Siirry pääsisältöön

Rakas, minusta on tullut pullukka

Ensinnäkin valtavan suuri kiitos kaikille onnentoivotuksista. Avio-onnea on riittänyt menneen viikon aikana runsaasti ja huumorinkoetusosuudesta on tällä kertaa vastannut tuore aviomies taikoessaan sormuksensa hävyksiin vain muutaman käyttöpäivän jälkeen. Tilanne on kuitenkin jo hallussa ja vaimo saanut vahingoniloista mielihyvää kerätessään muistiinpanoja kettuilukansioonsa pahan päivän varalle. Valtakunnassa kaikki siis hyvin ja voidaan siirtyä arkisempiin asioihin. Kohtisuoraan vaa'alle.

Piipahdin 29. raskausviikon kunniaksi vaa'alla ja +10 kg paukkui rikki niin että heilahti. Lukema toki selittää jokapäiväiseksi ongelmaksi muodostuneen kenkien pukemisen tai epätoivoisen haaveen nauhojen omatoimisesta solminnasta. Nämä arkiaskareet ovat nykyään melko luovaa puuhaa tullakseen saavutetuksi.
Jään peilikirkkaaksi päällystämä asfaltti vie viimeisetkin lenkkihalut ulkoilun koostuessa lähinnä hiipimällä "pikkukiviä jalkani alle mä metsästän" -teemalla.

Koska ailahteleva mieleni rakastaa kuitenkin projekteja, on sohvalla vietetty aika käytettävä mahdollisimman hyvin hyödyksi. Tällä kertaa projektin nimi on "tarttu koukkuun" joka tukee täysin äkkijyrkkää ja yhä jatkuvaa painonnousuani.

Kuten hiljattain kirjoitin, hankin itselleni hetken mielijohteesta neulontapuikot ja lankaa. 
Sain aikaiseksi tyttärelleni oikea-nurja-henkisen, yksinkertaisen talvipannan korvia lämmittämään. Sen jälkeen totesin puikkoja olevan käsissäni liikaa onnistuakseni vaativimmissa projekteissa.
Niinpä vaihdoin lajia virkkuuseen.
Haluan tässä vaiheessa muistuttaa, että kädentaitoni ja luovuus eivät kuulu vahvuuksiini. Eivät edes lähelle sitä.
Minä ja yksi koukku olemme kuitenkin tulleet juttuun huomattavasti useampaa määrää suorapuikkoa paremmin.

Saanen esitellä esikoisteokseni, Turvalonkero Kaihi Tähkä.
Tähän aivan äärimmäisen sympaattiset ja yksityiskohtaiset video-ohjeet löysin TÄÄLTÄ.
Ilman tuota hellyyttävää videota ei tätäkään teosta olisi syntynyt ja lankaan liittyvät projektini olisi luultavasti päättyneet tähän.

Sen sijaan innostuin tästä touhusta niin, että nyt virkkaan ihan muuna Harjoittelija-Marttana lähes kaiken extravapaa-aikani. Junassa, bussissa, autossa (kun en aja - luonnollisesti) ja mikä parasta, tässä kotisohvalla. Voisin sanoa virkkaamisen olevan terapeuttista ja rauhoittavaa aktiiviselle mielelleni, mutta ehkä vielä terapeuttisempaa se on ympärilläni oleville ihmisille. Olen katsokaas koukun seurassa aivan hipihiljaa. Hurraa ja halleluja.

On tähän touhuun toki vaikuttanut sekin seikka, että pitkästä aikaa viihdyn mielelläni kotona. Olen vihdoin muodostanut kotipesäni tilaan, jossa on hyvä olla. Kotiin, jota on kiva laittaa.
Ja mikä parasta, laittaa yhdessä. 

Katsokaas kun aviomieheni sattuu olemaan myös sellainen projektien mestari. Paremmalla loppuunsaattamistodennäköisyydellä tosin. Annettakoon tästä esimerkki, joka sai vaimon sydämen pehmenemään.

Olimme huomanneet olohuoneemme kaipaavan valaistusta, mutta vuokra-asunnon haasteista johtuen kattoon minkään asian kiinnittäminen koitui haasteeksi. Rakennuttajan näkemys valaisimien paikasta ei kohdannut omiemme kanssa, joten tuskastuin  draamakuningattaren elkein peläten, ettei sopivaa valaisinta tule koskaan ilmestymään kattoomme. Piste.

Vaan muuan "hääyönä", vaimon viattomasti nukkuessa ilmestyi kattoomme kuitenkin aviomiehen toimesta ja hänen omin pikku kätösin väkerretty "Tein itse vaikka en säästänyt" -rakennelma. Huomenlahjaksikin ristitty.

 


Vaimo halusi valon. Ja valo tuli.
Voitte vain kuvitella sitä onnen määrää, joka mieleni tuona erityisenä ja yllätyksellisenä aamuna täytti. Rakastan. Lamppua ja miestä. <3

P.S. Koska kehtaavat väittää blogien antavan epätodellisen positiivisen kuvan kirjoittajan arjesta, niin todettakoon, että vaikka onnea on nyt riittänytkin, tulee varmasti vielä aika kun tekee mieli avautua turhanpäiväisyyksistä.

