Univelkaisen työmaajutut.

Olin aikeissa käydä nukkumaan tänään ennen kello yhdeksää, sillä mennyt vuorokausi töissä toi elämääni usean tunnin univajeen. Huominen muutto vaatii voimia, joten painoin pääni tyynyyn noudattaen itselleni luotua suunnitelmaa. Sitten se tapahtui – ajatuspyörä pyörähti käyntiin.

Nälkä. Tuo salakavala kepulainen joka tulee jatkuvasti pyytämättä ja yllättäen. Yritin sivuuttaa ajatuksen, mutta se ei antanut rauhaa. Luovutin ja lähdin evästämään ainoat löytämäni mahdollisuudet, banaanin ja kurkun. Palatessani poikkesin ylimääräiselle iltapissalle, ihan vain piruuttani – ettei sekin hätä pääse yllättämään. Nyt voisin käydä nukkumaan ilman yllättäviä käänteitä.

Muutto. Onkohan kello soimassa? Heräänkö siihen? Tänään en herännyt. Meinasin myöhästyä junastakin. Jos en herää niin muuttotiimi soittaa ovikelloa klo 9.00. Se olisi noloa. Kaikki ei ole vielä edes pakattu. Aamulla ehtii. Jos siis herään.

Sähkösopimus. Perkele. Miksi en muistanut tehdä sähkösopimusta? Missä oli "muuttajan muistilista" kun sitä kaivattiin?
Olen huonomuistinen. Tiedän sen. Kaikki minut hyvin ja vähemmänkin hyvin tuntevat sen tietävät. Sen pääsee kokemaan ihan lyhyessäkin kontaktissa. Yleensä olen kuitenkin onnekas ja tilanteet aina järjestyy. Niin se iskäkin aina sanoo, että "kaikki järjestyy."
Sähkö ei järjestynyt. Tai järjestyisi, jos kaivaisin kuvetta 200 euron verran. En kaiva. Sytytän mieluummin kynttilät ja lämmitän ruoan pyhällä hengellä. Saunaa en lämmitä. Se tarvitsisi jo melko paljon pyhää henkeä.
Ottakaamme tämän viikonloppuelämyksenä sähköttömässä kaupunkiasunnossa.

Otan uuden uniasennon. Kumppani on kääntänyt selkänsä, joten yritän muotoutua kauhaksi ja päästä ison miehen ympärille läheisyydenkaipuussani. Kasvanut vatsakumpu tuottaa tässä vähän haasteita, mutta olen sinnikäs. Tässä on hyvä. Nyt uni varmasti tulee.

Vauva. Vauva muljahtaa. Potkii. Lyö. Jumppaa. Zumbaakin varmaan ihan vain piruuttaan.
Mietin, herättääkö myös isänsä potkimalla tätä selkään. Pakko kääntyä takaisin, jotta edes toinen meistä saa univelkansa kuitattua. Nyt rentoudu. Noin. Nyt uni tulee.

Juustonaksuja. Ei hitto, onko keittiössä muuten vielä juustonaksuja? On siellä kyllä. Näin siellä pussinpohjalla tänään vielä muutaman. Olen ihan  varma tästä. Mutta ne pitää nyt unohtaa. Noin. Nyt mä unohdan ne. Nyt nukutaan. Huomenna syödään juustonaksuja. Nyt kerätään voimia.

Juustonaksut. On niitä siellä. Tiedän että on. On vain yksi keino tuhota juustonaksuajatus.  Tuhoamalla ajatuksen alkuperäislähde.

Mission complete. Juustonaksut (n. 8 kpl) tuli tuhottua pikimmiten. Hyvä niin. Kauhea vaivahan niistä olisi ollut muuttoakin ajatellen. Mihin tuommosen vajaan pussukan laittaisi, kun ei roskiinkaan raaski heittää.

Ei tietoakaan univeloista. Ei väsytä yhtään.

Tuntuu, että mielekkäiden töiden jättämät univelat on sitäpaitsi jotenkin siedettävämpiä kuin jonkin pakkopullan. Tiedän monen odottavan äitiyslomaa kuin kuuta nousevaa arjen helpotuksen vuoksi.  Pitäisihän siinä kaiken järjen mukaan ollakin kuukauden verran ennen vauvan syntymää sellaista kuuluisaa "omaa aikaa."
Itse odotan innolla vauva-arkea, mutta juuri nyt tuntuu että äitiysloma tulee liian varhain, enkä ole vielä valmis irroittautumaan töistä.
Ja onko ihmekään, kun työminä on niin lähellä omaa vapaa-ajan itseäni?

Ei koira karvoistaan pääse joten neuvoni on hakeutua sellaiseen seuraan, jossa saat täyden tuen ja arvostuksen omalle itsellesi sellaisena kuin olet. Tämä päteköön sekä työelämässä, että elämässä ylipäänsä.

Tästä aiheesta olen paasannut ennenkin, mutta pitää uskaltaa heittäytyä omalta mukavuusalueeltaan pois saavuttakseen unelmiaan.
Myönnän olevani onnekas monessakin suhteessa, mutta ei yksikään unelmani ole tullut minua ovelta hakemaan. Ei edes tuo erityislaatuinen elämäni ihminen, joka on yksi parhaista työmaistani.  
<3
Elämä risaseks ystävät!  

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Viisas ja vittumainen - kävelevä näyttämötaiteeni.

"Ei hyvä tavaton miten ylimielinen tyyppi"  - oli ajatukseni aviomiehestäni, kun kaksi ja puoli vuotta sitten työkeikalla ensi k...