tiistai 27. syyskuuta 2016

Arjen simsalapimpsa.

Kyllä kannatti pikkusen epätoivoistua niin jo alkaa tapahtua.
Tiesin, että vielä joku päivä kohtaan sen asunnon jossa sisään astuessa tulee fiilis, että tämä se on. Tämä on meidän koti.
Ja niin tapahtui. Harmi vain, että kyseinen asunto oli varattu jo toiselle perheelle. Jäimme siis vain haaveilemaan ja toivomaan ihmettä.

Kiitos nykyajan wifi-mahdollisuudet – saimme tiedon asunnon vapautumisesta kuitenkin eilen pilvien päälle matkustaessamme ilmojen halki Lontooseen. Väitän olleeni uutisen kuullessani vähintään yhtä innoissani, kuin edessäni istunut pieni tyttö joka laskeuduttuamme huudahteli kerta toisensa jälkeen: "Minä nään Lontoosen. Minä nään Lontoosen. Minä nään lentokoneen ja Lontoosen".
Olimme siis innoissamme.

Ja oi kyllä – täällä ollaan taas.
Ystäväni tiedusteli syitä lähtöömme. "Vielä kun voi. Kohta meidän elämä taas loppuu" vastasin. Johon ystäväni totesi kokemuksen syvällä rintaäänellä ne kaikkien aikojen kannustavimmat sanat vauva-arkeen: "Niin loppuu."
Mennyt viikko on suonut meille asunnon lisäksi myös aimo annoksen muitakin onnellisia hetkiä kokemuksen pankkiin. Viimeisimpänä mielenrauhaultra, jossa koimme onnen lisäksi yllätyksen hetkiä.
Lähdimme muutama viikko sitten samaisesta tutkimuksesta käsissä epävakaa tyttöveikkaus.
Tällä kertaa tutkimuksessa selvisi, että rinsessamme onkin kasvattanut kuukaudessa pallit. Simsalapimpsa vain. Poikaa pukkaa. <3

Tässä kohtaa lienee sopivaa sanoa että molempi parempi, mutta lainaisin ennemmin räväkän anoppini toteamusta: "Tän mummon lapsenlapsella on munat, sukupuolesta riippumatta". Allekirjoitan.

Kuvat ultrasta jäivät pitkälti selkäpuolen otoksiin – kiitos isältä perittyjen geenien, joiden nojalla ei ole tarvetta tehdä itsestä juurikaan numeroa. Unta ja hiljaisuutta arvostetaan aivan omalla tyynellä tavalla. Sellaisesta ei meikäläisellä ole juurikaan kokemusta.
Elohiiren lailla vaan sinne tänne. Unta sen verran kuin on pakko.

Vaan mitä reissuun tulee, niin onhan täällä ihanaa. Mitään massiivisesti poikkeavaa viimekertaiseen verrattuna emme ole vielä ehtineet tehdä. Mitä nyt tänään vaihdoin perinteisen englantilaisen aamupalani vegeversioon. Melkoisen radikaalia.

Ainiin ja saatoin hieman yliampua innostuksissani Primarkin vauvaosastolla. Jopa niin paljon, että kassaneiti tiedusteli olivatko kaikki vaaleansiniset unelmat tulossa lahjaksi vai minkä ikäinen poika minulla on. Änkytin naama punaisena, pientä kumpuani osoittaen, että hän on vielä täällä. Ja tovin vielä onkin. Äiti ulkopuolella vain on vähän turhan innokas.
Pahoittelut homssuisesta asettelusta, mutta vielä en ruvennut näitä sentään hotellissa silittämään.

Tiivistettynä olo on isosti kiitollinen. 
Nyt lähden hoitamaan nälkäkiukkuani, joten palataan pian. Iloista alkanutta viikkoa! <3

sunnuntai 18. syyskuuta 2016

Pesänrakennusvietin haasteita ja elämän nälkää.

Pesänrakennusvietti on saapunut keskuuteemme. Se alkoi äärimmäisellä tarpeella saada isompi asunto ja pian. 
Olen asunut aikuisikäni aikana 15 eri osoitteessa. Voin siis kokemuksen syvällä rintaäänellä sanoa tietäväni, miten asuntohaku toimii. Vaihtoehtoni ja mahdollisuteeni vuokra-asumisen suhteen ovat selvillä.
Koskaan asuntohaku ei ole kuitenkaan osoittautunut näin vaikeaksi, kuin nyt.

