Siirry pääsisältöön

Tiedän tunteen.

Oi selkäfileiden ultra ja puhtaat näkymät.
Niinhän siinä kävi, että rintojen ultrassa ei ilmennyt mitään uusia muutoksia. Rinnan alueen kipuilut johtuvat mitä todennäköisimmin palautuvasta tunnosta tai hormonien huonosta huumorintajusta. Pelin nimi on "täytetään selkäfileet leikisti maidolla."

No jokainen maalaisjärjen omaava varmasti ymmärtää, ettei selästä revityt – saatika muovi-implanttien täyttämät kannut täyty pisarallakaan maitoa.
Tämä on kuitenkin aihe, johon törmään nyt tässä "siunatussa tilassa" valtavan usein.

Kaksi aarrettani on pitänyt huolen, että alkuperäisistä Dolly Partoneistani otettiin irti kaikki mikä lähti. (Syöpä sitten niistä lopuista.)
Lähes vuoden se molempien kohdalla vei, ennen kuin täyteläiset D-kupin hinkit oli riutunut A-kupin tyhjiksi kansallispuvuntaskuiksi.
Jokainen imetyshetki oli kuitenkin kaiken sen arvoista.

En ole mikään imetystä palvova ja sitä alati suitsuttava ihmistyyppi. En arvostele päätöksistä jättää imettämättä omasta tahdosta. En koe sen olevan minun asiani. Autan keräämälläni hinkkitiedolla ja kokemuksella, jos sitä minulta pyydetään.

Saadessani kaksi viivaa testiin, ymmärsin heti imetyksen olevan kohdallani historiaa. Aluksi kohautinkin asialle olkiani. Samapa tuo.
Nyt asiaa enemmän pyöritelleenä olen jo haikein mielin ja jokseenkin pelokaskin. Rakastin imetyshetkiä. Se on hetki, joka on vain äidin ja vauvan yhteinen. Rauhallinen ja varsin käytännöllinenkin hetki. Ruoka oli aina saatavilla ja valmiiksi lämmintä.
En enää koskaan pääse kokemaan sitä ihanuutta ja helppoutta.

Sen sijaan mielessäni vilisee kauhun hetket öisistä pullokatastrofeista. Siinä missä olen aamupöpperössäni syönyt allergialääkkeeni sijaan edesmenneen pappakoirani kipulääkkeen - en luottaisi lainkaan siihen, millä materiaalilla vauvan pullo öisin täyttyy.
Mikrokin pitäisi hankkia. Vai hauteessako ne mölöt nykyään lämmitetään?
Onneksi tässä on vielä aikaa valmistautua. Siirrän siis tämän aiheen pohdintaa vielä vähän myöhemmäksi.

Koska persoonallisuuteni on varustettu muutenkin äärimmäisen huonolla tilannetajulla ja ajatusta nopeammalla puheella, ei pieni hormonaalinen lisämauste päästä elämääni kovin yksitoikkoiseksi.

Tapahtuipa tänään aamulenkillä sellainen mukava koirakohtaaminen, jossa vastaantuleva omistaja varmisteli koirani sukupuolta - oman karvakorvansa kärsiessä juoksuajasta. Narttujen tutustuessa vastapuoli kertoi joutuvansa olemaan hyvin varovainen, koska "elämme aikoja joissa kaikki oravaa myöten tuntuu kelpaavan."
Ilman minkäänlaista alitajuntaistakaan varoitusta huomaan toteavani vastapuolelle ymmärtäväisesti: "Tiedän tunteen."
Taidan ulkoistaa koiralenkit toviksi hiljaisemmalle yksilölle.

Well done - sanoisin.

Lopuksi haluaisin jakaa teille parin päivän takaisen, iloisen hetken kokemukseni pankista. Se ei vaadi kuin pikkusen kilahtaneita ystäviä, erinomaista musiikkia ja tunnelma on valmis. Tää on elämää. <3
#onnellinen

