Siirry pääsisältöön

Never say never.

Kirjoitan nyt ensi kertaa ajatuksiani, jotka eivät ole julkaisuakelpoisia välittömästi. Koska aika kullittaa muistoni kuitenkin nopeammin kuin osaatte kuvitellakaan, on tämä postaus pakko kirjata ylös nyt. (Kirjoitettu kuukausi sitten)

Siitä on lähes 4 vuotta, kun sain syöpädiagnoosin. Todellinen kuolemanpelko jysähti elämääni juuri sinä syksyisenä päivänä (josta en kyllä todellisuudessa muista juuri mitään).
Kaiken taistelutahdon keskellä mietiskelin salaa poistumistani, arkkuani ja muuta mustaa. Eniten vuodatin kyyneliä miettiessäni, kuinka lapsille ikinä voisi kertoa äidin ennenaikaisesta poistumisesta. Kuinka he pärjäisivät?

Kun aloin ymmärtämään ettei aikani tullutkaan vielä, pelko sai uudenlaisen merkityksen. Se kulkee olkapäällä, muttei ole mielessä kaiken aikaa. Muistuttelee itsestään vain silloin tällöin kun kolottaa. Päätä, selkää, keuhkoja - jopa kolotus varpaassa kasvattaa mielikuvituksen metastaasinomaisiin svääreihin. Mutta vain joskus.

Aikaa kului ja aloin iloitsemaan elämästä lisää ja jo ennestäänkin kiireinen elämäni sai aivan uudenkarheat purjeet alleen. Lähdin etenemään elämässäni yhä lujempaa. 
Eikä siinä mitään - onpahan tullut koettua ja elettyä oikein kunnolla. Ihan vain just in case.

Iloitsin myös nuoruuden haaveestani haluta lapsia liian aikaisin ja liian löyhin perustein. Ilman koulutusta tai tulevaisuuden suunnitelmia. Halusin äidiksi.
Haaveeni kävi toteen ja nyt aarteeni ovat jo 11 ja 7 vuotiaat. Onneksi ehdin kokea tämänkin, ennen kuin potkaisen tyhjää.
<3 

Syövän ja eron jälkeen tulin siihen lopputulemaan, että näin on hyvä. Kaksi lasta on valtava lahja ja perheeni valmis. Syöpähoidot tuskin edes mahdollistaisivat uusia aarteita. Saatika alati perseelleen menevät parisuhteet.

Mutta. Never say never.

"Käy joskus elämässä sellainen tuuri,
että löytyy se rakkaus valtavan suuri.
Ja kun sitä kaikkein vähiten odottaa,
jokin onnea lisää vain kuljettaa."

Olen viettänyt menneet viikot onnen, pelon ja kiitollisuuden sekaisissa tunnelmissa. Siinä missä jalkani leijuvat reilusti pilvien yläpuolella, palaan toisinaan surun ja myötätunnon tunnelmiin ajatellessani syöpäsiskojani tai ketä tahansa, joiden vastaava haave ei koskaan käy toteen. Yhtäkkiä en uskallakaan iloita onnestani. Haluan salailla ja piilotella sitä.

En kirjoita vertaissiskoistani juurikaan blogissani ja erityisesti siskojen poismenosta kirjoittamatta jättäminen on saattanut herättää monissa myös kummastuneita reaktiota.
En sytytä virtuaalikynttilöitä, jaa muistokirjoituksia. Se ei kuitenkaan tarkoita ettenkö sure.
Totta hitossa suren. Ja muistelen. En vain tee siitä näyttävää karnevaalia.

En itseasiassa ole pystynyt aikoihin olemaan aktiviinen edes vertaistukiryhmissämme, jotka olivat minun syöpäsirkukseni aikaan korvaamattomia. Olen halunnut sulkea ison osan syövästä pois elämästäni päästäkseni itse eteenpäin.
Valitettava tosiasia on kuitenkin se, että erityisesti tämä kevät on ollut vertaisryhmässämme massiivisen synkkä aikakausi. Yhä uudelleen ruudulle ilmestyvät levinneisyysuutiset luovat väkisinkin vertailua omaan syöpään ja itsensä tutkiskeluun äärimmäisyyksiin saakka. Panikoidun.

Haluaisin olla tukena, mutten enää osaa. Sitten yritän, mutta oikeiden sanojen valinta tuottaa tuskaa. Laitan sydämen. Vain kertoakseni, että olet ajatuksissa.

Silitän taas vatsaani ja palaan miettimään elämääni. Olen kiitollinen. Olen onnellinen.
On paljon ajatuksia, joista haluan kirjoittaa ja seuraavat postaukset tulevat sisältämään ripauksen hormoonimyrskyä.

