Siirry pääsisältöön

Päivä kerrallaan, täysillä.

Lontoon reissu on nyt muisto vain. Toissailtana koitti kotiinpaluu, josta voisin toki olla harmissanikin, mutta tiedossa on niin paljon puuhaa ja iloisia asioita täällä kotopuolessa, etten kertakaikkisesti olisi malttanut jäädä sinnekään.

Itse lentomatka kotiin ei ollut ruusuinen – kiitos edessämme istuneen, kepeästi "Matti ja Mervi" -palkinnon pokanneen pariskunnan, jotka vuoroin kinastelivat kuin taistelevat metsot ja vuoroin dippasivat päihtyneitä kieliänsä toistensa kurkussa. Liekö "Mervin" kaulalla ja rinnassa olleet jäljet suun vai nyrkin aikaansaannoksia. Kummastakaan en olisi yllättynyt.

Tulipa sen sijaan huomatuksi, että Lontoon väki on kyllä tällaiseen suomalaiseen päihtyneeseen sulkeutujakansaan tottuneelle hirvittävän huomaavaista ja tarkkanäköistä porukkaa. Ei tarvitse kuin astella täpötäyteen metroon takin alta vilahtavan vatsakummun kanssa, niin jo siellä on kokonainen penkkirivi noussut antamaan istumapaikkaa. 
Koska olen kuitenkin suomalainen enkä halua vaivata muita, huomasin kerta toisensa jälkeen pyytäväni jokaista nousevaa takapuolta istumaan takaisin alas tuhansien kiitosten saattelemana. 
Välttääkseni näitä mielestäni epämiellyttäviä tilanteita, päätin alkaa pukeutumaan säkkiin ja peittelemään vatsakumpuni kaulahuivein.

Suunnitelma ei vain ollut täysin aukoton. Jätin huomiotta metrojen lämpimän ilmaston jonka seurauksena istumapaikka vilahtelikin taas haaveissa.

Heittäydyin ulkomailla myös villiksi ja kokeilin hiuksiini tällaisia ihmeellisiä avaruuspompuloita joita olen katsellut Glitterin näyteikkunassa jo hyvän tovin. Koska yleensä hiusteni kihartaminen päättyy mummoja pukevaan, permanenttiseen katastrofiin ja siitä aina äärimmäisen tiukkaan nutturaan saakka, oli tämä hempeästi laineikas lopputulos positiivisesti yllätyksellinen.


Tässäkin kaukaa viisaus olisi ollut valttia, sillä laineet olivat nopeammin poissa kuin olivat ilmestyneetkään. Muotoilutuotteet kävivät kyllä mielessä, mutta eivät päässeet toteutukseen saakka.

Näin vuosikontrollin kynnyksellä hiipii mieleeni taas ajatuksia elämän yllätyksellisyydestä. Kun minulta kysytään vointia tai kuulumisia, on vastaus viime aikoina ollut yhteneväinen – "Kaikki on hyvin."
Miten tähän on tultu? Elämäni jokainen pienikin yksityiskohta tuntuisi olevan juuri nyt mallillaan. Terveys, perhe, raskaus, rakkaus, ystävyyssuhteet, työ ja juuri tähän elämäntilanteeseen sopiva kotikin ilmestyi kuin tyhjästä.

Elämä on niin mallillaan, että se on jopa hieman pelottavaa.
Vähempikin laittaa miettimään, mitä ihmettä olen elämässäni tehnyt niin oikein, että olen tämän kaiken ansainnut.
Olen niin hemmetin kiitollinen ja samalla täysin tietoinen, miten haurasta tämä kaikki onni on. Kaikki voisi murentua hetkessä.

En kuitenkaan anna murheelle sijaa, kun ei elämäkään sitä nyt tyrkytä. 

Päivä kerrallaan, ystävät. Täysillä. <3

Kommentit

  1. Rakas kulta ,nauti onnestasi , se on juuri sinulle lahja elämältä , olet sen ansainnut ! Kiitos että osaat arvostaa sitävastoin ,etkä pidä sitä itsestäänselvyytenä !

