Siirry pääsisältöön

Äärimmäinen tunnelataus.

Menneet viikot yhtä suurta tunnelatausta.

Teen poikkeuksen ja sytytän blogikirjoitukseni myötä virtuaalisen kynttilän
ystäväni perheen kunniaksi. Toimikoon tämä samalla myös omana terapiahetkenäni.

Ystäväni, Aamumme Ilona -blogin kirjoittajan perheeseen syntyi kaikkien vaikeuksien jälkeen 435 g rinsessan verran onnea <3 Sydämeni pakahtui lukemattomia kertoja katsellessani tuon pienen ihmeen kuvaa uudelleen ja uudelleen.
Tämän hennon pienen ihmisen voimat hiipuivat kuitenkin liian aikaisin ja hän nukkui hiljalleen pois vanhempien rakkaudentäyteisessä syleilyssä.
Perheen surua tuskin voin koskaan käsittää, omissa tunteissanikin on jo runsaasti käsiteltävää.
Olen yrittänyt olla ystäväni tukena epävarmuuden aikoina ja nyt surun keskellä, mutta tällaisten asioiden tullessa eteen olo on neuvoton. Mikään lohdutukseksi tarkoitettu sana ei korjaa menetettyä.


Kuten aiemminkin olen paasannut - mikään tässä elämässä ei ole itsestäänselvää. Kiitollisuus on yksi niistä tärkeimmistä asioista, joita meidän pitäisi vaalia arjen keskellä.
Iloita siitä mitä on, ja jättää vähemmälle harmittelulle se mitä ei ole.
Kiittäkää, rakastakaa ja iloitkaa elämän pienistä onnistumisista.

Kaiken tämän surun keskellä elämä on osannut kallistaa tunnekuppia myös täysin päälaelleen.
Näin tapahtui, kun ex-mieheni (=lasteni isä) "uusi" puoliso pyysi minua yhdeksi kaasokseen.

Kiitollisuus nostaa päätään. En olisi avioeron hetkillä uskonut, miten suuren perherikkauden lapseni tulevat vielä kokemaan. Heillä on kaksi kotia, kaksi perhettä, joita me tapaamme toisinaan kuitenkin kutsua yhdeksi suurperheeksi. Tähän suurperheeseen kuuluu 4 aikuista ja 5 lasta. Kuudes tekee tuloaan.

Omaan elämääni tämä on tuonut uuden ystävyyden ja liudan rakkaita lainalapsia. Onnea ja iloa.
Matka tähän on vaatinut töitä ja vähän aikaakin, mutta se on ollut kaiken vaivan väärti.

Oma neuvoni siis vaikeisiinkin ihmissuhdetilainteisiin on se, että uskokaa muutokseen ja antakaa sille mahdollisuus. Katsokaa peiliin ja miettikää, missä itse voisitte kehittyä. Puhukaa, puhukaa ja kuunnelkaa. Tai kirjoittakaa kirje ja viekää se postilaatikkoon kuin Kusti konsanaan. Niin minä tein.

Ei sillä kaikkia solmuja avaa, mutta ainakin näiden ruskeiden silmien alla velloo niin paljon sinistä, että itse haluan uskoa ihmisten hyvyyteen.
Mitä ihminen pahimmillaan häviää sillä, että menee oman mukavuusalueensa ulkopuolelle, nöyrtyy ja avautuu toista kunnioittaen?

Nämä lainavarpaat on yksi suurperheemme tuoreimmista rikkauksista ja voi taivas mistä jäisinkään paitsi, jos keskittyisimme vain itsepäisesti omaan etuumme <3

Nyt ei irtoo edes loppuhuumoria, mutta semmosta se elämä välillä on.
<3

Kommentit

  1. Voi Nunnuliina ,kiitos ihanasta kirjoituksestasi. Olet niin kultainen ! Kyllä se on rikkautta ,kun näkee ympärilleen ,eikä vain kulje laput silmillä . Osaat olla niin kiitollinen ,kaiken kokemasi jälkeenkin ! Ihan tuli ikävä teitä ! Hyvää yötä !

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi mummu kiitos kommentistasi. Kyllä se on niin että voit itse katsoa peiliin ja pohtia, mistä on nämä kiitollisuusgeenit tänne lirvahtaneet <3 Olet rakas. Tulemme pian käymään!

