keskiviikko 16. marraskuuta 2016

Kasvatus ja kakkulat.

Kakkulat on kotiutuneet ja voi duudeli että olen iloinen. Niin on nyt kirkas ympäristö ja voin leikkiä olevani aavistuksen viisaampi. Pienestä se onni taas putkahti.

Menneen viikon aikana on muutenkin ollut varsin onnellisia hetkiä. Sain lasteni isän ja hänen puolisonsa tuoreimmat lainavarpaat yhdeksi aamupäiväksi hoitoon. Sydänhän siinä pakahtuu, kun tuollainen 1-vuotias touhupetteri pistää kotiin uutta elämää. Koirakin sai oman pienen perskärpäsen ja suoriutui tehtävästään erinomaisella tyyneydellä.
Eilen testasimme lasten kanssa uuden lähikahvilamme, jossa kattava lautapelivalikoima ajoi meidät Afrikantähden ja Kimblen tarjoamiin voittotaisteluihin. Tuli hetkellinen onnistumisentunne äitinä kun annoin taas kaiken huomioni vain ja ainoastaan aarteilleni. Kahvin ja munkin voimalla tietysti. Sellainen sokeriton ja gluteeniton "onnistuminen."

En ole normaalissa arjessa äiti, joka istuu kaikki päivät lastenhuoneen lattialla rakentamassa palikkatornia, vetää muskaria tai askartelupajaa iltapesuihin saakka ja lopulta loruttelee lapset uneen kattavalla kirjallisuudella.

Olen äiti, joka hoitaa kotityöt ja arjen velvollisuudet lastenhoidon ohella. Vaadin lapsiltani itsekseen leikkimisen jalon taidon. Kehoitan toisinaan olemaan häiritsemättä omaa, tärkeää toimintaani. 
Mitä käyttäytymiseen tulee, vaadin paljon. "Kiitos" ja "anteeksi" lienee tärkeimmät viestit, joiden merkitystä en voisi painottaa enempää. Tämän osion onnistuminen on näkynyt vahvasti mm. suojatien ylityksessä, jossa poikani heiluttelee kiitoksia niin, että ote omasta pyörästäkin tahtoo lipua irti käsien riittämättömyyden myötä. Myös punaisissa valoissa seisovat autot kiitetään.
Erityisen lämmintä mieltä äidille tuo aarteiden poistuminen bussista, jossa huonokuuloisempikin kuski tavoittaa lasteni kiitokset.

Riehumisesta sisätiloissa olen ehdoton. Joskus räiskähdän omasta mielestäni ehkä turhan kevyinkin perustein.

Vastapainoksi pyrin kuitenkin antamaan jokaisesta päivästä hetken vain ja ainoastaan lapsilleni. Toisinaan isommankin hetken, kun arjen muut velvollisuudet sen sallivat. Rakastan niin että näkyy, kuuluu ja tuntuu. Rakkaudesta ei säästetä. Niin kiire ei koskaan ole.

Riehumiselle ja erityisesti elohopeani jalkojen vipinälle on oma aika ja paikkansa. Joskus se ei katso edellä mainittuja, mutta sitten mietitään keinoja niihin hetkiin.
Myönnän, että tiukkapipoisena kasvattajana on ollut haasteita oppia ymmärtämään elohopeani erityistarpeita. Luojan kiitos olen kuitenkin kehittynyt, vaikka matkaa vielä onkin. Elämän verran.

Saas nähdä miten kasvatuslinjat pitää kolmannen kohdalla. Ei aavistustakaan, miten tässä käy.
<3

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti