perjantai 28. lokakuuta 2016

Univelkaisen työmaajutut.

Olin aikeissa käydä nukkumaan tänään ennen kello yhdeksää, sillä mennyt vuorokausi töissä toi elämääni usean tunnin univajeen. Huominen muutto vaatii voimia, joten painoin pääni tyynyyn noudattaen itselleni luotua suunnitelmaa. Sitten se tapahtui – ajatuspyörä pyörähti käyntiin.

Nälkä. Tuo salakavala kepulainen joka tulee jatkuvasti pyytämättä ja yllättäen. Yritin sivuuttaa ajatuksen, mutta se ei antanut rauhaa. Luovutin ja lähdin evästämään ainoat löytämäni mahdollisuudet, banaanin ja kurkun. Palatessani poikkesin ylimääräiselle iltapissalle, ihan vain piruuttani – ettei sekin hätä pääse yllättämään. Nyt voisin käydä nukkumaan ilman yllättäviä käänteitä.

Muutto. Onkohan kello soimassa? Heräänkö siihen? Tänään en herännyt. Meinasin myöhästyä junastakin. Jos en herää niin muuttotiimi soittaa ovikelloa klo 9.00. Se olisi noloa. Kaikki ei ole vielä edes pakattu. Aamulla ehtii. Jos siis herään.

Sähkösopimus. Perkele. Miksi en muistanut tehdä sähkösopimusta? Missä oli "muuttajan muistilista" kun sitä kaivattiin?
Olen huonomuistinen. Tiedän sen. Kaikki minut hyvin ja vähemmänkin hyvin tuntevat sen tietävät. Sen pääsee kokemaan ihan lyhyessäkin kontaktissa. Yleensä olen kuitenkin onnekas ja tilanteet aina järjestyy. Niin se iskäkin aina sanoo, että "kaikki järjestyy."
Sähkö ei järjestynyt. Tai järjestyisi, jos kaivaisin kuvetta 200 euron verran. En kaiva. Sytytän mieluummin kynttilät ja lämmitän ruoan pyhällä hengellä. Saunaa en lämmitä. Se tarvitsisi jo melko paljon pyhää henkeä.
Ottakaamme tämän viikonloppuelämyksenä sähköttömässä kaupunkiasunnossa.

Otan uuden uniasennon. Kumppani on kääntänyt selkänsä, joten yritän muotoutua kauhaksi ja päästä ison miehen ympärille läheisyydenkaipuussani. Kasvanut vatsakumpu tuottaa tässä vähän haasteita, mutta olen sinnikäs. Tässä on hyvä. Nyt uni varmasti tulee.

Vauva. Vauva muljahtaa. Potkii. Lyö. Jumppaa. Zumbaakin varmaan ihan vain piruuttaan.
Mietin, herättääkö myös isänsä potkimalla tätä selkään. Pakko kääntyä takaisin, jotta edes toinen meistä saa univelkansa kuitattua. Nyt rentoudu. Noin. Nyt uni tulee.

Juustonaksuja. Ei hitto, onko keittiössä muuten vielä juustonaksuja? On siellä kyllä. Näin siellä pussinpohjalla tänään vielä muutaman. Olen ihan  varma tästä. Mutta ne pitää nyt unohtaa. Noin. Nyt mä unohdan ne. Nyt nukutaan. Huomenna syödään juustonaksuja. Nyt kerätään voimia.

Juustonaksut. On niitä siellä. Tiedän että on. On vain yksi keino tuhota juustonaksuajatus.  Tuhoamalla ajatuksen alkuperäislähde.

Mission complete. Juustonaksut (n. 8 kpl) tuli tuhottua pikimmiten. Hyvä niin. Kauhea vaivahan niistä olisi ollut muuttoakin ajatellen. Mihin tuommosen vajaan pussukan laittaisi, kun ei roskiinkaan raaski heittää.

Ei tietoakaan univeloista. Ei väsytä yhtään.

Tuntuu, että mielekkäiden töiden jättämät univelat on sitäpaitsi jotenkin siedettävämpiä kuin jonkin pakkopullan. Tiedän monen odottavan äitiyslomaa kuin kuuta nousevaa arjen helpotuksen vuoksi.  Pitäisihän siinä kaiken järjen mukaan ollakin kuukauden verran ennen vauvan syntymää sellaista kuuluisaa "omaa aikaa."
Itse odotan innolla vauva-arkea, mutta juuri nyt tuntuu että äitiysloma tulee liian varhain, enkä ole vielä valmis irroittautumaan töistä.
Ja onko ihmekään, kun työminä on niin lähellä omaa vapaa-ajan itseäni?

