Siirry pääsisältöön

Kyseenalaista vuosikontrollia ja ailahtelevan sopeutuvaa naisenmieltä.

Vuosisadan laiminlyönti.
Justiinsa hoksasin että olen kirjoittanut viimeksi monta viikkoa sitten. 
Jos vielä pari kuukautta sitten tuntui, että aika matelee niin voi veljet – sitä tunnetta ei ole liiemmin viimeaikoina nähty.

Aloitetaan toki iloisilla uutisilla syöpäklinikalta. Neljäs(!!) vuosikontrolli läpi puhtain paperein ja en osaa edes sanoin kuvailla, miten upealta tuntuu kuulla onkologin sanat: "Kaikki näyttää todella hyvältä."

Todellisuudessahan perinteiseen vuosikontrolliin kuuluu vain verikokeet ja rintojen ultraäänitutkimus, joka sekin hieman kyseenalainen räpellys riippuen tutkimuksen suorittavasta lääkäristä.
Tällä kertaa kohdalleni osui se, joka tuntui heiluttelevan ultrapuikkoa kumpareelta toiselle kuin kaksi vuotias vesivärisivellintä konsanaan. Olisi suorastaan ihme, jos kyseinen ultrapuikko tai ruutua häilyvästi hapuilevan lääkärin silmä läpäisisi tuon implantiksikin kutsutun muovifileen ja sen alla lymyilevän kasvaimen.

En kuitenkaan ota tästä stressiä, sillä perusteellisempi tutkimus tehtiin vasta hiljattain.
Sen sijaan otan ilon irti hyvistä uutisista ja nautin tilanteesta. Eritoten tästä raskaudesta, kuin se olisi viimeinen. Ja sitä se nyt on. Todellakitodellaki.

On itseasiassa hämmentävää, miten ailahteleva on ihmisen mieli. Erityisesti minun, mutta että kuinka ihmisen mieli yleiselläkin tasolla sopeutuu erinäisiin muuttuviin tilanteisiin yllättävän kelvollisesti.

Kun kahden lapsen jälkeen olin päättänyt etten lähde tavoittelemaan elämääni vauva-arkea enää missään muodossa, olin täysin vakuuttunut siitä ettei mieleni koskaan ikinä enää muuttuisi.
Näin silmissäni vain nykyisen elämäni helppouden lapsien ollessa jo niin isoja ja omatoimisia.
Pystyn lähtemään lenkille, kauppaan tai kahville ihan tuosta vain. Puhumattakaan kahdenkeskisestä ajasta vain kumppanini kanssa. Tämä toki myös siitä bonussyystä, että olen eronnut lasteni isästä.

Joku voisi kauhistella repimääni iloa tästä vuoroviikkosysteemistä mutta vaikka hellantuuteleitani niin valtavasti rakastankin, osaan myös arvostaa aikaa ilman heitä.
Kuten muuan arki-ilta, kun lähdimme iltasumpille kahdestaan – vain koska voimme. Toistaiseksi.


Kun raskaustesti näytti positiivista, oli aika alkaa viestittää tälle alati ailahtelevalle mielelle että muutoksia asenteeseen on tulossa.
Myönnän alkuraskauden ilon ja jännityksen ohessa miettineeni kuinka tulisin vielä jaksamaan vauva-arjen rankkuuden, sitoutuvuuden ja omasta ajasta luopumisen. Juuri vakinaistuneesta, unelmieni työstä puhumattakaan.
Kuka muu muka hoitaa töissä "vuoden sketsihahmon" virkaa kun itse lämmittelen tuttipulloja kotona?
#tapahtumatyö <3
Nyt puolivälin ylittäneenä on ailahteleva mieleni tehnyt työnsä hyvin ja on valmis vastaanottamaan tuon uuden jäsenen perheeseemme. Kaikkine ylä- ja alamäkineen.
Vaihtelevaa unirytmiä on harjoiteltu tapahtumatyön voimin ja pienen ihmisen käsittelyä rakkaan ystäväni tuoreen tuotoksen avulla.
Vauva-arki koittakoon meille sellaisena kuin se on tarkoitettu.
<3

Sitä ennen koittakoon muutto. Niin lupasin itselleni että ajoissa kaiken pakkaan, mutta vielä eilen pakattuna oli tasan kaksi laatikkoa – vauvan vaatteet ja tarvikkeet.
Saletisti justiinsa se mitä ensi viikolla uudessa kodissa kipeästi tarvitsemme. Hmph.

