Helteestä ropinaan – kottaraisen lailla.

Olipa onni, että alkoi nämä helteet. Hetken ehdin jo pohtimaan, että mihin housuihin nämä kevään 4 bonuskiloa sulloisin, vaan hellemekkoonhan ne istuvat erinomaisesti.

Sallin äitienpäivän kunniaksi koko elopainoni liikkua vapaasti valitessani päälleni Thaimaan torikauppiaalta tingityn pinkin lakanan. En ole aiemmin löytänyt sopivaa tilaisuutta käyttää tätä (haalarin kanssa mukavuudessa kilpailevaa) kolttua.
Nyt rykäsin sen päälleni ja kävimme koko perheen voimin Rajasaaren koirapuistossa imaisemassa itseemme aimo annoksen aurinkoenergiaa. Ihan jo siltäkin varalta ettei paha mieli yllätä seuraavien kolmen päivän aikana Lontoon sateissa.

Äitienpäivä oli ja meni enkä juuri nyt ole äitiyden ylitsevuotavaa hehkua puhkuvassa moodissa. Todellisuudessa meidän äitienpäivä meni arkisen kireästi. Lapsien kinastellessa ja minun ahdistuessa epäonnistuneesta kasvatuksesta. Illalla kuitenkin syleilimme ja suukottelimme. Pahoittelimme kukin käytöstämme.

En voi sietää äitienpäivän luomaa painetta sekä lasten, että äitien onnistumiselle.
Enkä varsinkaan sen aiheuttamaa painetta lapsista haaveileville lapsettomille.

Rakastan lapsiani. Enemmän kuin mitään muuta. Rakastan myös timanttista äitiäni, ainutlaatuisesta mummostani puhumattakaan. En tarvitse äitienpäivää yhteistä onneamme ja rakkauttamme todistamaan tai juhlistamaan.
Meillä räiskytään ja rakastetaan. Ihan avoimesti joka päivä <3

Ja nyt siihen sadereissuun. Olen katsokaas Lontoossa.
Ja tähän väliin haluankin kiittää tätä ainutlaatuista äitiäni, isääni ja jopa siskoani, jotka mahdollistivat tämän täysin puuntakaa tulevan reissun. Lisäkiitos myös uskolliselle Julille, joka mitä pikaisemmalla varoitusajalla ottaa spanielimme hellään huomaansa <3
Työnantajistani puhumattakaan.
Olette aarteita. Ja minä onnekas <3

Vaan eihän se olisi matka eikä mikään, jos en toimisi itselleni luontaiseen tapaan – tunaroimalla jotakin osa-aluetta matkan kulusta ja täten aiheuttamalla paheksuntaa ja hämmennystä lentokentän henkilökunnan tai kanssamatkustajien keskuudessa.

Tällä kertaa leikin nimi oli: "Missä passi on?"
Leikin sääntöihin kuuluu, että passi jätetään turvatarkastuksen läpivalaisulaatikkoon hipihiljaa lepäämään, josta se kulkeutuu laatikkopinojen kasvaessa kätevästi tuntemattomaan tarkastusjonoon, ennaltamäärittelemättömään pinoon.
Sikäli hassunhauska leikki, että niitä pinoja ja laatikoita on aika paljon. Jonojen määrästä puhumattakaan.

Leikin voitti ripeä mies henkilökunnan joukosta, joka ei kuitenkaan ihan vielä passikuvani nähdessään uskaltanut luovuttaa asiakirjaa haltuuni. Nimellä varmisettiin, että tuo kuvassa näkyvä siilitukkainen, kokaiinin salakuljettajalta näyttävä syöpämuija oli sama kuin edessä seisova nöyrä, hiukset kasvattanut kottarainen.

Tein tällä lennolla kuitenkin oman elämäni historiaa, sillä istuin ja kirjoitin pilvien päällä vailla huolen häivää, pulssin jyskyttäessä leposykkeellä. Istuin paikallani alati läpättämättä, puristmatta hikisin ottein nojatuolia tai seuralaiseni nukkuvia raajoja.
En syönyt mitään. Eikä edes pierettänyt.
Itseasiassa jopa nautin tuosta matkasta, eikä määränpäässä odottava kaatosateen lupaama viikkokaan horjuta mielenterveyttäni.

Nyt on aika jättää levähdyshetki hotellissa taakse ja lähteä etsimään kaupungille luvattua kaatosadetta.
Palaan asiaan hömpylät. Aurinkoista alkavaa viikkoa sinne kotimaan kamaralle.
<3

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Viisas ja vittumainen - kävelevä näyttämötaiteeni.

"Ei hyvä tavaton miten ylimielinen tyyppi"  - oli ajatukseni aviomiehestäni, kun kaksi ja puoli vuotta sitten työkeikalla ensi k...