Ei koira karvoistaan pääse joten neuvoni on hakeutua sellaiseen seuraan, jossa saat täyden tuen ja arvostuksen omalle itsellesi sellaisena kuin olet. Tämä päteköön sekä työelämässä, että elämässä ylipäänsä.

Tästä aiheesta olen paasannut ennenkin, mutta pitää uskaltaa heittäytyä omalta mukavuusalueeltaan pois saavuttakseen unelmiaan.
Myönnän olevani onnekas monessakin suhteessa, mutta ei yksikään unelmani ole tullut minua ovelta hakemaan. Ei edes tuo erityislaatuinen elämäni ihminen, joka on yksi parhaista työmaistani.  
<3
Elämä risaseks ystävät!  

tiistai 25. lokakuuta 2016

Muuttolaatikkoelämystä ja kakkuloita.

23. raskausviikko on pyörähtänyt käyntiin.
Moni kysyy, pelkäänkö syöpää nyt raskauden myötä enemmän. 
Kyllä ja ei. 
Pelkäsin aluksi valtavasti. Pelkäsin, että syöpä uusisi juuri nyt ja meitä kohdannut onni otettaisiin heti pois. Pelkäsin, että joutuisin tekemään valintoja oman ja sisälläni kasvavan elämän väliltä.
Nyt kun niin sanottu "päätösaika" on ylitetty, olo on helpottunut.
Jos nyt sairastuisin, en joutuisi enää tekemään päätöksiä vauvan elämän jatkumisen suhteen.

Tottakai olemme puhuneet tulevan lapsen isän kanssa mahdollisesta uusiutumisriskistä ja tilanteesta, jossa hänen tulisi kasvattaa lapsemme yksin. Kiitos kuitenkin ympärillämme olevan rakkaan ja laajan tukiverkon, tehtävä ei olisi laisin mahdoton. Surullinen, muttei mahdoton.

Tämä ei ole kuitenkaan aihe, jota nyt liikaa miettisimme tai murehtisimme. Lähinnä joskus tulee käytyä yllätyksellisen elämän realiteetteja läpi. Kuulunee elämään.

Elämä muuttolaatikoiden keskellä on kyllä melkoinen elämysmatka.
Kiitos tekniikan ihmemieheni, purkuhommat eivät kyllä pääse enää helpottumaan kun on oikeanlaiset tulostussysteemit ja infotarrat hallinnassa. Muuttoapukin taitaa kiittää.
#nörttimikänörtti

Piipahdus I love me -messuilla lasteni isän puolison (oisko tälle mitään lyhyempää termiä. Ystävä on kyllä aika lyhyt ja ytimekäs) kanssa oli varsin onnistunut. Alkoholittoman kuohuviinilasillisen lisäksi hyppysiini tarttui uusi kulmaväri – jota olen nyt ahkerasti harjoitellut käyttämään, kasa Puhdistamon taivaallisia raakasuklaita (joita niitäkin ahkerasti maistellut) ja ilmaislipuke Instrumentariumin näöntarkastukseen.

Jälkimmäinen muistutti kolmen vuoden takaisesta, aavistuksen ilmoille jääneestä hajataittodiagnoosista, joten otin vinkistä vaarin ja kävin tarkastattamassa tämän päivän näköni.
Enpä arvannut messuilla kirjastotätiä hupimielessä leikkineenä, että kakkuloista olikin tulossa arkipäivääni. Molempien silmien hajataitto oli ottanut purjeet alleen ja silmälaseista tuli kertalaakista ajankohtaiset.

Vanhuuskaan ei tule yksin. Samaisen tutkimuksen myötä näyttäisi päivittyvän myös kumppanini nenänpielet.
(Kuvan vasemman puoleinen hehkeä leidi ei liity edellä mainittuun tapaukseen.)

Nyt tartteis sitten lähteä ottamaan selvää näistä joka tuutista puskevista "osta kaksi erikoisteholinssiä ja saat sangat ja lisälinssin kaverille ja mummollekin kaupan päälle" -typpisiä mainoksia, joihin ei ole aiemmin tarvinnut kiinnitellä huomiota. Mä en tajua näistä YHTÄÄN mitään.

No täällä mä nyt taas vaan kirjoittelen, vaikka pitäisi olla niitä muuttolaatikoita täyttämässä. Oli vain pakko ottaa pieni tauko tästä kaaoksesta. Toisinaan tuntuu, että joku pyhä perkele käy lisäämässä vaan piruuttaan jo tyhjennetyille tasoille lisää pakattavaa.
Pikaterveiset! Palataan höpöt <3

torstai 20. lokakuuta 2016

Kyseenalaista vuosikontrollia ja ailahtelevan sopeutuvaa naisenmieltä.

Vuosisadan laiminlyönti.
Justiinsa hoksasin että olen kirjoittanut viimeksi monta viikkoa sitten. 
Jos vielä pari kuukautta sitten tuntui, että aika matelee niin voi veljet – sitä tunnetta ei ole liiemmin viimeaikoina nähty.

Aloitetaan toki iloisilla uutisilla syöpäklinikalta. Neljäs(!!) vuosikontrolli läpi puhtain paperein ja en osaa edes sanoin kuvailla, miten upealta tuntuu kuulla onkologin sanat: "Kaikki näyttää todella hyvältä."

Todellisuudessahan perinteiseen vuosikontrolliin kuuluu vain verikokeet ja rintojen ultraäänitutkimus, joka sekin hieman kyseenalainen räpellys riippuen tutkimuksen suorittavasta lääkäristä.
Tällä kertaa kohdalleni osui se, joka tuntui heiluttelevan ultrapuikkoa kumpareelta toiselle kuin kaksi vuotias vesivärisivellintä konsanaan. Olisi suorastaan ihme, jos kyseinen ultrapuikko tai ruutua häilyvästi hapuilevan lääkärin silmä läpäisisi tuon implantiksikin kutsutun muovifileen ja sen alla lymyilevän kasvaimen.

En kuitenkaan ota tästä stressiä, sillä perusteellisempi tutkimus tehtiin vasta hiljattain.
Sen sijaan otan ilon irti hyvistä uutisista ja nautin tilanteesta. Eritoten tästä raskaudesta, kuin se olisi viimeinen. Ja sitä se nyt on. Todellakitodellaki.

On itseasiassa hämmentävää, miten ailahteleva on ihmisen mieli. Erityisesti minun, mutta että kuinka ihmisen mieli yleiselläkin tasolla sopeutuu erinäisiin muuttuviin tilanteisiin yllättävän kelvollisesti.

Kun kahden lapsen jälkeen olin päättänyt etten lähde tavoittelemaan elämääni vauva-arkea enää missään muodossa, olin täysin vakuuttunut siitä ettei mieleni koskaan ikinä enää muuttuisi.
Näin silmissäni vain nykyisen elämäni helppouden lapsien ollessa jo niin isoja ja omatoimisia.
Pystyn lähtemään lenkille, kauppaan tai kahville ihan tuosta vain. Puhumattakaan kahdenkeskisestä ajasta vain kumppanini kanssa. Tämä toki myös siitä bonussyystä, että olen eronnut lasteni isästä.

Joku voisi kauhistella repimääni iloa tästä vuoroviikkosysteemistä mutta vaikka hellantuuteleitani niin valtavasti rakastankin, osaan myös arvostaa aikaa ilman heitä.
Kuten muuan arki-ilta, kun lähdimme iltasumpille kahdestaan – vain koska voimme. Toistaiseksi.


Kun raskaustesti näytti positiivista, oli aika alkaa viestittää tälle alati ailahtelevalle mielelle että muutoksia asenteeseen on tulossa.
Myönnän alkuraskauden ilon ja jännityksen ohessa miettineeni kuinka tulisin vielä jaksamaan vauva-arjen rankkuuden, sitoutuvuuden ja omasta ajasta luopumisen. Juuri vakinaistuneesta, unelmieni työstä puhumattakaan.
Kuka muu muka hoitaa töissä "vuoden sketsihahmon" virkaa kun itse lämmittelen tuttipulloja kotona?
#tapahtumatyö <3
Nyt puolivälin ylittäneenä on ailahteleva mieleni tehnyt työnsä hyvin ja on valmis vastaanottamaan tuon uuden jäsenen perheeseemme. Kaikkine ylä- ja alamäkineen.
Vaihtelevaa unirytmiä on harjoiteltu tapahtumatyön voimin ja pienen ihmisen käsittelyä rakkaan ystäväni tuoreen tuotoksen avulla.
Vauva-arki koittakoon meille sellaisena kuin se on tarkoitettu.
<3

Sitä ennen koittakoon muutto. Niin lupasin itselleni että ajoissa kaiken pakkaan, mutta vielä eilen pakattuna oli tasan kaksi laatikkoa – vauvan vaatteet ja tarvikkeet.
Saletisti justiinsa se mitä ensi viikolla uudessa kodissa kipeästi tarvitsemme. Hmph.

