Siirry pääsisältöön

Reissuhommia ja siunausta.

Olen parhaillaan työmatkalla kohti Tukholmaa ja elämäni ensimmäistä kertaa oman hyttini valtias. Huomaan vanhentuneeni kertalaakista, kun hyttini ohi juovuksissa keinuvat ja hölmöjä huutelevat teinit  saavat otsaryppyni aktivoitumaan.
Koska edes muutuin itse tuosta juopuneesta teinistä alati tuhisevaksi kääkäksi? Tapahtuiko se kenties automaattisesti ylittäessäni 30 vuoden rajapyykin vai onko pakkoalkoholittomuuteni nostanut kateuskäyrän viisaria mojovaan ojoon? Kyllä kääkällekin pari lasillista viiniä toisinaan maistuisi. Myönnän.
Joku tässä hyttiin linnoittautumisessakin kyllä viehättää. Oma hetki omille ajatuksille, muiden keräillessä huomisen krapulaa. Hautautua nyt tänne lakanoihin ilman, että tarvitsee selvittää tiensä muuttolaatikkomuurin läpi.

Raskaushormonien täyttämässä keskuudessa kajahti ilmoille kysymys kummiudesta.
"Montako kummia lapsenne saa?" Tässäpä oiva aivoriihi.
Meistä vanhemmista ei kumpikaan kuulu kirkkoon, joten kirkollisen toimituksen vuoksi kummeja ei ole syytä hankkia. Lienee kuitenkin vaihtoehtoinenkin kummius, joka ei vaadi/velvoita pyhää uskomusta tai Räsäsen Päivin siunausta.

Itse koen, että kummius on jo vähän sukupuuttoon kuollut juttu. Raskaushormonien täyttämässä mielessä extratärkeiden ihmisten pyytäminen kummiksi on ihana ajatus. Kuin kunnianosoitus. Itsekin vain sen tunteen ja tärkeyden osoituksen myötä haluaisin lapselleni kummit. Ajatustasolla.

Kauniin ajatuksen taustalla on uskomus, että nämä henkilöt tulevat olemaan lapsen elämässä niin myötä kuin vastamäessä aina ja iänkaikkisesti. He käyvät läpi tuon teinin kriisit ja vaikeudet, kun vanhempien tuki hapuilee.
 Kuinka monella näin on?

Todellisuudessa kummi potee huonoa omaatuntoa ajanpuutteesta tai unohtuneesta syntymäpäivästä.
Etsii vimmatusti viimetinkaan jäänyttä kummilusikkaa ja pohtii, jatketaanko lusikointia nyt sitten joka vuosi aina hamaan tappiin asti. Myönnän täyttäväni kummina nämä kriteerit.
Jos kummina on pariskunta, ei tarvita Sherlockin taitoja väittäessä, että valtaosassa erotilanteita ainakin toinen kummi häviää lapsen elämästä kokonaan.

Sen sijaan, että määrittelisin lapselleni tietyn määrän näitä "erityisihmisiä", olisin paljon kiitollisempi ja toiveikkaampi kaikkien niiden ihmisten läsnäolosta, jotka ovat elämässämme aktiivisesti nytkin. Kummiutta pitäisi mielestäni siis hieman päivittää ja uudessa versiossa automatisoida kaikki nämä meille jo tärkeät ihmiset "kummeiksi". Ei pelkästään syntyvälle hellantuutelillemme vaan ihan koko köörille.
Tai sitten kummikysymys muotoiltaisiin jotakuinkin uudelleen: "Poika tuli. Pysykkös siinä jatkossakin kun oot niin tärkeä? Kiitos." <3
Vai mitäs tuumaatte?

