Päivä kerrallaan, täysillä.

Lontoon reissu on nyt muisto vain. Toissailtana koitti kotiinpaluu, josta voisin toki olla harmissanikin, mutta tiedossa on niin paljon puuhaa ja iloisia asioita täällä kotopuolessa, etten kertakaikkisesti olisi malttanut jäädä sinnekään.

Itse lentomatka kotiin ei ollut ruusuinen – kiitos edessämme istuneen, kepeästi "Matti ja Mervi" -palkinnon pokanneen pariskunnan, jotka vuoroin kinastelivat kuin taistelevat metsot ja vuoroin dippasivat päihtyneitä kieliänsä toistensa kurkussa. Liekö "Mervin" kaulalla ja rinnassa olleet jäljet suun vai nyrkin aikaansaannoksia. Kummastakaan en olisi yllättynyt.

Tulipa sen sijaan huomatuksi, että Lontoon väki on kyllä tällaiseen suomalaiseen päihtyneeseen sulkeutujakansaan tottuneelle hirvittävän huomaavaista ja tarkkanäköistä porukkaa. Ei tarvitse kuin astella täpötäyteen metroon takin alta vilahtavan vatsakummun kanssa, niin jo siellä on kokonainen penkkirivi noussut antamaan istumapaikkaa. 
Koska olen kuitenkin suomalainen enkä halua vaivata muita, huomasin kerta toisensa jälkeen pyytäväni jokaista nousevaa takapuolta istumaan takaisin alas tuhansien kiitosten saattelemana. 
Välttääkseni näitä mielestäni epämiellyttäviä tilanteita, päätin alkaa pukeutumaan säkkiin ja peittelemään vatsakumpuni kaulahuivein.

Suunnitelma ei vain ollut täysin aukoton. Jätin huomiotta metrojen lämpimän ilmaston jonka seurauksena istumapaikka vilahtelikin taas haaveissa.

Heittäydyin ulkomailla myös villiksi ja kokeilin hiuksiini tällaisia ihmeellisiä avaruuspompuloita joita olen katsellut Glitterin näyteikkunassa jo hyvän tovin. Koska yleensä hiusteni kihartaminen päättyy mummoja pukevaan, permanenttiseen katastrofiin ja siitä aina äärimmäisen tiukkaan nutturaan saakka, oli tämä hempeästi laineikas lopputulos positiivisesti yllätyksellinen.


Tässäkin kaukaa viisaus olisi ollut valttia, sillä laineet olivat nopeammin poissa kuin olivat ilmestyneetkään. Muotoilutuotteet kävivät kyllä mielessä, mutta eivät päässeet toteutukseen saakka.

Näin vuosikontrollin kynnyksellä hiipii mieleeni taas ajatuksia elämän yllätyksellisyydestä. Kun minulta kysytään vointia tai kuulumisia, on vastaus viime aikoina ollut yhteneväinen – "Kaikki on hyvin."
Miten tähän on tultu? Elämäni jokainen pienikin yksityiskohta tuntuisi olevan juuri nyt mallillaan. Terveys, perhe, raskaus, rakkaus, ystävyyssuhteet, työ ja juuri tähän elämäntilanteeseen sopiva kotikin ilmestyi kuin tyhjästä.

Elämä on niin mallillaan, että se on jopa hieman pelottavaa.
Vähempikin laittaa miettimään, mitä ihmettä olen elämässäni tehnyt niin oikein, että olen tämän kaiken ansainnut.
Olen niin hemmetin kiitollinen ja samalla täysin tietoinen, miten haurasta tämä kaikki onni on. Kaikki voisi murentua hetkessä.

En kuitenkaan anna murheelle sijaa, kun ei elämäkään sitä nyt tyrkytä. 

Päivä kerrallaan, ystävät. Täysillä. <3

3 kommenttia:

  1. Rakas kulta ,nauti onnestasi , se on juuri sinulle lahja elämältä , olet sen ansainnut ! Kiitos että osaat arvostaa sitävastoin ,etkä pidä sitä itsestäänselvyytenä !

    VastaaPoista
  2. Olen mummun kanssa ihan samaa mieltä, olet onnesi ansainnut todellakin :))

    VastaaPoista

Viisas ja vittumainen - kävelevä näyttämötaiteeni.

"Ei hyvä tavaton miten ylimielinen tyyppi"  - oli ajatukseni aviomiehestäni, kun kaksi ja puoli vuotta sitten työkeikalla ensi k...