Jos nyt sitten viisastuneena menisi kasvattamaan laatikkopinoa, niin olisi ensi viikolla jotain mitä siirtää.
Ihanata loppuviikkoa <3

sunnuntai 2. lokakuuta 2016

Päivä kerrallaan, täysillä.

Lontoon reissu on nyt muisto vain. Toissailtana koitti kotiinpaluu, josta voisin toki olla harmissanikin, mutta tiedossa on niin paljon puuhaa ja iloisia asioita täällä kotopuolessa, etten kertakaikkisesti olisi malttanut jäädä sinnekään.

Itse lentomatka kotiin ei ollut ruusuinen – kiitos edessämme istuneen, kepeästi "Matti ja Mervi" -palkinnon pokanneen pariskunnan, jotka vuoroin kinastelivat kuin taistelevat metsot ja vuoroin dippasivat päihtyneitä kieliänsä toistensa kurkussa. Liekö "Mervin" kaulalla ja rinnassa olleet jäljet suun vai nyrkin aikaansaannoksia. Kummastakaan en olisi yllättynyt.

Tulipa sen sijaan huomatuksi, että Lontoon väki on kyllä tällaiseen suomalaiseen päihtyneeseen sulkeutujakansaan tottuneelle hirvittävän huomaavaista ja tarkkanäköistä porukkaa. Ei tarvitse kuin astella täpötäyteen metroon takin alta vilahtavan vatsakummun kanssa, niin jo siellä on kokonainen penkkirivi noussut antamaan istumapaikkaa. 
Koska olen kuitenkin suomalainen enkä halua vaivata muita, huomasin kerta toisensa jälkeen pyytäväni jokaista nousevaa takapuolta istumaan takaisin alas tuhansien kiitosten saattelemana. 
Välttääkseni näitä mielestäni epämiellyttäviä tilanteita, päätin alkaa pukeutumaan säkkiin ja peittelemään vatsakumpuni kaulahuivein.

Suunnitelma ei vain ollut täysin aukoton. Jätin huomiotta metrojen lämpimän ilmaston jonka seurauksena istumapaikka vilahtelikin taas haaveissa.

Heittäydyin ulkomailla myös villiksi ja kokeilin hiuksiini tällaisia ihmeellisiä avaruuspompuloita joita olen katsellut Glitterin näyteikkunassa jo hyvän tovin. Koska yleensä hiusteni kihartaminen päättyy mummoja pukevaan, permanenttiseen katastrofiin ja siitä aina äärimmäisen tiukkaan nutturaan saakka, oli tämä hempeästi laineikas lopputulos positiivisesti yllätyksellinen.


Tässäkin kaukaa viisaus olisi ollut valttia, sillä laineet olivat nopeammin poissa kuin olivat ilmestyneetkään. Muotoilutuotteet kävivät kyllä mielessä, mutta eivät päässeet toteutukseen saakka.

Näin vuosikontrollin kynnyksellä hiipii mieleeni taas ajatuksia elämän yllätyksellisyydestä. Kun minulta kysytään vointia tai kuulumisia, on vastaus viime aikoina ollut yhteneväinen – "Kaikki on hyvin."
Miten tähän on tultu? Elämäni jokainen pienikin yksityiskohta tuntuisi olevan juuri nyt mallillaan. Terveys, perhe, raskaus, rakkaus, ystävyyssuhteet, työ ja juuri tähän elämäntilanteeseen sopiva kotikin ilmestyi kuin tyhjästä.

Elämä on niin mallillaan, että se on jopa hieman pelottavaa.
Vähempikin laittaa miettimään, mitä ihmettä olen elämässäni tehnyt niin oikein, että olen tämän kaiken ansainnut.
Olen niin hemmetin kiitollinen ja samalla täysin tietoinen, miten haurasta tämä kaikki onni on. Kaikki voisi murentua hetkessä.

En kuitenkaan anna murheelle sijaa, kun ei elämäkään sitä nyt tyrkytä. 

Päivä kerrallaan, ystävät. Täysillä. <3