P.S. Käykää antamassa pusu elämänne aarteille välittömästi, jos teillä on siihen mahdollisuus. Elämä on tänään taas muistuttanut rajallisuudestaan. Muistakaa kertoa, että rakastatte. Vaikka vain muuten vain. <3

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Avajaisten jatko-osa

Nyt kun edellisen postauksen tunnetilat on loihdittu arkisempaan moodiin, lienee hyvä aika jatkaa kertomusta pyhän yksiön avajaisista. Varoituksen sana kuitenkin teille siveyden sipuleille, joiden henkimaailmassa vauvat saapuvat yhä haikaroiden toimesta. Tämän tarinan jatko-osa sisältää myös ripauksen verta, hikeä ja terttutarhaa.
Palataan kuitenkin vielä synnytysalustalle, jossa näitä edellä mainittuja todellakin on nähty vilahtavan.
Rääpäleen ollessa ensi kertaa vasten arpista rintaani en voi kiistää, etteikö automaattisesti käynnistynyt "missä tissi" -leikki olisi hieman kirpaissut sisintä. Löysin itseni selittelemästä minuutteja vanhalle pojalleni meijerin epätoivotusta ja ennenaikaisesta sulkeutumisesta. On kuitenkin oltava kiitollinen toisten äitien luonnollisesti tarjoamista meijerituotteista vasta-aineineen.
Tässä kohtaa haluankin muistuttaa teitä ylituotannosta "kärsiviä" äitejä – luovuttakaa arvokasta tuotettanne sen sijaan että kaadatte sitä viemäristä …

Kiitos syöpäklinikka. Ja haima.

Voi pojat mikä päivä! Eilisen sokerirasituslähetteen motivoimana varasin tälle aamulle ajan tuohon kaikkien aikojen kidutustestiin. Runsas lapsiveden määrä ja pojan valtaisat posket olivat saaneet mieleni harhailemaan raskauden aikaisen diabeteksen peloissa ja halusin asialle selvyyden.
Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että ennen sokerirasitusta pitää olla täysin syömättä ja lähes juomatta 12 tunnin ajan.  HALOO! Minä öiden tacomestari en pysty olla syömättä edes kahta tuntia! Voin myös vakuuttaa, ettei ollut vuosisadan idea yrittää taltuttaa nälkää viimeisten minuuttien aikana ennen paastoa Bigmac bursalla. Jano moninkertaistui yön aikana eikä sallittu "lasi vettä" juurikaan lohduttanut. Kyllä siinä tuli Kari Grandia ikävä.
Hormoonien, paaston ja lasten ensimmäisen arkiaamun luoma combo oli kertakaikkinen katastrofi. Kaiken kruunasi kuitenkin soitto aamuruuhkasta laboratorioon, johon ilmoitin vain myöhästyväni kymmenen minuuttia. Laboratorion asiakaspalvelija otti pyyntöni…

Roomalainen kynttilä

Tulee aikoja, kun on niin paljon sisältöä elämässä ettei ehdi kirjoittaa sanaakaan.
Tai aikoja, jolloin sisältö elämässä rajoittuu univelan ja paskavaippojen suppeaan välimaastoon, eikä sijaa pienellekään ajatuksenjuoksulle löydy. Elämme kaikkea tätä.
Todistakoon seuraava tositapahtumiin perustuva raportti vakavan "aivosolujen heitteillejätön."
Vein tänään poikani kaverisyntymäpäiville ulkoistetun palvelun pisteeseen. Paikalle sattui samaan aikaan mieshenkilö, joka kohteliaasti ojensi kätensä: "Morjens. Kari, Jonin isä." Johon lienee täysin luontevaa vastata "Noora, Kaapon isä." 
Luulin tämän olevan nolojen tilanteiden kohokohta, mutta aina vain parani Karin tiedustellessa, oliko "Santeri-sankari" jo saapunut.  Santerista en tiennyt, mutta sen tiesin, että oltiin tulossa Eeron syntymäpäiville. 
Yhteenveto näyttää siltä, että tuon kiusallisen minuutin aikana esittelin itseni juuri poikani isänä henkilölle, jonka jälkeläinen oli menossa Santerin …