta kuin parhaimmillaan – on pelkkää kultaa.
Voisi se toki olla taktiikkaakin pyrkiä oikotietä (kulkematta lähtöruudun kautta) vollottavasta hormonihirviöstä takaisin siihen siedettävämpään kottaraiseen, mutta tällöin mies ei lienisi kovin fiksu käyttäessään tämän kertakäyttöisen taktiikkakortin tällaiseen arkiseen itkupotkuromahdukseen. 
Analyysini päätyi siis tulokseen "puhdas rakkaus".

Nyt tämän ikionnellisen rouvan kiitollisuuskori alkaa olla sen verran kukkurallaan, etten oikein enää edes tiedä mitä tässä elämässä on tehty niin oikein, että tämän kaiken olen ansainnut.
Vierelläni melko värikkään tien kulkenut perhe, läheiset, ystävät ovat yhä tässä. Nyt siinä kulkee vielä tuo aviomieskin. "Kunnes kuolema meidät erottaa". 
Vaikkakaan en muista oliko juuri tämä sanoma vihkituomarin minuutin mittaisessa puheessaan,  mutta näin se nyt omassa ajatusmaailmassani kuitenkin menisi.
Jos ei tätä kaatanut 10 minuutin kajakki, eikä ne lukuisat mykkäkouluksi muuttuneet Ikeareissut, niin ei sitä kyllä hevillä heilauta mikään muukaan. 

Rakastan sinua – kuten tapaamme vitsikkäästi Bruno Marsia muokkailla – "Almost the way you are."
   <3 

Viisas ja vittumainen - kävelevä näyttämötaiteeni.

"Ei hyvä tavaton miten ylimielinen tyyppi"  - oli ajatukseni aviomiehestäni, kun kaksi ja puoli vuotta sitten työkeikalla ensi k...