lauantai 27. elokuuta 2016

Tiedän tunteen.

Oi selkäfileiden ultra ja puhtaat näkymät.
Niinhän siinä kävi, että rintojen ultrassa ei ilmennyt mitään uusia muutoksia. Rinnan alueen kipuilut johtuvat mitä todennäköisimmin palautuvasta tunnosta tai hormonien huonosta huumorintajusta. Pelin nimi on "täytetään selkäfileet leikisti maidolla."

No jokainen maalaisjärjen omaava varmasti ymmärtää, ettei selästä revityt – saatika muovi-implanttien täyttämät kannut täyty pisarallakaan maitoa.
Tämä on kuitenkin aihe, johon törmään nyt tässä "siunatussa tilassa" valtavan usein.

Kaksi aarrettani on pitänyt huolen, että alkuperäisistä Dolly Partoneistani otettiin irti kaikki mikä lähti. (Syöpä sitten niistä lopuista.)
Lähes vuoden se molempien kohdalla vei, ennen kuin täyteläiset D-kupin hinkit oli riutunut A-kupin tyhjiksi kansallispuvuntaskuiksi.
Jokainen imetyshetki oli kuitenkin kaiken sen arvoista.

En ole mikään imetystä palvova ja sitä alati suitsuttava ihmistyyppi. En arvostele päätöksistä jättää imettämättä omasta tahdosta. En koe sen olevan minun asiani. Autan keräämälläni hinkkitiedolla ja kokemuksella, jos sitä minulta pyydetään.

Saadessani kaksi viivaa testiin, ymmärsin heti imetyksen olevan kohdallani historiaa. Aluksi kohautinkin asialle olkiani. Samapa tuo.
Nyt asiaa enemmän pyöritelleenä olen jo haikein mielin ja jokseenkin pelokaskin. Rakastin imetyshetkiä. Se on hetki, joka on vain äidin ja vauvan yhteinen. Rauhallinen ja varsin käytännöllinenkin hetki. Ruoka oli aina saatavilla ja valmiiksi lämmintä.
En enää koskaan pääse kokemaan sitä ihanuutta ja helppoutta.

Sen sijaan mielessäni vilisee kauhun hetket öisistä pullokatastrofeista. Siinä missä olen aamupöpperössäni syönyt allergialääkkeeni sijaan edesmenneen pappakoirani kipulääkkeen - en luottaisi lainkaan siihen, millä materiaalilla vauvan pullo öisin täyttyy.
Mikrokin pitäisi hankkia. Vai hauteessako ne mölöt nykyään lämmitetään?
Onneksi tässä on vielä aikaa valmistautua. Siirrän siis tämän aiheen pohdintaa vielä vähän myöhemmäksi.

Koska persoonallisuuteni on varustettu muutenkin äärimmäisen huonolla tilannetajulla ja ajatusta nopeammalla puheella, ei pieni hormonaalinen lisämauste päästä elämääni kovin yksitoikkoiseksi.

Tapahtuipa tänään aamulenkillä sellainen mukava koirakohtaaminen, jossa vastaantuleva omistaja varmisteli koirani sukupuolta - oman karvakorvansa kärsiessä juoksuajasta. Narttujen tutustuessa vastapuoli kertoi joutuvansa olemaan hyvin varovainen, koska "elämme aikoja joissa kaikki oravaa myöten tuntuu kelpaavan."
Ilman minkäänlaista alitajuntaistakaan varoitusta huomaan toteavani vastapuolelle ymmärtäväisesti: "Tiedän tunteen."
Taidan ulkoistaa koiralenkit toviksi hiljaisemmalle yksilölle.

Well done - sanoisin.

Lopuksi haluaisin jakaa teille parin päivän takaisen, iloisen hetken kokemukseni pankista. Se ei vaadi kuin pikkusen kilahtaneita ystäviä, erinomaista musiikkia ja tunnelma on valmis. Tää on elämää. <3
#onnellinen

sunnuntai 21. elokuuta 2016

Hormonikortti.

En tiedä mistä aloittaisin. Olen niin kiitollinen saamastani tuesta, kannustuksesta, ilosta ja onnentoivotuksista.
Kaikkein eniten hormooninhuuruista mieltäni iloisesti itketti vertaissiskojeni vilpittömät onnittelut. Toivottavasti tiedätte, miten paljon se merkitsee.
<3
KIITOS - ihan jokaisesta viestistä.

