Siirry pääsisältöön

Loppuun asti lusitaan.

Voi perhejoulu ja Lapin maisemat. Aina olen ihmetellyt, mikä siinä Lapissa nyt niin viehättää mutta taivas varjele – se pitääkin kokea itse.

Matka tänne talven ihmemaahan oli pitkä ja työläs. 19 tunnin ajomatka (kyydissä) tämän mahakumpareen kanssa ei ollut helpoin matkani, mutta on pakko olla itsekin hieman positiivisesti yllättynyt miten hyvin se meni. Mitä nyt pysähdyttiin joka toisella bensa-asemalla pienen miehen muistuttaessa rakon elämäntehtävästä. 
 
Joulu oli mieleinen. Jo pelkästään yhdessäolo perheen kanssa, kiireettömyys, monipuolinen ravinnonsaanti ja nämä ennennäkemättömät maisemat saivat mielen onnelliseksi. Extrailoa tuotti tietysti anopin ja miniän yhtenäisen värimaailman kohtaaminen kuusen luona.
Ylitin reissullamme myös hieman riskirajoja lähtiessäni hetken mielijohteedta lasten kanssa Levin rinteisiin. Tyrkkäsin lapset hiihtokoulun kautta mäkeen ja heidän intonsa vain jotenkin mystisesti kaivoi muistoiksi jääneet rinnehaaveeni esiin. Kävin ostamassa päälleni takin, joka mahtuu kiinni ja marssin vuokraamoon. Välinevuokran neuvonantaja antoi nopean katseen kummulleni ja kehoitti suuntaamaan lastenrinteeseen johtavaan sompahissiin. Tein työtä käskettyä. 
Sain kokea hiljaiset, mutta niin valtavan onnelliset vauhdit. Rinneravintolan paheksuvia katseita unohtamatta. Niistä kuitenkaan hernettä nokkaan vetämättä.

Kävimme lähtöä edeltävänä päivänä varmistamassa ultrassa kaiken olevan hyvin ja pyhässä yksiössä kasvavan miehenalun poskien koko tiesikin kertoa, että kasvun kulku alakäyrällä oli hailakka muisto vain. Lapsiveden määrä oli myös tavallista runsaampi, mikä saattaa kieliä tukalan olon lisäksi hieman aikaisemmasta ulostulosta. Kokemusteni perusteella epäilen kuitenkin vahvasti yliaikaa. Tulee koska tulee, mutta voin vakuuttaa ettei poistumisreitillä ongelmaksi tule muodostumaan herran pää, vaan posket.

Olen myös jälleen saanut itseni sellaiseen "eipäs-juupas"-tilaan, jossa samaan aikaan toivon ajan lentävän ja pysähtyvän. Tuskainen olotila puoltaa toivetta pikaisesta ajankulusta, kun taas arjen karu todellisuus pelottaa. Kahden vauva-arjen kokemuksella väitän ajan todellakin kullittavan muistot kiiltävämmäksi kuin osaan edes pelätä ja kaikkein suurin muutos tulee tapahtumaan impulsiivisessa tavassamme elää.
Ei enää hetken mielijohteessa tehtyjä päätöksiä ja äkkilähtöjä muihin maisemiin. Ei kahdenkeskistä aikaa ilman syvää ja perusteellista etukäteissuunnitelmaa.

Rutiinit ja toistuva arkirytmi eivät myöskään ole meidän juttu, enkä yritä sellaista väkisin opetellakaan. Meillä eletään milloin milläkin aikataululla ja toistaiseksi se on toiminut ihan kelpolailla. Vauvan kohdalla se tulee tarkoittamaan, että siellä syödään ja nukutaan missä milläkin hetkellä satutaan olemaan. Toivottavasti Herra tulokas on myös yhtä ymmärtäväinen elämäntyyliimme, kuten kaksi aiempaani. Aika näyttää, koetellaanko äitikottaraisen pinttyneitä tapoja – tai niiden puutteita.

Monena iltana, käpertyessämme mieheni kanssa saman peiton alle (johon hädin tuskin enää mahdumme) olemme kysyneet toisiltamme yhä uudestaan sen mielessä kummittelevan kysymyksen: "Mitä meille sitten tapahtuu?"

On täysin järjetöntä edes haaveilla kaiken jatkuvan ennallaan. Ei tietenkään jatku. Kaikki muuttuu. Miten, se jää nähtäväksi. Äitini ja isäni pitkän avioliiton kärjistettyä ja hieman huumorillakin höystettyä mottoa kuitenkin vakaasti noudattaen: "Loppuun asti lusitaan."
Meille se tarkoittaa rakkautta, kommunikointia ja kykyä ymmärtää toisessa tapahtuvat muutokset. Nöyryyttä katsoa itse peiliin ja tehdä mitä tehtävissä on. 
Luottamusta. Luottamusta siitä, että vaikka toisen psyyke olisi hetkittäin yhtä vaikeuksien valtakuntaa, on toinen silti siinä.
Yhteistyötä perkele. Sitä se avioliitto ja vanhemmuus on.
Eikä sovi unohtaa yhteisen jälkikasvun tuomaa vilpitöntä onnea ja rakkautta. Siitä riittäköön kourallinen positiivista yhteistyökassaan.