Sitä odotellessa, tässä teille Harkka-Martan todellisuutta yhden onnistuneen Kaihi Tähkän takaa.
- Suuri mustavalkoinen taideteos on hartaudella väkerretty osa koiran talvimanttelia.
Ei tule talvea (tai kevättä) näkemään. Levennys koiran keskivartalon kohdalta ei ollut viisas veto. Ennen sitä se ei lämmitä edes koiran mieltä.
Vielä vähemmän kottaraisen, joka käytti siihen liian paljon vapaa-aikaa.

-Värikkäillä luomuksilla oli kaunis ajatus mutta täysin tyhjänpäiväinen toteutus. Ei aavistustakaan mitä niistä oli tarkoitus tehdä.

- Ja kirsikkana kakun päällä matonkuteesta virkattu "sisustuskori" jonka pohjassa on massiivinen reikä. Sillä lailla.

- Sormenjäljillä ja sipsirasvalla pinnoitettu pöytä ja imuroimaton matto kruunatkoon kokonaisuuden. 

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Avajaisten jatko-osa

Nyt kun edellisen postauksen tunnetilat on loihdittu arkisempaan moodiin, lienee hyvä aika jatkaa kertomusta pyhän yksiön avajaisista. Varoituksen sana kuitenkin teille siveyden sipuleille, joiden henkimaailmassa vauvat saapuvat yhä haikaroiden toimesta. Tämän tarinan jatko-osa sisältää myös ripauksen verta, hikeä ja terttutarhaa.
Palataan kuitenkin vielä synnytysalustalle, jossa näitä edellä mainittuja todellakin on nähty vilahtavan.
Rääpäleen ollessa ensi kertaa vasten arpista rintaani en voi kiistää, etteikö automaattisesti käynnistynyt "missä tissi" -leikki olisi hieman kirpaissut sisintä. Löysin itseni selittelemästä minuutteja vanhalle pojalleni meijerin epätoivotusta ja ennenaikaisesta sulkeutumisesta. On kuitenkin oltava kiitollinen toisten äitien luonnollisesti tarjoamista meijerituotteista vasta-aineineen.
Tässä kohtaa haluankin muistuttaa teitä ylituotannosta "kärsiviä" äitejä – luovuttakaa arvokasta tuotettanne sen sijaan että kaadatte sitä viemäristä …

Kiitos syöpäklinikka. Ja haima.

Voi pojat mikä päivä! Eilisen sokerirasituslähetteen motivoimana varasin tälle aamulle ajan tuohon kaikkien aikojen kidutustestiin. Runsas lapsiveden määrä ja pojan valtaisat posket olivat saaneet mieleni harhailemaan raskauden aikaisen diabeteksen peloissa ja halusin asialle selvyyden.
Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että ennen sokerirasitusta pitää olla täysin syömättä ja lähes juomatta 12 tunnin ajan.  HALOO! Minä öiden tacomestari en pysty olla syömättä edes kahta tuntia! Voin myös vakuuttaa, ettei ollut vuosisadan idea yrittää taltuttaa nälkää viimeisten minuuttien aikana ennen paastoa Bigmac bursalla. Jano moninkertaistui yön aikana eikä sallittu "lasi vettä" juurikaan lohduttanut. Kyllä siinä tuli Kari Grandia ikävä.
Hormoonien, paaston ja lasten ensimmäisen arkiaamun luoma combo oli kertakaikkinen katastrofi. Kaiken kruunasi kuitenkin soitto aamuruuhkasta laboratorioon, johon ilmoitin vain myöhästyväni kymmenen minuuttia. Laboratorion asiakaspalvelija otti pyyntöni…

Roomalainen kynttilä

Tulee aikoja, kun on niin paljon sisältöä elämässä ettei ehdi kirjoittaa sanaakaan.
Tai aikoja, jolloin sisältö elämässä rajoittuu univelan ja paskavaippojen suppeaan välimaastoon, eikä sijaa pienellekään ajatuksenjuoksulle löydy. Elämme kaikkea tätä.
Todistakoon seuraava tositapahtumiin perustuva raportti vakavan "aivosolujen heitteillejätön."
Vein tänään poikani kaverisyntymäpäiville ulkoistetun palvelun pisteeseen. Paikalle sattui samaan aikaan mieshenkilö, joka kohteliaasti ojensi kätensä: "Morjens. Kari, Jonin isä." Johon lienee täysin luontevaa vastata "Noora, Kaapon isä." 
Luulin tämän olevan nolojen tilanteiden kohokohta, mutta aina vain parani Karin tiedustellessa, oliko "Santeri-sankari" jo saapunut.  Santerista en tiennyt, mutta sen tiesin, että oltiin tulossa Eeron syntymäpäiville. 
Yhteenveto näyttää siltä, että tuon kiusallisen minuutin aikana esittelin itseni juuri poikani isänä henkilölle, jonka jälkeläinen oli menossa Santerin …