Koska pesänrakennusviettini ei saanut vastakaikua vuokraavilta tahoilta itselleni sopivassa määräajassa (like heti), teimme jo päätöksen pärjätä nykyisessä asunnossa. Myös taloudelliset seikat puolsivat päätöstä.
Jotta tämä kaikki kuitenkin onnistuisi vaatisi se välittömiä muutoksia sisustukseen. On yhtä kuin hetimmiten tapahtuva Ikea-reissu. 

Muutokset saatettiin jo hyvään alkuun, mutta ajatus 65 neliöstä viiden hengen perheelle on osoittanut lievää uusinta-ahdistusta. Edes asunnon pienet menot eivät täysin vieneet muuttohaluja pois.

Olemme siis jatkaneet uusien neliöiden etsintää – tuloksetta. Laajentaneet budjettia ja aluetta – turhaan. Vielä ei ole kiire, mutta pahoin pelkään että helmikuu tuleekin pyytämättä ja yllättäen. Vauvasta nyt puhumattakaan. Jäämme toiveikkaina odottamaan asuntoihmeitä.
<3
Sattuipa tänään arkeani roimasti piristänyt tilanne bussipysäkillä kun itselleni tuntematon nainen asteli luokseni kysyäkseen, voisinko tulkata hänelle englanniksi saapuneen tekstiviestin.
Luin viestin useaan kertaan ja mietin kuinka suomennoksen lauseesta "I'll give you money, if you suck my dick" voisi tehdä vähemmän kiusallisesti. 
Olematta piiruakaan rasistinen, on pakko myöntää että kyseisen kulttuurin edustamaan stereotypiaan tämä viesti istui kuin happy ending konsanaan. Päätin olla rehellinen ja tulkkasin viestin sisällön juuri sellaisena kuin se oli.
Kirosanojen saattelemana sain tehtäväkseni kumota stereotypiat ja kirjoittaa lähettäjälle viestin takaisin, jossa kehoitetaan pitämään tunkkinsa. Tein työtä käskettyä ja pohdin, miten hyvin omassa sirkuksessani asiat oikeastaan ovatkaan.

Ex-naapurini sanoja lainaten: "Olet itse oman sirkuksesi tirehtööri".

Ja se toden totta pitää paikkansa. Nyt vain tämä hormonihirmuinen tirehtööri on myös varsin nälkäinen tirehtööri. Otimme eilen vapauden nauttia työrupeaman jälkeisestä vapaapäivästä ja lähdimme kohti Helsingin elokuva- ja ravintolatarjontaa.

On pakko jälleen arvostaa kumppanin panostusta elokuvavalinnassa. Bridget Jones's Baby ei ollut se päätös, johon olisin uskonut saavani ensisijaisen tuen. 
Erityistä iloa tuotti nähdä, miten panostus ei suinkaan ollut ainoa laatuaan – monet miehet olivat lähteneet hormonihirmuisten rakkaidensa tueksi. Ja näyttivät lopulta jopa nauttivan siitä. 
Yritän tässä sanoa, että leffa oli oikeasti hyvä ja suosittelen sitä ihan jokaiselle.

Mitä siihen nälkään tukee, niin Kampin Parilla Espanola vei hyvien arvostelujen vuoksi voiton ravintolavalinnassa.
Astelimme sisään tuohon pieneen ja tunnelmalliseen ravintolaan täysin tietoisina siitä mitä haluamme. Suoraan pääruokaan koska nälkä ja himo.