Jännä nähdä, miten käytäntö toteutuu ja lienee syytä luvata tulla kertomaan todellisuudesta (kaunistelematta) kunhan se on ajankohtaista.
Juuri nyt ajankohtaista on väsymys, liikkumisen vaiva ja ylivilkas rakko.

Näillä eväillä loppukiriin. <3

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Avajaisten jatko-osa

Nyt kun edellisen postauksen tunnetilat on loihdittu arkisempaan moodiin, lienee hyvä aika jatkaa kertomusta pyhän yksiön avajaisista. Varoituksen sana kuitenkin teille siveyden sipuleille, joiden henkimaailmassa vauvat saapuvat yhä haikaroiden toimesta. Tämän tarinan jatko-osa sisältää myös ripauksen verta, hikeä ja terttutarhaa.
Palataan kuitenkin vielä synnytysalustalle, jossa näitä edellä mainittuja todellakin on nähty vilahtavan.
Rääpäleen ollessa ensi kertaa vasten arpista rintaani en voi kiistää, etteikö automaattisesti käynnistynyt "missä tissi" -leikki olisi hieman kirpaissut sisintä. Löysin itseni selittelemästä minuutteja vanhalle pojalleni meijerin epätoivotusta ja ennenaikaisesta sulkeutumisesta. On kuitenkin oltava kiitollinen toisten äitien luonnollisesti tarjoamista meijerituotteista vasta-aineineen.
Tässä kohtaa haluankin muistuttaa teitä ylituotannosta "kärsiviä" äitejä – luovuttakaa arvokasta tuotettanne sen sijaan että kaadatte sitä viemäristä …

Kiitos syöpäklinikka. Ja haima.

Voi pojat mikä päivä! Eilisen sokerirasituslähetteen motivoimana varasin tälle aamulle ajan tuohon kaikkien aikojen kidutustestiin. Runsas lapsiveden määrä ja pojan valtaisat posket olivat saaneet mieleni harhailemaan raskauden aikaisen diabeteksen peloissa ja halusin asialle selvyyden.
Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että ennen sokerirasitusta pitää olla täysin syömättä ja lähes juomatta 12 tunnin ajan.  HALOO! Minä öiden tacomestari en pysty olla syömättä edes kahta tuntia! Voin myös vakuuttaa, ettei ollut vuosisadan idea yrittää taltuttaa nälkää viimeisten minuuttien aikana ennen paastoa Bigmac bursalla. Jano moninkertaistui yön aikana eikä sallittu "lasi vettä" juurikaan lohduttanut. Kyllä siinä tuli Kari Grandia ikävä.
Hormoonien, paaston ja lasten ensimmäisen arkiaamun luoma combo oli kertakaikkinen katastrofi. Kaiken kruunasi kuitenkin soitto aamuruuhkasta laboratorioon, johon ilmoitin vain myöhästyväni kymmenen minuuttia. Laboratorion asiakaspalvelija otti pyyntöni…

Roomalainen kynttilä

Tulee aikoja, kun on niin paljon sisältöä elämässä ettei ehdi kirjoittaa sanaakaan.
Tai aikoja, jolloin sisältö elämässä rajoittuu univelan ja paskavaippojen suppeaan välimaastoon, eikä sijaa pienellekään ajatuksenjuoksulle löydy. Elämme kaikkea tätä.
Todistakoon seuraava tositapahtumiin perustuva raportti vakavan "aivosolujen heitteillejätön."
Vein tänään poikani kaverisyntymäpäiville ulkoistetun palvelun pisteeseen. Paikalle sattui samaan aikaan mieshenkilö, joka kohteliaasti ojensi kätensä: "Morjens. Kari, Jonin isä." Johon lienee täysin luontevaa vastata "Noora, Kaapon isä." 
Luulin tämän olevan nolojen tilanteiden kohokohta, mutta aina vain parani Karin tiedustellessa, oliko "Santeri-sankari" jo saapunut.  Santerista en tiennyt, mutta sen tiesin, että oltiin tulossa Eeron syntymäpäiville. 
Yhteenveto näyttää siltä, että tuon kiusallisen minuutin aikana esittelin itseni juuri poikani isänä henkilölle, jonka jälkeläinen oli menossa Santerin …