Kommentit

  1. Oon niin iloinen siun puolesta! Mie sain kokea myös tämän ainutlaatuisen ihanuuden syöpä paholaisen jälkeen. Meijän pikku mies on nyt jo reilun vuoden. Mie ajattelin imetyksestä aluksi myös että eihän se mitään, näillä mennään, mutta jossain vaiheessa iski haikeus. Miulla oli vielä toinen tissi jäljellä mutta sitäkin oli operoitu, joten imetys jäi kokeilun asteelle. Pikkuiset tiraukset maitoa tuli mutta meijän pikkuinen tarvitsi maitoa hetinyt joten pullolla mentiin. Ja oikein potra poika on hänestä kasvanut �� Ja voin kertoa että oli aika hienoa kun mies pystyi hoitamaan osan syötöistä...äiti saa siis myös nukkua ������ Oikein ihanaa odotusta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi miten toivoa antava kommentti - kiitos Anu ja kaikkea hyvää sinulle ja perheellesi <3

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Avajaisten jatko-osa

Nyt kun edellisen postauksen tunnetilat on loihdittu arkisempaan moodiin, lienee hyvä aika jatkaa kertomusta pyhän yksiön avajaisista. Varoituksen sana kuitenkin teille siveyden sipuleille, joiden henkimaailmassa vauvat saapuvat yhä haikaroiden toimesta. Tämän tarinan jatko-osa sisältää myös ripauksen verta, hikeä ja terttutarhaa.
Palataan kuitenkin vielä synnytysalustalle, jossa näitä edellä mainittuja todellakin on nähty vilahtavan.
Rääpäleen ollessa ensi kertaa vasten arpista rintaani en voi kiistää, etteikö automaattisesti käynnistynyt "missä tissi" -leikki olisi hieman kirpaissut sisintä. Löysin itseni selittelemästä minuutteja vanhalle pojalleni meijerin epätoivotusta ja ennenaikaisesta sulkeutumisesta. On kuitenkin oltava kiitollinen toisten äitien luonnollisesti tarjoamista meijerituotteista vasta-aineineen.
Tässä kohtaa haluankin muistuttaa teitä ylituotannosta "kärsiviä" äitejä – luovuttakaa arvokasta tuotettanne sen sijaan että kaadatte sitä viemäristä …

Kiitos syöpäklinikka. Ja haima.

Voi pojat mikä päivä! Eilisen sokerirasituslähetteen motivoimana varasin tälle aamulle ajan tuohon kaikkien aikojen kidutustestiin. Runsas lapsiveden määrä ja pojan valtaisat posket olivat saaneet mieleni harhailemaan raskauden aikaisen diabeteksen peloissa ja halusin asialle selvyyden.
Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että ennen sokerirasitusta pitää olla täysin syömättä ja lähes juomatta 12 tunnin ajan.  HALOO! Minä öiden tacomestari en pysty olla syömättä edes kahta tuntia! Voin myös vakuuttaa, ettei ollut vuosisadan idea yrittää taltuttaa nälkää viimeisten minuuttien aikana ennen paastoa Bigmac bursalla. Jano moninkertaistui yön aikana eikä sallittu "lasi vettä" juurikaan lohduttanut. Kyllä siinä tuli Kari Grandia ikävä.
Hormoonien, paaston ja lasten ensimmäisen arkiaamun luoma combo oli kertakaikkinen katastrofi. Kaiken kruunasi kuitenkin soitto aamuruuhkasta laboratorioon, johon ilmoitin vain myöhästyväni kymmenen minuuttia. Laboratorion asiakaspalvelija otti pyyntöni…

Roomalainen kynttilä

Tulee aikoja, kun on niin paljon sisältöä elämässä ettei ehdi kirjoittaa sanaakaan.
Tai aikoja, jolloin sisältö elämässä rajoittuu univelan ja paskavaippojen suppeaan välimaastoon, eikä sijaa pienellekään ajatuksenjuoksulle löydy. Elämme kaikkea tätä.
Todistakoon seuraava tositapahtumiin perustuva raportti vakavan "aivosolujen heitteillejätön."
Vein tänään poikani kaverisyntymäpäiville ulkoistetun palvelun pisteeseen. Paikalle sattui samaan aikaan mieshenkilö, joka kohteliaasti ojensi kätensä: "Morjens. Kari, Jonin isä." Johon lienee täysin luontevaa vastata "Noora, Kaapon isä." 
Luulin tämän olevan nolojen tilanteiden kohokohta, mutta aina vain parani Karin tiedustellessa, oliko "Santeri-sankari" jo saapunut.  Santerista en tiennyt, mutta sen tiesin, että oltiin tulossa Eeron syntymäpäiville. 
Yhteenveto näyttää siltä, että tuon kiusallisen minuutin aikana esittelin itseni juuri poikani isänä henkilölle, jonka jälkeläinen oli menossa Santerin …