    VastaaPoista
  2. Olen mummun kanssa ihan samaa mieltä, olet onnesi ansainnut todellakin :))

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Avajaisten jatko-osa

Nyt kun edellisen postauksen tunnetilat on loihdittu arkisempaan moodiin, lienee hyvä aika jatkaa kertomusta pyhän yksiön avajaisista. Varoituksen sana kuitenkin teille siveyden sipuleille, joiden henkimaailmassa vauvat saapuvat yhä haikaroiden toimesta. Tämän tarinan jatko-osa sisältää myös ripauksen verta, hikeä ja terttutarhaa.
Palataan kuitenkin vielä synnytysalustalle, jossa näitä edellä mainittuja todellakin on nähty vilahtavan.
Rääpäleen ollessa ensi kertaa vasten arpista rintaani en voi kiistää, etteikö automaattisesti käynnistynyt "missä tissi" -leikki olisi hieman kirpaissut sisintä. Löysin itseni selittelemästä minuutteja vanhalle pojalleni meijerin epätoivotusta ja ennenaikaisesta sulkeutumisesta. On kuitenkin oltava kiitollinen toisten äitien luonnollisesti tarjoamista meijerituotteista vasta-aineineen.
Tässä kohtaa haluankin muistuttaa teitä ylituotannosta "kärsiviä" äitejä – luovuttakaa arvokasta tuotettanne sen sijaan että kaadatte sitä viemäristä …

Kiitos syöpäklinikka. Ja haima.

Voi pojat mikä päivä! Eilisen sokerirasituslähetteen motivoimana varasin tälle aamulle ajan tuohon kaikkien aikojen kidutustestiin. Runsas lapsiveden määrä ja pojan valtaisat posket olivat saaneet mieleni harhailemaan raskauden aikaisen diabeteksen peloissa ja halusin asialle selvyyden.
Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että ennen sokerirasitusta pitää olla täysin syömättä ja lähes juomatta 12 tunnin ajan.  HALOO! Minä öiden tacomestari en pysty olla syömättä edes kahta tuntia! Voin myös vakuuttaa, ettei ollut vuosisadan idea yrittää taltuttaa nälkää viimeisten minuuttien aikana ennen paastoa Bigmac bursalla. Jano moninkertaistui yön aikana eikä sallittu "lasi vettä" juurikaan lohduttanut. Kyllä siinä tuli Kari Grandia ikävä.
Hormoonien, paaston ja lasten ensimmäisen arkiaamun luoma combo oli kertakaikkinen katastrofi. Kaiken kruunasi kuitenkin soitto aamuruuhkasta laboratorioon, johon ilmoitin vain myöhästyväni kymmenen minuuttia. Laboratorion asiakaspalvelija otti pyyntöni…

Roomalainen kynttilä

Tulee aikoja, kun on niin paljon sisältöä elämässä ettei ehdi kirjoittaa sanaakaan.
Tai aikoja, jolloin sisältö elämässä rajoittuu univelan ja paskavaippojen suppeaan välimaastoon, eikä sijaa pienellekään ajatuksenjuoksulle löydy. Elämme kaikkea tätä.
Todistakoon seuraava tositapahtumiin perustuva raportti vakavan "aivosolujen heitteillejätön."
Vein tänään poikani kaverisyntymäpäiville ulkoistetun palvelun pisteeseen. Paikalle sattui samaan aikaan mieshenkilö, joka kohteliaasti ojensi kätensä: "Morjens. Kari, Jonin isä." Johon lienee täysin luontevaa vastata "Noora, Kaapon isä." 
Luulin tämän olevan nolojen tilanteiden kohokohta, mutta aina vain parani Karin tiedustellessa, oliko "Santeri-sankari" jo saapunut.  Santerista en tiennyt, mutta sen tiesin, että oltiin tulossa Eeron syntymäpäiville. 
Yhteenveto näyttää siltä, että tuon kiusallisen minuutin aikana esittelin itseni juuri poikani isänä henkilölle, jonka jälkeläinen oli menossa Santerin …