Loppuun asti lusitaan.

Voi perhejoulu ja Lapin maisemat. Aina olen ihmetellyt, mikä siinä Lapissa nyt niin viehättää mutta taivas varjele – se pitääkin kokea itse.

Matka tänne talven ihmemaahan oli pitkä ja työläs. 19 tunnin ajomatka (kyydissä) tämän mahakumpareen kanssa ei ollut helpoin matkani, mutta on pakko olla itsekin hieman positiivisesti yllättynyt miten hyvin se meni. Mitä nyt pysähdyttiin joka toisella bensa-asemalla pienen miehen muistuttaessa rakon elämäntehtävästä. 
 
Joulu oli mieleinen. Jo pelkästään yhdessäolo perheen kanssa, kiireettömyys, monipuolinen ravinnonsaanti ja nämä ennennäkemättömät maisemat saivat mielen onnelliseksi. Extrailoa tuotti tietysti anopin ja miniän yhtenäisen värimaailman kohtaaminen kuusen luona.
Ylitin reissullamme myös hieman riskirajoja lähtiessäni hetken mielijohteedta lasten kanssa Levin rinteisiin. Tyrkkäsin lapset hiihtokoulun kautta mäkeen ja heidän intonsa vain jotenkin mystisesti kaivoi muistoiksi jääneet rinnehaaveeni esiin. Kävin ostamassa päälleni takin, joka mahtuu kiinni ja marssin vuokraamoon. Välinevuokran neuvonantaja antoi nopean katseen kummulleni ja kehoitti suuntaamaan lastenrinteeseen johtavaan sompahissiin. Tein työtä käskettyä. 
Sain kokea hiljaiset, mutta niin valtavan onnelliset vauhdit. Rinneravintolan paheksuvia katseita unohtamatta. Niistä kuitenkaan hernettä nokkaan vetämättä.

Kävimme lähtöä edeltävänä päivänä varmistamassa ultrassa kaiken olevan hyvin ja pyhässä yksiössä kasvavan miehenalun poskien koko tiesikin kertoa, että kasvun kulku alakäyrällä oli hailakka muisto vain. Lapsiveden määrä oli myös tavallista runsaampi, mikä saattaa kieliä tukalan olon lisäksi hieman aikaisemmasta ulostulosta. Kokemusteni perusteella epäilen kuitenkin vahvasti yliaikaa. Tulee koska tulee, mutta voin vakuuttaa ettei poistumisreitillä ongelmaksi tule muodostumaan herran pää, vaan posket.

Olen myös jälleen saanut itseni sellaiseen "eipäs-juupas"-tilaan, jossa samaan aikaan toivon ajan lentävän ja pysähtyvän. Tuskainen olotila puoltaa toivetta pikaisesta ajankulusta, kun taas arjen karu todellisuus pelottaa. Kahden vauva-arjen kokemuksella väitän ajan todellakin kullittavan muistot kiiltävämmäksi kuin osaan edes pelätä ja kaikkein suurin muutos tulee tapahtumaan impulsiivisessa tavassamme elää.
Ei enää hetken mielijohteessa tehtyjä päätöksiä ja äkkilähtöjä muihin maisemiin. Ei kahdenkeskistä aikaa ilman syvää ja perusteellista etukäteissuunnitelmaa.

Rutiinit ja toistuva arkirytmi eivät myöskään ole meidän juttu, enkä yritä sellaista väkisin opetellakaan. Meillä eletään milloin milläkin aikataululla ja toistaiseksi se on toiminut ihan kelpolailla. Vauvan kohdalla se tulee tarkoittamaan, että siellä syödään ja nukutaan missä milläkin hetkellä satutaan olemaan. Toivottavasti Herra tulokas on myös yhtä ymmärtäväinen elämäntyyliimme, kuten kaksi aiempaani. Aika näyttää, koetellaanko äitikottaraisen pinttyneitä tapoja – tai niiden puutteita.

Monena iltana, käpertyessämme mieheni kanssa saman peiton alle (johon hädin tuskin enää mahdumme) olemme kysyneet toisiltamme yhä uudestaan sen mielessä kummittelevan kysymyksen: "Mitä meille sitten tapahtuu?"

On täysin järjetöntä edes haaveilla kaiken jatkuvan ennallaan. Ei tietenkään jatku. Kaikki muuttuu. Miten, se jää nähtäväksi. Äitini ja isäni pitkän avioliiton kärjistettyä ja hieman huumorillakin höystettyä mottoa kuitenkin vakaasti noudattaen: "Loppuun asti lusitaan."
Meille se tarkoittaa rakkautta, kommunikointia ja kykyä ymmärtää toisessa tapahtuvat muutokset. Nöyryyttä katsoa itse peiliin ja tehdä mitä tehtävissä on. 
Luottamusta. Luottamusta siitä, että vaikka toisen psyyke olisi hetkittäin yhtä vaikeuksien valtakuntaa, on toinen silti siinä.
Yhteistyötä perkele. Sitä se avioliitto ja vanhemmuus on.
Eikä sovi unohtaa yhteisen jälkikasvun tuomaa vilpitöntä onnea ja rakkautta. Siitä riittäköön kourallinen positiivista yhteistyökassaan.

Jännä nähdä, miten käytäntö toteutuu ja lienee syytä luvata tulla kertomaan todellisuudesta (kaunistelematta) kunhan se on ajankohtaista.
Juuri nyt ajankohtaista on väsymys, liikkumisen vaiva ja ylivilkas rakko.

Näillä eväillä loppukiriin. <3

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Viisas ja vittumainen - kävelevä näyttämötaiteeni.

"Ei hyvä tavaton miten ylimielinen tyyppi"  - oli ajatukseni aviomiehestäni, kun kaksi ja puoli vuotta sitten työkeikalla ensi k...