Tiedän, että tulen menettämään tämän postauksen myötä ison kourallisen lukijoita ja ymmärrän sen täysin.
Kaikki tunteet sallittu.
<3

Mikään elämässä ei ole itsestäänselvää. Päivä kerrallaan <3

Kommentit

  1. Itkin! Olet ihana! Olen niin onnellinen puolestasi. <3 t: yksi vertaissisko

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos niin paljon kauniista kommentistasi. <3 Kaikkea hyvää elämääsi!!

      Poista
  2. Kun väki vähenee, pirot paranee, sanotahan.

    Jos joku siitä suivaantuu, että olet rehellinen ja sanot suoraan mitä ajattelet, miltä sinusta tuntuu ja miksi, joutavat mennäkin. Olen aivan samoilla linjoilla tämän julkisen suremisen suhteen. Aina se ei ole aitoa. Aina se ei ole välittämisen osoitus. Kollektiivisessakin surussa monet surevat omaa kohtaloaan enemmän, koska aina kuolema ja sitä läheltä liippaavat asiat saavat monet meistä ajattelemaan omaa kuolevaisuuttaan, elämän sattumanvaraisuutta ja kaikesta luopumista. Ja onhan tämä karnevaalisureminen nykyään niin trendikästä. Ja vaivatonta. Sytytetään virtuaalikynttilä ja ollaan niin empaattisia. Tai ainakin tunnetaan tekevänsä velvollisuutensa etteivät pääse tunteettomaksi sanomaan.

    Pidä sinä vaan pintasi ja tyylisi, ne jotka sen hyväksyvät, ovat niitä parhaita ystäviä, lukijoita, lähimmäisiä. Enkä nyt tarkoita itseäni. *wirn*

    Mikäs tuo uä-kuva on? Oletko pikkasiin päin? ;) Onnea kovasti paljon! Ihanaa, että jotkut vielä/taas/enää. Lisää samanlaista! Ei välttämättä sinulle kaikkea, mutta.. *wirn*

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olenkin kaipaillut jämäkkää kommentointiasi <3 Ihan asian ytimessä olet ja hitto soikoon että tuli hyvä mieli. Kiitos Lippis <3 !!!

      Poista
  3. Fantastisia uutisia! Ja täyttä asiaa, pikkuinen siskoni! <3

    Ainakaan minä en kummastele piiruakaan, ettet keskellä elämäsi täyttä kesää ala kirjoittaa kuolemasta. Olen suunnattoman iloinen uutisistasi sekä myös siitä, että olen saanut sinuun tämän p*skan taudin kautta tutustua.

    Me Siskot ollaan tehty linjapäätös siitä, ettemme koskaan kirjoita, että olemme voittaneet syövän. Ollaan myös päätetty, että kuolema ja hyvä saattohoito on yksi tärkeimmistä agendoistamme. Emme tee siitä karnevaalia, muttemme myöskään sano kuolevalle, että juu ollaan hiljaa, etteivät muut kauhistu. Henkilökohtaisesti uskon, että hänellä, jolla on viimeiset metrit tätä pururataa edessä, on paljon sellaista sanottavaa, joka kaikkien pitäisi kuulla.

    Uskon kuitenkin, että nämä ihanat uutisesi voimaannuttavat – heitäkin, joilla nyt näyttää synkältä.

    Erään siskon pieni poika sanoi: "Äiti, onnea paranemiseen"! Sinulla on ollut onnea, kultamuru, nauti siitä! Me itkemme ilosta kanssasi.

    <3 <3 <3

    Tiina

    VastaaPoista
  4. Hurjan paljon onnea <3
    T: yksi vertaissisko joka on hiukka haikea ja kade mutta ikää ehti kertyä syöpätaipaleen aikana ja jälkimainingeissa liikaa

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos rohkeudestasi sanoa sen juuri niin kuin koet. <3 Valtavasti kaikkea hyvää elämääsi!

      Poista
  5. Olen lukenut blogiasi, sitä on ilo lukea, koska kirjoitat todella hyvin. Itselläni sytostaatit toivottavasti iäksi takanapäin ja hiukset kasvaa kovaa vauhtia. Positiivinen, energiaa täynnä oleva blogisi on antanut mulle ainakin voimia ja uskoa tulevaisuuteen. Pelkopeikko käy aina vain harvemmin hartiollani.

