Siirry pääsisältöön

Kasvatus ja kakkulat.

Kakkulat on kotiutuneet ja voi duudeli että olen iloinen. Niin on nyt kirkas ympäristö ja voin leikkiä olevani aavistuksen viisaampi. Pienestä se onni taas putkahti.

Menneen viikon aikana on muutenkin ollut varsin onnellisia hetkiä. Sain lasteni isän ja hänen puolisonsa tuoreimmat lainavarpaat yhdeksi aamupäiväksi hoitoon. Sydänhän siinä pakahtuu, kun tuollainen 1-vuotias touhupetteri pistää kotiin uutta elämää. Koirakin sai oman pienen perskärpäsen ja suoriutui tehtävästään erinomaisella tyyneydellä.
Eilen testasimme lasten kanssa uuden lähikahvilamme, jossa kattava lautapelivalikoima ajoi meidät Afrikantähden ja Kimblen tarjoamiin voittotaisteluihin. Tuli hetkellinen onnistumisentunne äitinä kun annoin taas kaiken huomioni vain ja ainoastaan aarteilleni. Kahvin ja munkin voimalla tietysti. Sellainen sokeriton ja gluteeniton "onnistuminen."

En ole normaalissa arjessa äiti, joka istuu kaikki päivät lastenhuoneen lattialla rakentamassa palikkatornia, vetää muskaria tai askartelupajaa iltapesuihin saakka ja lopulta loruttelee lapset uneen kattavalla kirjallisuudella.

Olen äiti, joka hoitaa kotityöt ja arjen velvollisuudet lastenhoidon ohella. Vaadin lapsiltani itsekseen leikkimisen jalon taidon. Kehoitan toisinaan olemaan häiritsemättä omaa, tärkeää toimintaani. 
Mitä käyttäytymiseen tulee, vaadin paljon. "Kiitos" ja "anteeksi" lienee tärkeimmät viestit, joiden merkitystä en voisi painottaa enempää. Tämän osion onnistuminen on näkynyt vahvasti mm. suojatien ylityksessä, jossa poikani heiluttelee kiitoksia niin, että ote omasta pyörästäkin tahtoo lipua irti käsien riittämättömyyden myötä. Myös punaisissa valoissa seisovat autot kiitetään.
Erityisen lämmintä mieltä äidille tuo aarteiden poistuminen bussista, jossa huonokuuloisempikin kuski tavoittaa lasteni kiitokset.

Riehumisesta sisätiloissa olen ehdoton. Joskus räiskähdän omasta mielestäni ehkä turhan kevyinkin perustein.

Vastapainoksi pyrin kuitenkin antamaan jokaisesta päivästä hetken vain ja ainoastaan lapsilleni. Toisinaan isommankin hetken, kun arjen muut velvollisuudet sen sallivat. Rakastan niin että näkyy, kuuluu ja tuntuu. Rakkaudesta ei säästetä. Niin kiire ei koskaan ole.

Riehumiselle ja erityisesti elohopeani jalkojen vipinälle on oma aika ja paikkansa. Joskus se ei katso edellä mainittuja, mutta sitten mietitään keinoja niihin hetkiin.
Myönnän, että tiukkapipoisena kasvattajana on ollut haasteita oppia ymmärtämään elohopeani erityistarpeita. Luojan kiitos olen kuitenkin kehittynyt, vaikka matkaa vielä onkin. Elämän verran.

Saas nähdä miten kasvatuslinjat pitää kolmannen kohdalla. Ei aavistustakaan, miten tässä käy.
<3

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Avajaisten jatko-osa

Nyt kun edellisen postauksen tunnetilat on loihdittu arkisempaan moodiin, lienee hyvä aika jatkaa kertomusta pyhän yksiön avajaisista. Varoituksen sana kuitenkin teille siveyden sipuleille, joiden henkimaailmassa vauvat saapuvat yhä haikaroiden toimesta. Tämän tarinan jatko-osa sisältää myös ripauksen verta, hikeä ja terttutarhaa.
Palataan kuitenkin vielä synnytysalustalle, jossa näitä edellä mainittuja todellakin on nähty vilahtavan.
Rääpäleen ollessa ensi kertaa vasten arpista rintaani en voi kiistää, etteikö automaattisesti käynnistynyt "missä tissi" -leikki olisi hieman kirpaissut sisintä. Löysin itseni selittelemästä minuutteja vanhalle pojalleni meijerin epätoivotusta ja ennenaikaisesta sulkeutumisesta. On kuitenkin oltava kiitollinen toisten äitien luonnollisesti tarjoamista meijerituotteista vasta-aineineen.
Tässä kohtaa haluankin muistuttaa teitä ylituotannosta "kärsiviä" äitejä – luovuttakaa arvokasta tuotettanne sen sijaan että kaadatte sitä viemäristä …

Kiitos syöpäklinikka. Ja haima.

Voi pojat mikä päivä! Eilisen sokerirasituslähetteen motivoimana varasin tälle aamulle ajan tuohon kaikkien aikojen kidutustestiin. Runsas lapsiveden määrä ja pojan valtaisat posket olivat saaneet mieleni harhailemaan raskauden aikaisen diabeteksen peloissa ja halusin asialle selvyyden.
Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että ennen sokerirasitusta pitää olla täysin syömättä ja lähes juomatta 12 tunnin ajan.  HALOO! Minä öiden tacomestari en pysty olla syömättä edes kahta tuntia! Voin myös vakuuttaa, ettei ollut vuosisadan idea yrittää taltuttaa nälkää viimeisten minuuttien aikana ennen paastoa Bigmac bursalla. Jano moninkertaistui yön aikana eikä sallittu "lasi vettä" juurikaan lohduttanut. Kyllä siinä tuli Kari Grandia ikävä.
Hormoonien, paaston ja lasten ensimmäisen arkiaamun luoma combo oli kertakaikkinen katastrofi. Kaiken kruunasi kuitenkin soitto aamuruuhkasta laboratorioon, johon ilmoitin vain myöhästyväni kymmenen minuuttia. Laboratorion asiakaspalvelija otti pyyntöni…

Roomalainen kynttilä

Tulee aikoja, kun on niin paljon sisältöä elämässä ettei ehdi kirjoittaa sanaakaan.
Tai aikoja, jolloin sisältö elämässä rajoittuu univelan ja paskavaippojen suppeaan välimaastoon, eikä sijaa pienellekään ajatuksenjuoksulle löydy. Elämme kaikkea tätä.
Todistakoon seuraava tositapahtumiin perustuva raportti vakavan "aivosolujen heitteillejätön."
Vein tänään poikani kaverisyntymäpäiville ulkoistetun palvelun pisteeseen. Paikalle sattui samaan aikaan mieshenkilö, joka kohteliaasti ojensi kätensä: "Morjens. Kari, Jonin isä." Johon lienee täysin luontevaa vastata "Noora, Kaapon isä." 
Luulin tämän olevan nolojen tilanteiden kohokohta, mutta aina vain parani Karin tiedustellessa, oliko "Santeri-sankari" jo saapunut.  Santerista en tiennyt, mutta sen tiesin, että oltiin tulossa Eeron syntymäpäiville. 
Yhteenveto näyttää siltä, että tuon kiusallisen minuutin aikana esittelin itseni juuri poikani isänä henkilölle, jonka jälkeläinen oli menossa Santerin …