Siirry pääsisältöön

Hormoneilla täytetyn, vilkkaan mielen kootut temput.

No nyt ne hormoonit sen viimeisen tempun teki. 
Kaikkien niiden yläasteaikaisten, sukkapuikkoangstisten  pakkokäsityövuosien jälkeen sain muuan iltana elämäni kuningasidean. Haluan puikot. Ja lankaa.
Hattua täytyy nostaa elämäni miehelle, joka kaikkien lukuistenkin päähänpistojeni jälkeen luo suuntaani lempeän katseen ja toteaa kylmän viileästi: "Haetaanko heti?"
Ja niin haettiin.
Kotiin palatessamme, puikot ja langat sylissäni selasin googlen läpi "superhelpot" "tyhmälle" "aloittelijalle" "epätoivoiselle" -hakusanoja vahvasti käyttäen. Helpoimmatkin ohjeet tuntuivat ylitsepääsemättömiltä tekniikantasoni ollessa "oikea ja nurja" -luokkaa. Jopa neliön mallisten patalappujen ohje oli ylivilkkaille aivoilleni liikaa. 
Jotain sieltä kuitenkin löytyi - ilokseni villasukkaohjeet "for dummies" mutta niiden aika ei ole vielä. Lähdetään nyt ensin tällaisesta suorakaiteen muotoisesta taideteoksesta, jonka lopputuloksen lupaan tuoda teille ilmi välittömästi sen valmistuessa. Kävi miten kävi.

Olen myös äitiys-aktivoitunut ja alkanut tuottamaan kotona asioita vauvaa varten, vaikka aikaa tämän Toopelin syntymään on vielä usean kuukauden verran.
Pikkuista pyykkiä on nyt pyöritelty koneessa ja viikattu kaappiin. Tiedän kyllä kokemuksesta, että tämä ensimmäinen pyykki syntymättömälle on aina paras. Sen jälkeen niskapaskapyykkiä ei pidä enää juuri minään.
Kokosimme myös pinnasängyn makuuhuonettamme täyttämään. Mies yritti kyllä tiedustella, miksi haluan ahtaan makuuhuoneen jo nyt, mutta siihen lienee vain yksi selkeä vastaus. "Koskasiksi."
Ja siellä se aito 70-luvun häkkyrä nyt on. Koko ajan tiellä.

Eikä liene kenellekään yllätys, että lähes nolasin itseni pienen pienen patjaostoksenikin vuoksi.
Kas kun 70-luvulla oli pinnasängyt ilmeisesti ripauksen lyhyempiä kuin nyt, joten Ikean patjassa oli himppasen liikaa fylliä. Kiitos kuitenkin kätevän vetoketjullisen päällisen, ajattelin leikata patjaa sisältä sopivammaksi. Vetoketjua ei vain saanut auki, kun siitä puuttui sellainen käytännöllinen vetoklipsi.
Väänsin ja käänsin pihdeillä "vetoketjuvaunua" suuntaan jos toiseen, mutta kiinni pysyi.
Nappasin kiukuissani ohjeet, kuitin ja patjan kainaloon ja lyllersin takaisin Ikean asiakaspalvelun jonoon vilkaisemaan kädessäni kiukusta rypistynyttä ohjetta; Kuvassa selkeät ohjeet, kuinka vetoketjuvaunu vaatii klemmarin avautuakseen.
Luojalle kiitos, en ehtinyt tiskille asti. Nöyränä poistuin patja kainalossa takaisin kotiin klemmaria etsimään. Ja kuinka ollakaan, ohjeita noudattamalla vetoketju oli auki.
Herra paratkoon, miten selviydyn itse syntyvän tuotteen kanssa.

Terveysrintamalla sen verran uutta, että sain ihan muina mummoina sydänseurantalaitteen hiljattain vuorokaudeksi tarkistelemaan, että käyrä ei ole hiljattain suoristumassa.
Olen saanut syöpähoitojeni aikana sytostaattia ja täsmälääkettä, jotka kuormittavat sydäntä melkoisesti. Nyt kun sydän on erityisen kovilla huolehtiessaan myös tarpeiden riittämisen sisälläni kasvavalle ihmeelle, oli syytä tarkistaa että sydämeni jaksaa tehdä hänelle annetun työn kunnialla.
Sydämeni suoriutui tehtävästä vain muutamin miinuspistein rytmihäiriöiden ottaessa omaa sooloa arjessani. Lisälyöntejä on tavallista enemmän, mutta koska ovat kovin lyhytkestoisia, ei niille tällä hetkellä tehdä mitään.
Se vaivasen haahkan päiväkirjasta.