    Oikein paljon onnea odotusaikaan ja tulevaan, olet sen ansainnut:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ihanan kannustavasta kommentistasi. Tuo hiusten paluukasvu on ihana vaihe kun elämä alkaa taas antamaan normalistoitumisen merkkejä. Ihanaa syksyä <3

      Poista
  6. ONNEA♥♥ Olet kaiken onnen ansainnut♥♥

    VastaaPoista
  7. Ihanaa, vauvoja ♥ Itseäsi sinun pitää ajatella. Miksi joku tämän postauksesi jälkeen haluaisi jättää blogisi, hölmöä? Kaikkea hyvää toivotteleepi Päivi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi Päivi kiitos <3 Asettuessani itse ajatustasolla heidän kenkiinsä, joiden haave ei toteudu - sitä saattaa helposti haluta poistaa näkyviltä aiheeseen liittyvät tilanteet - kuten minä syöpäni kanssa nyt olen toiminut. Inhimillistä <3

      Poista
  8. Uskomattoman ihanaa aikaa saat elää. Kaikkea hyvää jokaiseen hetkeesi, ei lainkaan ihme, että olet leijunut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Valtavasti kiitos A-L <3 Päivä kerrallaan.

      Poista
  9. Hoi! On ollut aivan ihana seurailla blogiasi kaiken tämän oman syöpäpaskan lomassa. Olet raikas tuulahdus. Paljon onnea ihan kaikkeen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana kuulla, kiitos että jätit kommentin. Valtavasti onnea myös omaan taisteluusi <3

      Poista
  10. Voi ihania uutisia! Oikein paljon onnea ja ihanaa odotusaikaa! Älä vaan pienennä ilontunnettasi siksi, että toiset eivät ole yhtä onnekkaita. Siskoissa toden totta on monenlaista kohtaloa, ja nyt synkän alkuvuoden jälkeen tällaiset uutiset ovat mielestäni se hopeareunus synkällä pilvellä. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi Satu kauniisti sanottu. <3 Olen niin onnellinen, että olette siinä kannustamassa. Aurinkoista syksyä <3

      Poista
  11. Noora, blogisi on varmasti meille kaikille oikea piristysruiske. Olet aivan huikea kirjoittaja. Ihania, iloisia uutisia! ONNEA! Marita

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. <3 Marita kiitos. Täähän menee nyt ihan itkuksi <3

      Poista
  12. Nauti onnestasi ihan täysillä ! Olet sen ansainnut, eikä onnesi todellakaan ole meiltä muilta pois, päinvastoin. Onnea ja kaikkea hyvää sinulle ja perheellesi ! t: Tiina

    VastaaPoista
  13. En tiiä oonko koskaan kommentoinut blogiisi, vaikka tosi pitkään olen sitä lukenut. Syöpä on vienyt kaksi tätiäni ja jotenkin jälkimmäisen jälkeen eksyin pariinkin aiheeseen liittyvään blogiin. Olen vuodattanut kyyneliä tuntemattomien tekstejä sairauden kanssa painimisesta lukiessa ja toivonut kaikille paranemista ja kaikkea hyvää. Nyt vuodatan täällä pari onnenkyyneltä lukiessani tätä postausta. En tiedä miksi päätin kommentoida juuri tähän tekstiin, mutta tuli vain sellainen olo että nyt täytyy. Ihan hurjan paljon onnea tulevasta vauvasta ja kaikkea hyvää sinulle ja perheellesi!

    -T-

    VastaaPoista
  14. Onnea oikein paljon! Kyllä tätä elämää pitää elääkin, eikä vain syöpää. Rohkea olet. Toivotan kaikkea hyvää odotusaikaan ja muutenkin elämään :)

    VastaaPoista
  15. Mieletön ja niin rehellinen postaus, huikea yhteenveto koko karusellista ja kuluneista vuosista.
    Toivottavasti avaa monienkin silmiä, aivoja ja sydäntä... Tajuamaan kaiken kokemasi paremmin ja ymmärtämään kenties omaa läheistään paremmin, joka samaisessa karusellissa pyörii.

    Itse olen pyörinyt samaisessa karusellissa pian kuusi vuotta lapseni kanssa, tunnistan moniakin asioita jotka otit esille. Asioita joissa meidän on roikuttava ja asioissa joihin meidän on pakko suhtautua tietyllä tavalla, ihan vain pysyäksemme pinnalla. Eikä sen pitäisi olla keneltäkään pois, jos näkee valonpisaroita ja jaksaa heittäytyä ilakoiden elämän karkeloihin! Jatka värittämällä värikkään elämäsi värikästä käsikirjoitusta!

    Ja onnea tuolle mahassasi kelluvalle uudelle ihmisenalulle, ihme!