      Poista
  2. Hei "tuntematon" - olen blogiasi lukenut jo jonkin aikaa, koska elät ja etenkin aiemmin elit aika lailla samanlaisessa tilanteessa kuin läheinen ystäväni - jäin siis koukkuun. Kirjoitat hienosti, hauskasti - silti unohtamatta niitä aitoja tunteita, mukaan lukien niitä elon kuoppia, joita meille kaikille taipaleellemme varmasti osuu. Voi miten hienosti kuvailetkaan nykyistä tilannetta. Todella kadehdittavan sopuisa ja ns. salliva tilanne teillä on. Nauti elämäsi tarjoamasta tilaisuudesta ja uudesta hienosta tulevasta elämästä. Odotan aina innolla uusia kirjotuksiasi ja toivon teille kaikille aivan mahtavia hetkiä <3!

    VastaaPoista
  3. Toivottavasti osaat aavistaa miten paljon iloa kommenttisi elämääni juuri toi. Kiitos ihanan kannustavista sanoistasi ja valtavan aurinkoista syksyä! -<3

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Avajaisten jatko-osa

Nyt kun edellisen postauksen tunnetilat on loihdittu arkisempaan moodiin, lienee hyvä aika jatkaa kertomusta pyhän yksiön avajaisista. Varoituksen sana kuitenkin teille siveyden sipuleille, joiden henkimaailmassa vauvat saapuvat yhä haikaroiden toimesta. Tämän tarinan jatko-osa sisältää myös ripauksen verta, hikeä ja terttutarhaa.
Palataan kuitenkin vielä synnytysalustalle, jossa näitä edellä mainittuja todellakin on nähty vilahtavan.
Rääpäleen ollessa ensi kertaa vasten arpista rintaani en voi kiistää, etteikö automaattisesti käynnistynyt "missä tissi" -leikki olisi hieman kirpaissut sisintä. Löysin itseni selittelemästä minuutteja vanhalle pojalleni meijerin epätoivotusta ja ennenaikaisesta sulkeutumisesta. On kuitenkin oltava kiitollinen toisten äitien luonnollisesti tarjoamista meijerituotteista vasta-aineineen.
Tässä kohtaa haluankin muistuttaa teitä ylituotannosta "kärsiviä" äitejä – luovuttakaa arvokasta tuotettanne sen sijaan että kaadatte sitä viemäristä …

Kiitos syöpäklinikka. Ja haima.

Voi pojat mikä päivä! Eilisen sokerirasituslähetteen motivoimana varasin tälle aamulle ajan tuohon kaikkien aikojen kidutustestiin. Runsas lapsiveden määrä ja pojan valtaisat posket olivat saaneet mieleni harhailemaan raskauden aikaisen diabeteksen peloissa ja halusin asialle selvyyden.
Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että ennen sokerirasitusta pitää olla täysin syömättä ja lähes juomatta 12 tunnin ajan.  HALOO! Minä öiden tacomestari en pysty olla syömättä edes kahta tuntia! Voin myös vakuuttaa, ettei ollut vuosisadan idea yrittää taltuttaa nälkää viimeisten minuuttien aikana ennen paastoa Bigmac bursalla. Jano moninkertaistui yön aikana eikä sallittu "lasi vettä" juurikaan lohduttanut. Kyllä siinä tuli Kari Grandia ikävä.
Hormoonien, paaston ja lasten ensimmäisen arkiaamun luoma combo oli kertakaikkinen katastrofi. Kaiken kruunasi kuitenkin soitto aamuruuhkasta laboratorioon, johon ilmoitin vain myöhästyväni kymmenen minuuttia. Laboratorion asiakaspalvelija otti pyyntöni…

Roomalainen kynttilä

Tulee aikoja, kun on niin paljon sisältöä elämässä ettei ehdi kirjoittaa sanaakaan.
Tai aikoja, jolloin sisältö elämässä rajoittuu univelan ja paskavaippojen suppeaan välimaastoon, eikä sijaa pienellekään ajatuksenjuoksulle löydy. Elämme kaikkea tätä.
Todistakoon seuraava tositapahtumiin perustuva raportti vakavan "aivosolujen heitteillejätön."
Vein tänään poikani kaverisyntymäpäiville ulkoistetun palvelun pisteeseen. Paikalle sattui samaan aikaan mieshenkilö, joka kohteliaasti ojensi kätensä: "Morjens. Kari, Jonin isä." Johon lienee täysin luontevaa vastata "Noora, Kaapon isä." 
Luulin tämän olevan nolojen tilanteiden kohokohta, mutta aina vain parani Karin tiedustellessa, oliko "Santeri-sankari" jo saapunut.  Santerista en tiennyt, mutta sen tiesin, että oltiin tulossa Eeron syntymäpäiville. 
Yhteenveto näyttää siltä, että tuon kiusallisen minuutin aikana esittelin itseni juuri poikani isänä henkilölle, jonka jälkeläinen oli menossa Santerin …