lauantai 27. elokuuta 2016

Tiedän tunteen.

Oi selkäfileiden ultra ja puhtaat näkymät.
Niinhän siinä kävi, että rintojen ultrassa ei ilmennyt mitään uusia muutoksia. Rinnan alueen kipuilut johtuvat mitä todennäköisimmin palautuvasta tunnosta tai hormonien huonosta huumorintajusta. Pelin nimi on "täytetään selkäfileet leikisti maidolla."

No jokainen maalaisjärjen omaava varmasti ymmärtää, ettei selästä revityt – saatika muovi-implanttien täyttämät kannut täyty pisarallakaan maitoa.
Tämä on kuitenkin aihe, johon törmään nyt tässä "siunatussa tilassa" valtavan usein.

Kaksi aarrettani on pitänyt huolen, että alkuperäisistä Dolly Partoneistani otettiin irti kaikki mikä lähti. (Syöpä sitten niistä lopuista.)
Lähes vuoden se molempien kohdalla vei, ennen kuin täyteläiset D-kupin hinkit oli riutunut A-kupin tyhjiksi kansallispuvuntaskuiksi.
Jokainen imetyshetki oli kuitenkin kaiken sen arvoista.

En ole mikään imetystä palvova ja sitä alati suitsuttava ihmistyyppi. En arvostele päätöksistä jättää imettämättä omasta tahdosta. En koe sen olevan minun asiani. Autan keräämälläni hinkkitiedolla ja kokemuksella, jos sitä minulta pyydetään.

Saadessani kaksi viivaa testiin, ymmärsin heti imetyksen olevan kohdallani historiaa. Aluksi kohautinkin asialle olkiani. Samapa tuo.
Nyt asiaa enemmän pyöritelleenä olen jo haikein mielin ja jokseenkin pelokaskin. Rakastin imetyshetkiä. Se on hetki, joka on vain äidin ja vauvan yhteinen. Rauhallinen ja varsin käytännöllinenkin hetki. Ruoka oli aina saatavilla ja valmiiksi lämmintä.
En enää koskaan pääse kokemaan sitä ihanuutta ja helppoutta.

Sen sijaan mielessäni vilisee kauhun hetket öisistä pullokatastrofeista. Siinä missä olen aamupöpperössäni syönyt allergialääkkeeni sijaan edesmenneen pappakoirani kipulääkkeen - en luottaisi lainkaan siihen, millä materiaalilla vauvan pullo öisin täyttyy.
Mikrokin pitäisi hankkia. Vai hauteessako ne mölöt nykyään lämmitetään?
Onneksi tässä on vielä aikaa valmistautua. Siirrän siis tämän aiheen pohdintaa vielä vähän myöhemmäksi.

Koska persoonallisuuteni on varustettu muutenkin äärimmäisen huonolla tilannetajulla ja ajatusta nopeammalla puheella, ei pieni hormonaalinen lisämauste päästä elämääni kovin yksitoikkoiseksi.

Tapahtuipa tänään aamulenkillä sellainen mukava koirakohtaaminen, jossa vastaantuleva omistaja varmisteli koirani sukupuolta - oman karvakorvansa kärsiessä juoksuajasta. Narttujen tutustuessa vastapuoli kertoi joutuvansa olemaan hyvin varovainen, koska "elämme aikoja joissa kaikki oravaa myöten tuntuu kelpaavan."
Ilman minkäänlaista alitajuntaistakaan varoitusta huomaan toteavani vastapuolelle ymmärtäväisesti: "Tiedän tunteen."
Taidan ulkoistaa koiralenkit toviksi hiljaisemmalle yksilölle.

Well done - sanoisin.

Lopuksi haluaisin jakaa teille parin päivän takaisen, iloisen hetken kokemukseni pankista. Se ei vaadi kuin pikkusen kilahtaneita ystäviä, erinomaista musiikkia ja tunnelma on valmis. Tää on elämää. <3
#onnellinen

2 kommenttia:

  1. Oon niin iloinen siun puolesta! Mie sain kokea myös tämän ainutlaatuisen ihanuuden syöpä paholaisen jälkeen. Meijän pikku mies on nyt jo reilun vuoden. Mie ajattelin imetyksestä aluksi myös että eihän se mitään, näillä mennään, mutta jossain vaiheessa iski haikeus. Miulla oli vielä toinen tissi jäljellä mutta sitäkin oli operoitu, joten imetys jäi kokeilun asteelle. Pikkuiset tiraukset maitoa tuli mutta meijän pikkuinen tarvitsi maitoa hetinyt joten pullolla mentiin. Ja oikein potra poika on hänestä kasvanut �� Ja voin kertoa että oli aika hienoa kun mies pystyi hoitamaan osan syötöistä...äiti saa siis myös nukkua ������ Oikein ihanaa odotusta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi miten toivoa antava kommentti - kiitos Anu ja kaikkea hyvää sinulle ja perheellesi <3

      Poista