Kommentit

  1. Odotan innolla kuvia valmiista sukista..:)
    Hyvä, että sydämesi on vahvaa laatua♥

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Avajaisten jatko-osa

Nyt kun edellisen postauksen tunnetilat on loihdittu arkisempaan moodiin, lienee hyvä aika jatkaa kertomusta pyhän yksiön avajaisista. Varoituksen sana kuitenkin teille siveyden sipuleille, joiden henkimaailmassa vauvat saapuvat yhä haikaroiden toimesta. Tämän tarinan jatko-osa sisältää myös ripauksen verta, hikeä ja terttutarhaa.
Palataan kuitenkin vielä synnytysalustalle, jossa näitä edellä mainittuja todellakin on nähty vilahtavan.
Rääpäleen ollessa ensi kertaa vasten arpista rintaani en voi kiistää, etteikö automaattisesti käynnistynyt "missä tissi" -leikki olisi hieman kirpaissut sisintä. Löysin itseni selittelemästä minuutteja vanhalle pojalleni meijerin epätoivotusta ja ennenaikaisesta sulkeutumisesta. On kuitenkin oltava kiitollinen toisten äitien luonnollisesti tarjoamista meijerituotteista vasta-aineineen.
Tässä kohtaa haluankin muistuttaa teitä ylituotannosta "kärsiviä" äitejä – luovuttakaa arvokasta tuotettanne sen sijaan että kaadatte sitä viemäristä …

Kiitos syöpäklinikka. Ja haima.

Voi pojat mikä päivä! Eilisen sokerirasituslähetteen motivoimana varasin tälle aamulle ajan tuohon kaikkien aikojen kidutustestiin. Runsas lapsiveden määrä ja pojan valtaisat posket olivat saaneet mieleni harhailemaan raskauden aikaisen diabeteksen peloissa ja halusin asialle selvyyden.
Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että ennen sokerirasitusta pitää olla täysin syömättä ja lähes juomatta 12 tunnin ajan.  HALOO! Minä öiden tacomestari en pysty olla syömättä edes kahta tuntia! Voin myös vakuuttaa, ettei ollut vuosisadan idea yrittää taltuttaa nälkää viimeisten minuuttien aikana ennen paastoa Bigmac bursalla. Jano moninkertaistui yön aikana eikä sallittu "lasi vettä" juurikaan lohduttanut. Kyllä siinä tuli Kari Grandia ikävä.
Hormoonien, paaston ja lasten ensimmäisen arkiaamun luoma combo oli kertakaikkinen katastrofi. Kaiken kruunasi kuitenkin soitto aamuruuhkasta laboratorioon, johon ilmoitin vain myöhästyväni kymmenen minuuttia. Laboratorion asiakaspalvelija otti pyyntöni…

Roomalainen kynttilä

Tulee aikoja, kun on niin paljon sisältöä elämässä ettei ehdi kirjoittaa sanaakaan.
Tai aikoja, jolloin sisältö elämässä rajoittuu univelan ja paskavaippojen suppeaan välimaastoon, eikä sijaa pienellekään ajatuksenjuoksulle löydy. Elämme kaikkea tätä.
Todistakoon seuraava tositapahtumiin perustuva raportti vakavan "aivosolujen heitteillejätön."
Vein tänään poikani kaverisyntymäpäiville ulkoistetun palvelun pisteeseen. Paikalle sattui samaan aikaan mieshenkilö, joka kohteliaasti ojensi kätensä: "Morjens. Kari, Jonin isä." Johon lienee täysin luontevaa vastata "Noora, Kaapon isä." 
Luulin tämän olevan nolojen tilanteiden kohokohta, mutta aina vain parani Karin tiedustellessa, oliko "Santeri-sankari" jo saapunut.  Santerista en tiennyt, mutta sen tiesin, että oltiin tulossa Eeron syntymäpäiville. 
Yhteenveto näyttää siltä, että tuon kiusallisen minuutin aikana esittelin itseni juuri poikani isänä henkilölle, jonka jälkeläinen oli menossa Santerin …