Äärimmäinen tunnelataus.

Menneet viikot yhtä suurta tunnelatausta.

Teen poikkeuksen ja sytytän blogikirjoitukseni myötä virtuaalisen kynttilän
ystäväni perheen kunniaksi. Toimikoon tämä samalla myös omana terapiahetkenäni.

Ystäväni, Aamumme Ilona -blogin kirjoittajan perheeseen syntyi kaikkien vaikeuksien jälkeen 435 g rinsessan verran onnea <3 Sydämeni pakahtui lukemattomia kertoja katsellessani tuon pienen ihmeen kuvaa uudelleen ja uudelleen.
Tämän hennon pienen ihmisen voimat hiipuivat kuitenkin liian aikaisin ja hän nukkui hiljalleen pois vanhempien rakkaudentäyteisessä syleilyssä.
Perheen surua tuskin voin koskaan käsittää, omissa tunteissanikin on jo runsaasti käsiteltävää.
Olen yrittänyt olla ystäväni tukena epävarmuuden aikoina ja nyt surun keskellä, mutta tällaisten asioiden tullessa eteen olo on neuvoton. Mikään lohdutukseksi tarkoitettu sana ei korjaa menetettyä.


Kuten aiemminkin olen paasannut - mikään tässä elämässä ei ole itsestäänselvää. Kiitollisuus on yksi niistä tärkeimmistä asioista, joita meidän pitäisi vaalia arjen keskellä.
Iloita siitä mitä on, ja jättää vähemmälle harmittelulle se mitä ei ole.
Kiittäkää, rakastakaa ja iloitkaa elämän pienistä onnistumisista.

Kaiken tämän surun keskellä elämä on osannut kallistaa tunnekuppia myös täysin päälaelleen.
Näin tapahtui, kun ex-mieheni (=lasteni isä) "uusi" puoliso pyysi minua yhdeksi kaasokseen.

Kiitollisuus nostaa päätään. En olisi avioeron hetkillä uskonut, miten suuren perherikkauden lapseni tulevat vielä kokemaan. Heillä on kaksi kotia, kaksi perhettä, joita me tapaamme toisinaan kuitenkin kutsua yhdeksi suurperheeksi. Tähän suurperheeseen kuuluu 4 aikuista ja 5 lasta. Kuudes tekee tuloaan.

Omaan elämääni tämä on tuonut uuden ystävyyden ja liudan rakkaita lainalapsia. Onnea ja iloa.
Matka tähän on vaatinut töitä ja vähän aikaakin, mutta se on ollut kaiken vaivan väärti.

Oma neuvoni siis vaikeisiinkin ihmissuhdetilainteisiin on se, että uskokaa muutokseen ja antakaa sille mahdollisuus. Katsokaa peiliin ja miettikää, missä itse voisitte kehittyä. Puhukaa, puhukaa ja kuunnelkaa. Tai kirjoittakaa kirje ja viekää se postilaatikkoon kuin Kusti konsanaan. Niin minä tein.

Ei sillä kaikkia solmuja avaa, mutta ainakin näiden ruskeiden silmien alla velloo niin paljon sinistä, että itse haluan uskoa ihmisten hyvyyteen.
Mitä ihminen pahimmillaan häviää sillä, että menee oman mukavuusalueensa ulkopuolelle, nöyrtyy ja avautuu toista kunnioittaen?

Nämä lainavarpaat on yksi suurperheemme tuoreimmista rikkauksista ja voi taivas mistä jäisinkään paitsi, jos keskittyisimme vain itsepäisesti omaan etuumme <3

Nyt ei irtoo edes loppuhuumoria, mutta semmosta se elämä välillä on.
<3

4 kommenttia:

  1. Voi Nunnuliina ,kiitos ihanasta kirjoituksestasi. Olet niin kultainen ! Kyllä se on rikkautta ,kun näkee ympärilleen ,eikä vain kulje laput silmillä . Osaat olla niin kiitollinen ,kaiken kokemasi jälkeenkin ! Ihan tuli ikävä teitä ! Hyvää yötä !

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi mummu kiitos kommentistasi. Kyllä se on niin että voit itse katsoa peiliin ja pohtia, mistä on nämä kiitollisuusgeenit tänne lirvahtaneet <3 Olet rakas. Tulemme pian käymään!

      Poista
  2. Hei "tuntematon" - olen blogiasi lukenut jo jonkin aikaa, koska elät ja etenkin aiemmin elit aika lailla samanlaisessa tilanteessa kuin läheinen ystäväni - jäin siis koukkuun. Kirjoitat hienosti, hauskasti - silti unohtamatta niitä aitoja tunteita, mukaan lukien niitä elon kuoppia, joita meille kaikille taipaleellemme varmasti osuu. Voi miten hienosti kuvailetkaan nykyistä tilannetta. Todella kadehdittavan sopuisa ja ns. salliva tilanne teillä on. Nauti elämäsi tarjoamasta tilaisuudesta ja uudesta hienosta tulevasta elämästä. Odotan aina innolla uusia kirjotuksiasi ja toivon teille kaikille aivan mahtavia hetkiä <3!

    VastaaPoista
  3. Toivottavasti osaat aavistaa miten paljon iloa kommenttisi elämääni juuri toi. Kiitos ihanan kannustavista sanoistasi ja valtavan aurinkoista syksyä! -<3

    VastaaPoista

Viisas ja vittumainen - kävelevä näyttämötaiteeni.

"Ei hyvä tavaton miten ylimielinen tyyppi"  - oli ajatukseni aviomiehestäni, kun kaksi ja puoli vuotta sitten työkeikalla ensi k...