Miten se alkuraskaus meni sitten noin niinkun omasta mielestä?
Ympärivuorokautinen pahoinvointi tuli yllätyksenä ja naaman kukinta kuin syksyisellä omenapuulla on myös varsin uutuudenviehättävää.
Paino putosi muutaman kilon, mutta on kaikkien odotusten mukaisesti lähtemässä nyt jyrkkään nousukiitoon. Alan myös vahvasti epäillä, että kyseinen yksilö kasvaakin vatsani sijaan takapuolessani.

Luin, että mielihalut voivat myös kieliä jonkin sortin puutostiloista ja kropan tarkoitus on vain vaistonvaraisesti viestittää näistä puutostiloista mielihalujen kautta. Ihan jännittää tietää, minkälaiset puutostilat onkaan Polly-karkkien takana.

Sattuipa yhtenä yönä niinkin, että nälkä yllätti kesken unien. Kuiskasin vierustoverille vihjeen nälästä ja jo 45 minuutin kuluttua söimme kebabia sängyssä. Keskellä yötä. On pakko arvostaa kumppanin panostusta. Katsoi varmaan omaksi parhaakseen täyttää toiveet välittömästi, kun näki hormonikortin vilahtavan.

Pollykarkit ja kebabit ovat nyt kuitenkin historiaa, koska olen motivoitunut aivan uudenlaiselle levelille ruokavalion suhteen. Kiitos rakkaan ja kaikkien aikojen itsekurin omaavan vertaissiskoni, joka tuli lempeän ruoskansa kanssa hätiin. <3
Käsi ylös kuka on kuullut nämä lupaukset ennenkin? Tällä kertaa vilautan kuitenkin syöpäkortin lisäksi hormonikorttia - sitä en olekaan vielä käyttänyt.

Edelliset raskaudet ovat menneet täysin "syö kahden edestä" ja "kerrankos sitä" -ajatusmallilla. Suklaata paloi niin paljon, että ihan hävettää. Tällä kertaa ajattelin suojella itseäni syövältä
ja paneutua vauvan hyvinvointiin. Alku onkin ollut varsin tehokas. (Heti pollykarkkien ja kebab annoksen loputtua.)
Sokereiden lisäksi välttelen myös vehnää ja suosin gluteenittomia tuotteita. Kuitenkaan juhlapöydissä omia eväsrasioita mukana kantamatta. Ei kuulu tapoihin.

"Monen naisen rinnat kasvavat, ja voi olla aika hankkia uudet rintaliivit. Rinnat voivat myös olla hyvin arat."
Vaan kun kaikki melonit eivät arista eikä kasva. Etenkään tällaiset tunnottomat, muovimalliset. Ei kiristä, ei purista.
Eikä näistä kasaan kurotuista selkäfileistä muuten tule maitoakaan. Ei pisaraakaan vaikka joka puolella kovasti imetyksestä halutaankin kerta toisensa jälkeen jo keskustella.
Tässä on aihe, johon aion paneutua myös tulevien kirjoituksien aikana. Imetys on meinaan näissä möhömahapiireissä aika kova sana. Hyvässä ja pahassa.


Selkäfileistä puheenollen - kävin hiljattain kirurgiani tapaamassa, kun oikeaan rintaani oli ilmestynyt pieni herneen kokoinen patti. Aikansa tutkittuaan kirurgi kävi hakemassa ehta-aidon implantin ja löi sen kouraani. Implantissa oli pieni pisaran muotoinen nyppylä. Kyseinen patti sijaitseekin siis implantissani ja kuuluu pakettiin. Laittoi varmuuden vuoksi kuitenkin ajan maanantaille rintojen ultraan. Katsoi hänkin varmaan parhaaksi jättää hormonihuuruiset pelkotilat väliin.

Nyt lähden täyttämään kaapista tullutta, pyhää yksiötäni jälleen ravinnolla.
Palataan taas ihanat <3

keskiviikko 17. elokuuta 2016

Never say never.

Kirjoitan nyt ensi kertaa ajatuksiani, jotka eivät ole julkaisuakelpoisia välittömästi. Koska aika kullittaa muistoni kuitenkin nopeammin kuin osaatte kuvitellakaan, on tämä postaus pakko kirjata ylös nyt. (Kirjoitettu kuukausi sitten)

Siitä on lähes 4 vuotta, kun sain syöpädiagnoosin. Todellinen kuolemanpelko jysähti elämääni juuri sinä syksyisenä päivänä (josta en kyllä todellisuudessa muista juuri mitään).
Kaiken taistelutahdon keskellä mietiskelin salaa poistumistani, arkkuani ja muuta mustaa. Eniten vuodatin kyyneliä miettiessäni, kuinka lapsille ikinä voisi kertoa äidin ennenaikaisesta poistumisesta. Kuinka he pärjäisivät?