Jos nyt sitten viisastuneena menisi kasvattamaan laatikkopinoa, niin olisi ensi viikolla jotain mitä siirtää.
Ihanata loppuviikkoa <3

Kommentit

  1. Niin tuttua! Kävin Syöpiksellä yhdessä tsekkauksessa minulla olleitten oireiden takia. Minut tutki ultralla nuori lääkäri, joka oli eka päivää töissä (tämän sanoi minlulle hoitaja jälkikäteen). Onneksi tutkimuksen tarkasti oikea radiologi. Ja muutenkin mulle on sattuneet lähes aina nää erikoistuvat tyttölääkärit, joihin en oikein osaa luottaa.

    Mutta onnittelut sinulle puhtaista tuloksista ja ennen kaikkea onnellista odotusta <3

    t. Johanna

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Avajaisten jatko-osa

Nyt kun edellisen postauksen tunnetilat on loihdittu arkisempaan moodiin, lienee hyvä aika jatkaa kertomusta pyhän yksiön avajaisista. Varoituksen sana kuitenkin teille siveyden sipuleille, joiden henkimaailmassa vauvat saapuvat yhä haikaroiden toimesta. Tämän tarinan jatko-osa sisältää myös ripauksen verta, hikeä ja terttutarhaa.
Palataan kuitenkin vielä synnytysalustalle, jossa näitä edellä mainittuja todellakin on nähty vilahtavan.
Rääpäleen ollessa ensi kertaa vasten arpista rintaani en voi kiistää, etteikö automaattisesti käynnistynyt "missä tissi" -leikki olisi hieman kirpaissut sisintä. Löysin itseni selittelemästä minuutteja vanhalle pojalleni meijerin epätoivotusta ja ennenaikaisesta sulkeutumisesta. On kuitenkin oltava kiitollinen toisten äitien luonnollisesti tarjoamista meijerituotteista vasta-aineineen.
Tässä kohtaa haluankin muistuttaa teitä ylituotannosta "kärsiviä" äitejä – luovuttakaa arvokasta tuotettanne sen sijaan että kaadatte sitä viemäristä …

Kiitos syöpäklinikka. Ja haima.

Voi pojat mikä päivä! Eilisen sokerirasituslähetteen motivoimana varasin tälle aamulle ajan tuohon kaikkien aikojen kidutustestiin. Runsas lapsiveden määrä ja pojan valtaisat posket olivat saaneet mieleni harhailemaan raskauden aikaisen diabeteksen peloissa ja halusin asialle selvyyden.
Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että ennen sokerirasitusta pitää olla täysin syömättä ja lähes juomatta 12 tunnin ajan.  HALOO! Minä öiden tacomestari en pysty olla syömättä edes kahta tuntia! Voin myös vakuuttaa, ettei ollut vuosisadan idea yrittää taltuttaa nälkää viimeisten minuuttien aikana ennen paastoa Bigmac bursalla. Jano moninkertaistui yön aikana eikä sallittu "lasi vettä" juurikaan lohduttanut. Kyllä siinä tuli Kari Grandia ikävä.
Hormoonien, paaston ja lasten ensimmäisen arkiaamun luoma combo oli kertakaikkinen katastrofi. Kaiken kruunasi kuitenkin soitto aamuruuhkasta laboratorioon, johon ilmoitin vain myöhästyväni kymmenen minuuttia. Laboratorion asiakaspalvelija otti pyyntöni…

Roomalainen kynttilä

Tulee aikoja, kun on niin paljon sisältöä elämässä ettei ehdi kirjoittaa sanaakaan.
Tai aikoja, jolloin sisältö elämässä rajoittuu univelan ja paskavaippojen suppeaan välimaastoon, eikä sijaa pienellekään ajatuksenjuoksulle löydy. Elämme kaikkea tätä.
Todistakoon seuraava tositapahtumiin perustuva raportti vakavan "aivosolujen heitteillejätön."
Vein tänään poikani kaverisyntymäpäiville ulkoistetun palvelun pisteeseen. Paikalle sattui samaan aikaan mieshenkilö, joka kohteliaasti ojensi kätensä: "Morjens. Kari, Jonin isä." Johon lienee täysin luontevaa vastata "Noora, Kaapon isä." 
Luulin tämän olevan nolojen tilanteiden kohokohta, mutta aina vain parani Karin tiedustellessa, oliko "Santeri-sankari" jo saapunut.  Santerista en tiennyt, mutta sen tiesin, että oltiin tulossa Eeron syntymäpäiville. 
Yhteenveto näyttää siltä, että tuon kiusallisen minuutin aikana esittelin itseni juuri poikani isänä henkilölle, jonka jälkeläinen oli menossa Santerin …