Siirry pääsisältöön

Helteestä ropinaan – kottaraisen lailla.

Olipa onni, että alkoi nämä helteet. Hetken ehdin jo pohtimaan, että mihin housuihin nämä kevään 4 bonuskiloa sulloisin, vaan hellemekkoonhan ne istuvat erinomaisesti.

Sallin äitienpäivän kunniaksi koko elopainoni liikkua vapaasti valitessani päälleni Thaimaan torikauppiaalta tingityn pinkin lakanan. En ole aiemmin löytänyt sopivaa tilaisuutta käyttää tätä (haalarin kanssa mukavuudessa kilpailevaa) kolttua.
Nyt rykäsin sen päälleni ja kävimme koko perheen voimin Rajasaaren koirapuistossa imaisemassa itseemme aimo annoksen aurinkoenergiaa. Ihan jo siltäkin varalta ettei paha mieli yllätä seuraavien kolmen päivän aikana Lontoon sateissa.

Äitienpäivä oli ja meni enkä juuri nyt ole äitiyden ylitsevuotavaa hehkua puhkuvassa moodissa. Todellisuudessa meidän äitienpäivä meni arkisen kireästi. Lapsien kinastellessa ja minun ahdistuessa epäonnistuneesta kasvatuksesta. Illalla kuitenkin syleilimme ja suukottelimme. Pahoittelimme kukin käytöstämme.

En voi sietää äitienpäivän luomaa painetta sekä lasten, että äitien onnistumiselle.
Enkä varsinkaan sen aiheuttamaa painetta lapsista haaveileville lapsettomille.

Rakastan lapsiani. Enemmän kuin mitään muuta. Rakastan myös timanttista äitiäni, ainutlaatuisesta mummostani puhumattakaan. En tarvitse äitienpäivää yhteistä onneamme ja rakkauttamme todistamaan tai juhlistamaan.
Meillä räiskytään ja rakastetaan. Ihan avoimesti joka päivä <3

Ja nyt siihen sadereissuun. Olen katsokaas Lontoossa.
Ja tähän väliin haluankin kiittää tätä ainutlaatuista äitiäni, isääni ja jopa siskoani, jotka mahdollistivat tämän täysin puuntakaa tulevan reissun. Lisäkiitos myös uskolliselle Julille, joka mitä pikaisemmalla varoitusajalla ottaa spanielimme hellään huomaansa <3
Työnantajistani puhumattakaan.
Olette aarteita. Ja minä onnekas <3

Vaan eihän se olisi matka eikä mikään, jos en toimisi itselleni luontaiseen tapaan – tunaroimalla jotakin osa-aluetta matkan kulusta ja täten aiheuttamalla paheksuntaa ja hämmennystä lentokentän henkilökunnan tai kanssamatkustajien keskuudessa.

Tällä kertaa leikin nimi oli: "Missä passi on?"
Leikin sääntöihin kuuluu, että passi jätetään turvatarkastuksen läpivalaisulaatikkoon hipihiljaa lepäämään, josta se kulkeutuu laatikkopinojen kasvaessa kätevästi tuntemattomaan tarkastusjonoon, ennaltamäärittelemättömään pinoon.
Sikäli hassunhauska leikki, että niitä pinoja ja laatikoita on aika paljon. Jonojen määrästä puhumattakaan.

Leikin voitti ripeä mies henkilökunnan joukosta, joka ei kuitenkaan ihan vielä passikuvani nähdessään uskaltanut luovuttaa asiakirjaa haltuuni. Nimellä varmisettiin, että tuo kuvassa näkyvä siilitukkainen, kokaiinin salakuljettajalta näyttävä syöpämuija oli sama kuin edessä seisova nöyrä, hiukset kasvattanut kottarainen.

Tein tällä lennolla kuitenkin oman elämäni historiaa, sillä istuin ja kirjoitin pilvien päällä vailla huolen häivää, pulssin jyskyttäessä leposykkeellä. Istuin paikallani alati läpättämättä, puristmatta hikisin ottein nojatuolia tai seuralaiseni nukkuvia raajoja.
En syönyt mitään. Eikä edes pierettänyt.
Itseasiassa jopa nautin tuosta matkasta, eikä määränpäässä odottava kaatosateen lupaama viikkokaan horjuta mielenterveyttäni.