    Kaikki nämä vuodet mukanasi kulkenut
    Tiina

    VastaaPoista
  16. Nämä on niitä ihania asioita, jotka tuo uskoa ja lohtua vertaissiskoillekin! Olen äärimmäisen onnellinen tilanteestasi / tilastasi. Minusta on luonnollista, että jossain vaiheessa haluaa jättää taakseen kaiken sen raskaan, mitä olet kokenut ja moni kokee. Onnellista odotusta sinulle ja perheellesi <3 Terveisin Pirkko, vertaissiskosi.

    VastaaPoista
  17. IHANAA, IHANAINEN! <3<3<3
    Onerva

    VastaaPoista
  18. Valtavan isot onnittelut !
    Sairaudet voi ja pitää jättää taakseen ja katso elämää eteenpäin.
    Tsemppiä ja ihanaa odotusta :)

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Avajaisten jatko-osa

Nyt kun edellisen postauksen tunnetilat on loihdittu arkisempaan moodiin, lienee hyvä aika jatkaa kertomusta pyhän yksiön avajaisista. Varoituksen sana kuitenkin teille siveyden sipuleille, joiden henkimaailmassa vauvat saapuvat yhä haikaroiden toimesta. Tämän tarinan jatko-osa sisältää myös ripauksen verta, hikeä ja terttutarhaa.
Palataan kuitenkin vielä synnytysalustalle, jossa näitä edellä mainittuja todellakin on nähty vilahtavan.
Rääpäleen ollessa ensi kertaa vasten arpista rintaani en voi kiistää, etteikö automaattisesti käynnistynyt "missä tissi" -leikki olisi hieman kirpaissut sisintä. Löysin itseni selittelemästä minuutteja vanhalle pojalleni meijerin epätoivotusta ja ennenaikaisesta sulkeutumisesta. On kuitenkin oltava kiitollinen toisten äitien luonnollisesti tarjoamista meijerituotteista vasta-aineineen.
Tässä kohtaa haluankin muistuttaa teitä ylituotannosta "kärsiviä" äitejä – luovuttakaa arvokasta tuotettanne sen sijaan että kaadatte sitä viemäristä …

Kiitos syöpäklinikka. Ja haima.

Voi pojat mikä päivä! Eilisen sokerirasituslähetteen motivoimana varasin tälle aamulle ajan tuohon kaikkien aikojen kidutustestiin. Runsas lapsiveden määrä ja pojan valtaisat posket olivat saaneet mieleni harhailemaan raskauden aikaisen diabeteksen peloissa ja halusin asialle selvyyden.
Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että ennen sokerirasitusta pitää olla täysin syömättä ja lähes juomatta 12 tunnin ajan.  HALOO! Minä öiden tacomestari en pysty olla syömättä edes kahta tuntia! Voin myös vakuuttaa, ettei ollut vuosisadan idea yrittää taltuttaa nälkää viimeisten minuuttien aikana ennen paastoa Bigmac bursalla. Jano moninkertaistui yön aikana eikä sallittu "lasi vettä" juurikaan lohduttanut. Kyllä siinä tuli Kari Grandia ikävä.
Hormoonien, paaston ja lasten ensimmäisen arkiaamun luoma combo oli kertakaikkinen katastrofi. Kaiken kruunasi kuitenkin soitto aamuruuhkasta laboratorioon, johon ilmoitin vain myöhästyväni kymmenen minuuttia. Laboratorion asiakaspalvelija otti pyyntöni…

Roomalainen kynttilä

Tulee aikoja, kun on niin paljon sisältöä elämässä ettei ehdi kirjoittaa sanaakaan.
Tai aikoja, jolloin sisältö elämässä rajoittuu univelan ja paskavaippojen suppeaan välimaastoon, eikä sijaa pienellekään ajatuksenjuoksulle löydy. Elämme kaikkea tätä.
Todistakoon seuraava tositapahtumiin perustuva raportti vakavan "aivosolujen heitteillejätön."
Vein tänään poikani kaverisyntymäpäiville ulkoistetun palvelun pisteeseen. Paikalle sattui samaan aikaan mieshenkilö, joka kohteliaasti ojensi kätensä: "Morjens. Kari, Jonin isä." Johon lienee täysin luontevaa vastata "Noora, Kaapon isä." 
Luulin tämän olevan nolojen tilanteiden kohokohta, mutta aina vain parani Karin tiedustellessa, oliko "Santeri-sankari" jo saapunut.  Santerista en tiennyt, mutta sen tiesin, että oltiin tulossa Eeron syntymäpäiville. 
Yhteenveto näyttää siltä, että tuon kiusallisen minuutin aikana esittelin itseni juuri poikani isänä henkilölle, jonka jälkeläinen oli menossa Santerin …