Siirry pääsisältöön

Too ja much.

Kävipä muuan (tänä)päivänä niin, että lampsin iloisena tyttönä kampaamoa kohti, kourassa valmis suunnitelma hillitystä, aavistuksen punertavasta tupeesta. Astuessani sisään reuhkasalonkiin tapahtui kuitenkin odottamaton (yeah right) YLLÄTYSMIELENMUUTOS.

Viereisen asiakkaan persöönal hiustaikurilla oli aivan valtavan ihana monivärinen karkkitukkaponnari, eikä mitään ollut enää tehtävissä kun sormeni jo nousi osoittamaan kohdetta suun aktiivisesti ohjeistaessa: "Tommonen."

Hillityt punaiset jäi sen siliän tien, kun päälaki oli jo sliipattu lilalla ja sinisellä dipidyyllä.

Lähetin viestin henkilökohtaiselle kriitikolleni saattein: "Arvaa mitkä värit mun päätä koristaa?" johon sain varsin osuvan vastauksen:
"Olisko too ja much?"
Tavallaan.

Mikä tekee tästä My Little Pony -ruoskastani ainutlaatuisen, on sen uskomattoman upea muuntautumiskyky.
Tyvi jätettiin luonnollisten hiusteni väriseksi, jotta juurikasvu ei pääse kasvamaan liian selkeästi ja jotta tämän karkkiunelman piilottaminen onnistuu tarpeen vaatiessa vaikka ponnarille – tai muun sykkyrän turvin.

Lisäksi väri vaihtelee valon mukaan – auringossa värit ovat räväkän kirkkaat kun taas sisävalaistuksessa värejä tuskin edes huomaa.

Ainakaan mustavalko-otoksesta.

Kuva: Juli <3
AI ETTÄ MÄ RAKASTAN RÄVÄYTTÄÄ HETKEN MIELIJOHTEESTA!
Enpä muista koska olisin tullut kampaajalta ulos niin leveä hymy naamallani.

KOKEILKAAPA JOSKUS.
Enkä tarkoita, että pitäisi räväyttää nimenomaan kampaajalla, vaan tehdä jotain mitä tahansa äkkipikaista. Täysin omasta tahdosta – muiden mielipiteistä välittämättä. Extempore, sanovat.

Tämä lienee menevä taas sinne "elä vähän enemmän" -muistokansioon.
Ja niin on meikäläisenkin elämänkaari taas himpun verran värikkäämpi. Ja onnellisempi.

"Monta lettua smurffit yleensä syö"?
Kutsu iltapalalle taisi koskea meikäläistä. Kaiken se kestää #jamitänäitänyton.
<3

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Avajaisten jatko-osa

Nyt kun edellisen postauksen tunnetilat on loihdittu arkisempaan moodiin, lienee hyvä aika jatkaa kertomusta pyhän yksiön avajaisista. Varoituksen sana kuitenkin teille siveyden sipuleille, joiden henkimaailmassa vauvat saapuvat yhä haikaroiden toimesta. Tämän tarinan jatko-osa sisältää myös ripauksen verta, hikeä ja terttutarhaa.
Palataan kuitenkin vielä synnytysalustalle, jossa näitä edellä mainittuja todellakin on nähty vilahtavan.
Rääpäleen ollessa ensi kertaa vasten arpista rintaani en voi kiistää, etteikö automaattisesti käynnistynyt "missä tissi" -leikki olisi hieman kirpaissut sisintä. Löysin itseni selittelemästä minuutteja vanhalle pojalleni meijerin epätoivotusta ja ennenaikaisesta sulkeutumisesta. On kuitenkin oltava kiitollinen toisten äitien luonnollisesti tarjoamista meijerituotteista vasta-aineineen.
Tässä kohtaa haluankin muistuttaa teitä ylituotannosta "kärsiviä" äitejä – luovuttakaa arvokasta tuotettanne sen sijaan että kaadatte sitä viemäristä …

Kiitos syöpäklinikka. Ja haima.

Voi pojat mikä päivä! Eilisen sokerirasituslähetteen motivoimana varasin tälle aamulle ajan tuohon kaikkien aikojen kidutustestiin. Runsas lapsiveden määrä ja pojan valtaisat posket olivat saaneet mieleni harhailemaan raskauden aikaisen diabeteksen peloissa ja halusin asialle selvyyden.
Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että ennen sokerirasitusta pitää olla täysin syömättä ja lähes juomatta 12 tunnin ajan.  HALOO! Minä öiden tacomestari en pysty olla syömättä edes kahta tuntia! Voin myös vakuuttaa, ettei ollut vuosisadan idea yrittää taltuttaa nälkää viimeisten minuuttien aikana ennen paastoa Bigmac bursalla. Jano moninkertaistui yön aikana eikä sallittu "lasi vettä" juurikaan lohduttanut. Kyllä siinä tuli Kari Grandia ikävä.
Hormoonien, paaston ja lasten ensimmäisen arkiaamun luoma combo oli kertakaikkinen katastrofi. Kaiken kruunasi kuitenkin soitto aamuruuhkasta laboratorioon, johon ilmoitin vain myöhästyväni kymmenen minuuttia. Laboratorion asiakaspalvelija otti pyyntöni…

Roomalainen kynttilä

Tulee aikoja, kun on niin paljon sisältöä elämässä ettei ehdi kirjoittaa sanaakaan.
Tai aikoja, jolloin sisältö elämässä rajoittuu univelan ja paskavaippojen suppeaan välimaastoon, eikä sijaa pienellekään ajatuksenjuoksulle löydy. Elämme kaikkea tätä.
Todistakoon seuraava tositapahtumiin perustuva raportti vakavan "aivosolujen heitteillejätön."
Vein tänään poikani kaverisyntymäpäiville ulkoistetun palvelun pisteeseen. Paikalle sattui samaan aikaan mieshenkilö, joka kohteliaasti ojensi kätensä: "Morjens. Kari, Jonin isä." Johon lienee täysin luontevaa vastata "Noora, Kaapon isä." 
Luulin tämän olevan nolojen tilanteiden kohokohta, mutta aina vain parani Karin tiedustellessa, oliko "Santeri-sankari" jo saapunut.  Santerista en tiennyt, mutta sen tiesin, että oltiin tulossa Eeron syntymäpäiville. 
Yhteenveto näyttää siltä, että tuon kiusallisen minuutin aikana esittelin itseni juuri poikani isänä henkilölle, jonka jälkeläinen oli menossa Santerin …