Pääruoan jälkeen jälkiruokalista houkutteli kehoa ja mieltä, kunnes aivan pyytämättä ja yllättäen hormooninhuuruiset silmäni harhailivat takaisin lähtöruutuun – alkuruokalistaan. 
Ilman mitään käytöstapoja menin ja tilasin pääruokani jälkiruoaksi alkuruoan. Ja jälkiruoan.
Kiitos jo pömpöttävän vatsani ja oman parhaansa tiedostavan tarjoilijarouvan – tilaukseni vastaanotettiin hiljaa ja ymmärtäväisesti.
Lienee selvää, etten ehtinyt kuvata annoksiani, mutta annan suositukseni ilman niitä. Nam.
<3

Nyt on mentävä, koska alla näkyvää vatsaa ei kasvateta pyhällä hengellä. 
Valtavan suurenmoisen ihanaa ja alati nälän täyttämää viikkoa myös teille <3 
PLOP.


perjantai 9. syyskuuta 2016

Äärimmäinen tunnelataus.

Menneet viikot yhtä suurta tunnelatausta.

Teen poikkeuksen ja sytytän blogikirjoitukseni myötä virtuaalisen kynttilän
ystäväni perheen kunniaksi. Toimikoon tämä samalla myös omana terapiahetkenäni.

Ystäväni, Aamumme Ilona -blogin kirjoittajan perheeseen syntyi kaikkien vaikeuksien jälkeen 435 g rinsessan verran onnea <3 Sydämeni pakahtui lukemattomia kertoja katsellessani tuon pienen ihmeen kuvaa uudelleen ja uudelleen.
Tämän hennon pienen ihmisen voimat hiipuivat kuitenkin liian aikaisin ja hän nukkui hiljalleen pois vanhempien rakkaudentäyteisessä syleilyssä.
Perheen surua tuskin voin koskaan käsittää, omissa tunteissanikin on jo runsaasti käsiteltävää.
Olen yrittänyt olla ystäväni tukena epävarmuuden aikoina ja nyt surun keskellä, mutta tällaisten asioiden tullessa eteen olo on neuvoton. Mikään lohdutukseksi tarkoitettu sana ei korjaa menetettyä.


Kuten aiemminkin olen paasannut - mikään tässä elämässä ei ole itsestäänselvää. Kiitollisuus on yksi niistä tärkeimmistä asioista, joita meidän pitäisi vaalia arjen keskellä.
Iloita siitä mitä on, ja jättää vähemmälle harmittelulle se mitä ei ole.
Kiittäkää, rakastakaa ja iloitkaa elämän pienistä onnistumisista.

Kaiken tämän surun keskellä elämä on osannut kallistaa tunnekuppia myös täysin päälaelleen.
Näin tapahtui, kun ex-mieheni (=lasteni isä) "uusi" puoliso pyysi minua yhdeksi kaasokseen.

Kiitollisuus nostaa päätään. En olisi avioeron hetkillä uskonut, miten suuren perherikkauden lapseni tulevat vielä kokemaan. Heillä on kaksi kotia, kaksi perhettä, joita me tapaamme toisinaan kuitenkin kutsua yhdeksi suurperheeksi. Tähän suurperheeseen kuuluu 4 aikuista ja 5 lasta. Kuudes tekee tuloaan.

Omaan elämääni tämä on tuonut uuden ystävyyden ja liudan rakkaita lainalapsia. Onnea ja iloa.
Matka tähän on vaatinut töitä ja vähän aikaakin, mutta se on ollut kaiken vaivan väärti.

Oma neuvoni siis vaikeisiinkin ihmissuhdetilainteisiin on se, että uskokaa muutokseen ja antakaa sille mahdollisuus. Katsokaa peiliin ja miettikää, missä itse voisitte kehittyä. Puhukaa, puhukaa ja kuunnelkaa. Tai kirjoittakaa kirje ja viekää se postilaatikkoon kuin Kusti konsanaan. Niin minä tein.

Ei sillä kaikkia solmuja avaa, mutta ainakin näiden ruskeiden silmien alla velloo niin paljon sinistä, että itse haluan uskoa ihmisten hyvyyteen.
Mitä ihminen pahimmillaan häviää sillä, että menee oman mukavuusalueensa ulkopuolelle, nöyrtyy ja avautuu toista kunnioittaen?

Nämä lainavarpaat on yksi suurperheemme tuoreimmista rikkauksista ja voi taivas mistä jäisinkään paitsi, jos keskittyisimme vain itsepäisesti omaan etuumme <3

Nyt ei irtoo edes loppuhuumoria, mutta semmosta se elämä välillä on.
<3