Kun aloin ymmärtämään ettei aikani tullutkaan vielä, pelko sai uudenlaisen merkityksen. Se kulkee olkapäällä, muttei ole mielessä kaiken aikaa. Muistuttelee itsestään vain silloin tällöin kun kolottaa. Päätä, selkää, keuhkoja - jopa kolotus varpaassa kasvattaa mielikuvituksen metastaasinomaisiin svääreihin. Mutta vain joskus.

Aikaa kului ja aloin iloitsemaan elämästä lisää ja jo ennestäänkin kiireinen elämäni sai aivan uudenkarheat purjeet alleen. Lähdin etenemään elämässäni yhä lujempaa. 
Eikä siinä mitään - onpahan tullut koettua ja elettyä oikein kunnolla. Ihan vain just in case.

Iloitsin myös nuoruuden haaveestani haluta lapsia liian aikaisin ja liian löyhin perustein. Ilman koulutusta tai tulevaisuuden suunnitelmia. Halusin äidiksi.
Haaveeni kävi toteen ja nyt aarteeni ovat jo 11 ja 7 vuotiaat. Onneksi ehdin kokea tämänkin, ennen kuin potkaisen tyhjää.
<3 

Syövän ja eron jälkeen tulin siihen lopputulemaan, että näin on hyvä. Kaksi lasta on valtava lahja ja perheeni valmis. Syöpähoidot tuskin edes mahdollistaisivat uusia aarteita. Saatika alati perseelleen menevät parisuhteet.

Mutta. Never say never.

"Käy joskus elämässä sellainen tuuri,
että löytyy se rakkaus valtavan suuri.
Ja kun sitä kaikkein vähiten odottaa,
jokin onnea lisää vain kuljettaa."

Olen viettänyt menneet viikot onnen, pelon ja kiitollisuuden sekaisissa tunnelmissa. Siinä missä jalkani leijuvat reilusti pilvien yläpuolella, palaan toisinaan surun ja myötätunnon tunnelmiin ajatellessani syöpäsiskojani tai ketä tahansa, joiden vastaava haave ei koskaan käy toteen. Yhtäkkiä en uskallakaan iloita onnestani. Haluan salailla ja piilotella sitä.

En kirjoita vertaissiskoistani juurikaan blogissani ja erityisesti siskojen poismenosta kirjoittamatta jättäminen on saattanut herättää monissa myös kummastuneita reaktiota.
En sytytä virtuaalikynttilöitä, jaa muistokirjoituksia. Se ei kuitenkaan tarkoita ettenkö sure.
Totta hitossa suren. Ja muistelen. En vain tee siitä näyttävää karnevaalia.

En itseasiassa ole pystynyt aikoihin olemaan aktiviinen edes vertaistukiryhmissämme, jotka olivat minun syöpäsirkukseni aikaan korvaamattomia. Olen halunnut sulkea ison osan syövästä pois elämästäni päästäkseni itse eteenpäin.
Valitettava tosiasia on kuitenkin se, että erityisesti tämä kevät on ollut vertaisryhmässämme massiivisen synkkä aikakausi. Yhä uudelleen ruudulle ilmestyvät levinneisyysuutiset luovat väkisinkin vertailua omaan syöpään ja itsensä tutkiskeluun äärimmäisyyksiin saakka. Panikoidun.

Haluaisin olla tukena, mutten enää osaa. Sitten yritän, mutta oikeiden sanojen valinta tuottaa tuskaa. Laitan sydämen. Vain kertoakseni, että olet ajatuksissa.

Silitän taas vatsaani ja palaan miettimään elämääni. Olen kiitollinen. Olen onnellinen.
On paljon ajatuksia, joista haluan kirjoittaa ja seuraavat postaukset tulevat sisältämään ripauksen hormoonimyrskyä.

Tiedän, että tulen menettämään tämän postauksen myötä ison kourallisen lukijoita ja ymmärrän sen täysin.
Kaikki tunteet sallittu.
<3

Mikään elämässä ei ole itsestäänselvää. Päivä kerrallaan <3