Nyt on aika jättää levähdyshetki hotellissa taakse ja lähteä etsimään kaupungille luvattua kaatosadetta.
Palaan asiaan hömpylät. Aurinkoista alkavaa viikkoa sinne kotimaan kamaralle.
<3

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Avajaisten jatko-osa

Nyt kun edellisen postauksen tunnetilat on loihdittu arkisempaan moodiin, lienee hyvä aika jatkaa kertomusta pyhän yksiön avajaisista. Varoituksen sana kuitenkin teille siveyden sipuleille, joiden henkimaailmassa vauvat saapuvat yhä haikaroiden toimesta. Tämän tarinan jatko-osa sisältää myös ripauksen verta, hikeä ja terttutarhaa.
Palataan kuitenkin vielä synnytysalustalle, jossa näitä edellä mainittuja todellakin on nähty vilahtavan.
Rääpäleen ollessa ensi kertaa vasten arpista rintaani en voi kiistää, etteikö automaattisesti käynnistynyt "missä tissi" -leikki olisi hieman kirpaissut sisintä. Löysin itseni selittelemästä minuutteja vanhalle pojalleni meijerin epätoivotusta ja ennenaikaisesta sulkeutumisesta. On kuitenkin oltava kiitollinen toisten äitien luonnollisesti tarjoamista meijerituotteista vasta-aineineen.
Tässä kohtaa haluankin muistuttaa teitä ylituotannosta "kärsiviä" äitejä – luovuttakaa arvokasta tuotettanne sen sijaan että kaadatte sitä viemäristä …

Kiitos syöpäklinikka. Ja haima.

Voi pojat mikä päivä! Eilisen sokerirasituslähetteen motivoimana varasin tälle aamulle ajan tuohon kaikkien aikojen kidutustestiin. Runsas lapsiveden määrä ja pojan valtaisat posket olivat saaneet mieleni harhailemaan raskauden aikaisen diabeteksen peloissa ja halusin asialle selvyyden.
Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että ennen sokerirasitusta pitää olla täysin syömättä ja lähes juomatta 12 tunnin ajan.  HALOO! Minä öiden tacomestari en pysty olla syömättä edes kahta tuntia! Voin myös vakuuttaa, ettei ollut vuosisadan idea yrittää taltuttaa nälkää viimeisten minuuttien aikana ennen paastoa Bigmac bursalla. Jano moninkertaistui yön aikana eikä sallittu "lasi vettä" juurikaan lohduttanut. Kyllä siinä tuli Kari Grandia ikävä.
Hormoonien, paaston ja lasten ensimmäisen arkiaamun luoma combo oli kertakaikkinen katastrofi. Kaiken kruunasi kuitenkin soitto aamuruuhkasta laboratorioon, johon ilmoitin vain myöhästyväni kymmenen minuuttia. Laboratorion asiakaspalvelija otti pyyntöni…

Roomalainen kynttilä

Tulee aikoja, kun on niin paljon sisältöä elämässä ettei ehdi kirjoittaa sanaakaan.
Tai aikoja, jolloin sisältö elämässä rajoittuu univelan ja paskavaippojen suppeaan välimaastoon, eikä sijaa pienellekään ajatuksenjuoksulle löydy. Elämme kaikkea tätä.
Todistakoon seuraava tositapahtumiin perustuva raportti vakavan "aivosolujen heitteillejätön."
Vein tänään poikani kaverisyntymäpäiville ulkoistetun palvelun pisteeseen. Paikalle sattui samaan aikaan mieshenkilö, joka kohteliaasti ojensi kätensä: "Morjens. Kari, Jonin isä." Johon lienee täysin luontevaa vastata "Noora, Kaapon isä." 
Luulin tämän olevan nolojen tilanteiden kohokohta, mutta aina vain parani Karin tiedustellessa, oliko "Santeri-sankari" jo saapunut.  Santerista en tiennyt, mutta sen tiesin, että oltiin tulossa Eeron syntymäpäiville. 
Yhteenveto näyttää siltä, että tuon kiusallisen minuutin aikana esittelin itseni juuri poikani isänä henkilölle, jonka jälkeläinen oli menossa Santerin …