keskiviikko 2. marraskuuta 2016

Reissuhommia ja siunausta.

Olen parhaillaan työmatkalla kohti Tukholmaa ja elämäni ensimmäistä kertaa oman hyttini valtias. Huomaan vanhentuneeni kertalaakista, kun hyttini ohi juovuksissa keinuvat ja hölmöjä huutelevat teinit  saavat otsaryppyni aktivoitumaan.
Koska edes muutuin itse tuosta juopuneesta teinistä alati tuhisevaksi kääkäksi? Tapahtuiko se kenties automaattisesti ylittäessäni 30 vuoden rajapyykin vai onko pakkoalkoholittomuuteni nostanut kateuskäyrän viisaria mojovaan ojoon? Kyllä kääkällekin pari lasillista viiniä toisinaan maistuisi. Myönnän.
Joku tässä hyttiin linnoittautumisessakin kyllä viehättää. Oma hetki omille ajatuksille, muiden keräillessä huomisen krapulaa. Hautautua nyt tänne lakanoihin ilman, että tarvitsee selvittää tiensä muuttolaatikkomuurin läpi.

Raskaushormonien täyttämässä keskuudessa kajahti ilmoille kysymys kummiudesta.
"Montako kummia lapsenne saa?" Tässäpä oiva aivoriihi.
Meistä vanhemmista ei kumpikaan kuulu kirkkoon, joten kirkollisen toimituksen vuoksi kummeja ei ole syytä hankkia. Lienee kuitenkin vaihtoehtoinenkin kummius, joka ei vaadi/velvoita pyhää uskomusta tai Räsäsen Päivin siunausta.

Itse koen, että kummius on jo vähän sukupuuttoon kuollut juttu. Raskaushormonien täyttämässä mielessä extratärkeiden ihmisten pyytäminen kummiksi on ihana ajatus. Kuin kunnianosoitus. Itsekin vain sen tunteen ja tärkeyden osoituksen myötä haluaisin lapselleni kummit. Ajatustasolla.

Kauniin ajatuksen taustalla on uskomus, että nämä henkilöt tulevat olemaan lapsen elämässä niin myötä kuin vastamäessä aina ja iänkaikkisesti. He käyvät läpi tuon teinin kriisit ja vaikeudet, kun vanhempien tuki hapuilee.
 Kuinka monella näin on?

Todellisuudessa kummi potee huonoa omaatuntoa ajanpuutteesta tai unohtuneesta syntymäpäivästä.
Etsii vimmatusti viimetinkaan jäänyttä kummilusikkaa ja pohtii, jatketaanko lusikointia nyt sitten joka vuosi aina hamaan tappiin asti. Myönnän täyttäväni kummina nämä kriteerit.
Jos kummina on pariskunta, ei tarvita Sherlockin taitoja väittäessä, että valtaosassa erotilanteita ainakin toinen kummi häviää lapsen elämästä kokonaan.

Sen sijaan, että määrittelisin lapselleni tietyn määrän näitä "erityisihmisiä", olisin paljon kiitollisempi ja toiveikkaampi kaikkien niiden ihmisten läsnäolosta, jotka ovat elämässämme aktiivisesti nytkin. Kummiutta pitäisi mielestäni siis hieman päivittää ja uudessa versiossa automatisoida kaikki nämä meille jo tärkeät ihmiset "kummeiksi". Ei pelkästään syntyvälle hellantuutelillemme vaan ihan koko köörille.
Tai sitten kummikysymys muotoiltaisiin jotakuinkin uudelleen: "Poika tuli. Pysykkös siinä jatkossakin kun oot niin tärkeä? Kiitos." <3
Vai mitäs tuumaatte?

P.S. Käykää antamassa pusu elämänne aarteille välittömästi, jos teillä on siihen mahdollisuus. Elämä on tänään taas muistuttanut rajallisuudestaan. Muistakaa kertoa, että rakastatte. Vaikka vain muuten vain. <3

2 kommenttia: